Michael Scholten: Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat (2015) arvostelu

QUENTIN TARANTINO 2015
Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat (2015)

Elokuvaohjaajia on kahdenlaisia: on niitä, joiden ensisijainen inspiraationlähde elokuvantekoon on elämä itse, ja sitten on niitä, jotka löytävät innoituksensa muista elokuvista. Michael Scholten tekee vastikään suomennetussa Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat -teoksessaan selväksi, että Quentin Tarantino kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Kirjan nimi pitäisi ehkä olla pikemminkin Quentin Tarantinon elokuvat – sillä juuri Tarantinon elokuvista se ensisijaisesti kertoo. 250-sivuinen teos on jaettu 15 lukuun, joista suurin osa on nimetty Tarantinon ohjaamien tai käsikirjoittamien elokuvien mukaan. Tämä kertoo paljon teoksen lähestymistavasta: Tarantinon elämää käsitellään ennen kaikkea hänen elokuviensa kautta. Hän jää henkilönä erittäin etäiseksi, eikä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan tai yksityiselämästään kerrota juuri muuta kuin elokuvaharrastukseen liittyviä asioita. Uskon, että Tarantinon tapauksessa tällainen lähestymistapa palvelee totuutta melko hyvin – ainakin paljon paremmin kuin monen muun suuren ohjaajan kohdalla.

Ohjaajan uraa on toki täysin mahdollista käsitellä pelkästään hänen elokuviensa kautta. Itse tosin tutustuisin mielelläni enemmän myös persoonaan, joka elokuvat on luonut. Toisaalta on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä, että Tarantino ei elokuviensa takana ole kovinkaan kiinnostava henkilö.

Tarantinon filmografia kattaa yhdeksän kokoillan ohjaustyön lisäksi nipun filmattuja käsikirjoituksia, näyttelijäkeikkoja ja muita sivuprojekteja. Tältä pohjalta on selvää, ettei 250-sivuisessa kirjassa voida uhrata yksittäisille teoksille kovinkaan suurta sivumäärää. Näkökulma elokuviin on rajattu tarkasti; teoksessa keskitytään kuvaamaan elokuvien ennen kaikkea tuotantoa. Kuinka käsikirjoitus syntyi, kuinka rahoitus järjestyi ja kuinka elokuvan näyttelijäkaarti valikoitiin? Elokuvien analyysi ja tulkinta on jätetty teoksesta käytännössä kokonaan pois. Myös elokuvien vastaanottoa käsitellään hyvin niukalti.

On sinänsä hyvä, ettei teoksessa yritetä kertoa ”kaikkea kaikesta” ja että sen fokus on terävä ja tarkoin rajattu. Analyysi ei toki ole ehdoton vaatimus elämäkertateoksille, etenkään niissä tapauksissa, joissa teoksen kohdehenkilö on vielä elossa. Yleensä niin elokuvien kuin muidenkin taideteosten todellinen arvo ja merkitys hahmottuu vasta vuosikymmeniä tekijän kuoleman jälkeen.

Henkilökohtaisesti kuitenkin koen tällaisissa teoksissa nimenomaan elokuvien analyysin kaikkein kiinnostavimpana elementtinä, ja siksi en voi olla harmittelematta analyysin lähes totaalista poissaoloa teoksessa. Ehkäpä ajatuksena on ollut, ettei elokuvia haluta spoilata niiltä lukijoilta, jotka eivät Tarantinon koko tuotantoa ole nähneet; elokuvien analysointi täysin spoilerivapaasti kun on melkoisen vaikeaa, jopa mahdotonta.

Kaikkein antoisimmiksi koin Tarantinon ensimmäisistä elokuvista kertovat luvut. Reservoir Dogsia ja Pulp Fictionia kuvatessaan Tarantino oli vielä suhteellisen tuntematon kaveri – altavastaaja, jonka piti vakuuttaa niin yleisöt kuin rahoittajatkin päästäkseen käsiksi suuriin budjetteihin. Lopullista läpimurtoa edeltävistä vaiheista lukeminen on kai aina kaikkein kiinnostavinta, koski elämäkerta ketä tahansa. (Ehkä juuri tämän takia pidin Irving Stonen Vincent van Gogh -romaanista niin paljon: siinä läpimurtoa ei koskaan tapahdu.)

Koin elämäkerran alkupuolen erityisen antoisaksi ja kiinnostavaksi myös siksi, että pidän Tarantinon ensimmäisiä elokuvia hänen kiinnostavimpina teoksinaan.  Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Kill Bill -elokuvat – näitä jaksan katsoa yhä uudestaan ja uudestaan. Myös Jackie Brownista pidän todella paljon, ja onkin kovin surullista, kuinka aliarvostettu elokuva se on. – Kill Billien jälkeen kuitenkin tapahtui jotain pahaa. Death Proofista ja Inglorious Basterdsista jäi suuhun niin ilkeä maku, etten vielä tänä päivänäkään ole katsonut Tarantinon kahta viimeistä teosta eli Django Unchainedia ja The Hateful Eightia. (Pitäisikö?)

Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat on erittäin helppo elämäkerta. Se on todella nopealukuinen ja helposti sulava. Tämä on sekä teoksen vahvuus että sen heikkous: se sopii mainiosti eräänlaiseksi tutustumiskierrokseksi niille, jotka eivät ole vielä syventyneet Tarantinon elokuviin. Sen sijaan pitkän linjan Tarantino-faneille teoksella ei kenties ole kovin paljoa annettavaa.

Michael Scholten: Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat (Quentin Tarantino Unchained, 2016, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 6. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman.
Mistä peräisin: arvostelukappale, saatu suomenkielisen painoksen kustantajalta..

Quentin Tarantino – Elämä ja elokuvat @ Discshop

Stephen Davis: Guns N’ Roses: Watch you bleed – Koko tarina (2008) arvostelu

Watch-You-Bleed
Watch You Bleed – Koko tarina (2008)

Stephen Davis: Guns N’ Roses: Watch you bleed – koko tarina (Watch You Bleed: the Saga of Guns N’ Roses, 2008, suom. 2009)
Lukuhaasterasti: 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kirjoitin kuluneena keväänä Guns N’ Rosesista pitkän vuodatuksen, jonka olen pudotellut kuluneiden viikkojen aikana ulos kolmessa osassa: Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin, Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion ja Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet. Jatketaan Gunnareista vielä yhden jutun verran.

Oli yllättävän avartavaa lukea ensimmäistä kertaa selkeästi jäsennelty, kronologinen kuvaus Guns N’ Rosesin urasta. Kuten mennäviikkoina on käynyt ilmi, olen seurannut bändin uraa pitkään, mutta tiedonsaantini bändin alkuvaiheiden suhteen on ollut lievästi sanottuna katkonaista. Vaikka luulin tietäväni yhtyeestä paljon, sisälsi Stephen Davisin kirjoittama historiikki runsaasti tietoa, joka oli minulle tyystin uutta.

Juuri perusteellisuus ja yksityiskohtaisuus on Davisin teoksen vahvuus – ja heikkous. Lähes 500-sivuisen teoksen kerronta alkaa W. Axl Rosen hankalasta lapsuudesta ja päättyy vuoteen 2008. Periaatteessa kirjan kuvaama ajallinen jatkumo on sangen pitkä. Käytännössä kerronta kuitenkin keskittyy bändin synnyn ja maailmanmaineen vuosiin, siis 80-luvun loppupuoliskoon ja 90-luvun alkuun. Kuvaavaa on, että bändin ensimmäisen albumin julkaisusta kerrotaan suunnilleen sivun 190 paikkeilla. Debyyttialbumin julkaisuun päästäessä kirjasta on siis takana jo noin 40 prosenttia. Vuosikymmen vaihtuu sivulla 332. Use Your Illusion -albumit julkaistaan sivulla 391. Tässä vaiheessa sivuja on jäljellä alle sata.

Luulen ymmärtäväni, miksi Davis on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. 90-luvun alussa media seurasi aktiivisesti Guns N’ Rosesin jäsenten edesottamuksia, joten ilmeisesti Davis on kokenut, ettei noiden aikojen tapahtumia tarvitse käydä läpi samanlaisella pieteetillä kuin bändin syntyvaiheita. Sen sijaan 80-luvun tapahtumista Davis on ilmeisesti löytänyt haastattelujen myötä yhtä sun toista uutta tietoa. Tätä taustaa vasten Davisin ratkaisu on järkevä – mutta silti: bändin eri vaiheita kuvaavien osien välillä vallitsee valtava epäsuhta, ei siitä mihinkään päästä. Jotain kertoo myös se, että teos on omistettu bändin ensimmäiselle managerille eli Vicky Hamiltonille, joka riitaantui bändin jäsenten kanssa jo ennen debyyttilevyn ilmestymistä. Myös tämä valinta painottaa ennen kaikkea Guns N’ Rosesin uran alkuvaiheiden merkitystä.

Ja mikäs siinä – nuorena ja nälkäisenä bändi kuin bändi tuppaa olemaan elinvoimaisimmillaan. Davisin esiin kaivamat tarinat bändin syntyvaiheista ovat hurjia, joskin tietty kriittisyys on paikallaan. On vaikea arvioida, miten paljon tarinoissa on myöhemmän maailmanmaineen tuomaa gonzoekstraa.

Davis kuluttaa valtavan määrän sivuja keikkojen ja niiden puitteiden kuvaukseen. Mukaan on jostain syystä otettu valtava määrä bändin keikkoja mainostavia flyereitä, joiden sanoma on tylsästi kopsattu leipätekstin sekaan. Flyerit olisivat olleet kiinnostavia ja ilmaisuvoimaisia sellaisenaan, räkäisine kuvineen ja huolimattomine taittoineen. Nyt mukaan on huolittu pelkät tekstit, jotka vaikuttavat ilman visuaalista kontekstiaan lähinnä korneilta. (Suomenkielisessä käännöksessä flyeristä käytetään muuten nimitystä lennäkki – tätä sanaa näkee nykyään käytettävän kovin harvoin. Söpöä.)

Kokonaisten flyerien puutetta ei jaksa kauaa surra – paljon suurempi ongelma on nimittäin se, että teoksessa ei ole minkäänlaista kuvaliitettä. En tiedä, onko kyse ainoastaan suomennoksesta, vai riivaako sama puute myös alkukielisiä painoksia. Joka tapauksessa ratkaisu on outo. Merkittävä osa Guns N’ Rosesin vetovoimasta juontaa bändin erikoisesta ulkonäöstä, ja on sääli, ettei bändin uraa seurata lainkaan valokuvien kautta. (Promokuvia on olemassa tosin lähinnä bändin alkuvaiheilta – vuonna 1991 otetut Use Your Illusion -promokuvat taitavat olla viimeiset promo-otokset, joissa koko bändi on saatu samaan kuvaan. Livekuvia toki löytyy tätä myöhemmältä ajalta sitäkin ruhtinaallisemmin.) Vaikuttaa siltä, että kustantaja ei yksinkertaisesti ole jaksanut selvitellä valokuviin liittyviä tekijänoikeusasioita.

Kirjan keskeiseksi aiheeksi muodostuu Axl Rosen ailahteleva luonne ja erkaantuminen muusta yhtyeestä. Guns N’ Rosesn lopun alkuna voitaneen pitää sitä, kun Axl Rose alkoi matkustaa erillään muusta yhtyeestä omassa yksityisessä keikkabussissaan. Davisin mukaan tämä tapahtui jo 80-luvun puolella. Tämä oli minulle uutta; luulin, että kone alkoi levitä vasta 90-luvun alussa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten ole aiemmin edes aavistanut, että bändin sisäiset kemiat ovat olleet näin tulehtuneet. Tiesin kyllä, että Rose oli hankala ihminen – mutta että näin hankala…!

Davisin teksti onnistuu vakuuttamaan lukijan siitä, että Guns N’ Roses oli jo syntyessään tuhoon tuomittu projekti. Bändistä olisi tuskin koskaan tullut mitään ilman Axl Rosen läikähtelevää lavaenergiaa – siis sitä samaa voimaa, joka repi bändin lopulta hajalle. Toki Guns N’ Rosesin ongelmien taustalla on muitakin syitä kuin Rosen jatkuva kiukuttelu, ennen kaikkea muiden jäsenten päihdeongelmat. Steven Adlerin tapauksesta kuitenkin nähdään, kuinka helppoa tällaisten ongelmien korjaaminen periaatteessa on: jos joku on liian sekaisin voidakseen soittaa, pistetään mies vaihtoon.

Axlin kohdalla näin ei voitu menetellä. Rosea oli yksinkertaisesti pakko sietää – ainakin vuodesta 1992 alkaen, jolloin hän kieltäytyi jatkamasta Use Your Illusion -kiertuetta ennen kuin muut jäsenet allekirjoittaisivat paperin, jossa kaikki oikeudet Guns N’ Rosesin nimeen luovutetaan yksinomaan Roselle. Tämä on kuitenkin pelkkää byrokratiaa – eihän Rosea muutenkaan olisi voitu erottaa. The Holy Bee of Ephesus -blogin kirjoittaja on kiteyttänyt asian hyvin: ”Guns N’ Roses without W. Axl Rose is essentially Velvet Revolver, and no one wants that.”

Ilmestymisvuodesta päättelin, että Davisin teos olisi kirjoitettu ja julkaistu ennen kaikkea Chinese Democracyn myynnin edistämiseksi. Väärin arvattu: ilmeisesti Davis ei kirjaa viimeistellessään ole ollut tietoinen siitä, että Chinese Democracy julkaistaisiin vain pari kuukautta Watch You Bleedin jälkeen. Koko teos loppuu epäsuorasti ilmaistuun toiveeseen, ettei koko mammuttilevyä koskaan julkaistaisi – viimeistään tämä tekee selväksi sen, että kirjaa ei ole kirjoitettu uuden levyn markkinoimiseksi.

Itse asiassa Davis näyttää tuntevan melkoista antipatiaa ”uutta” Guns N’ Rosesia kohtaan – eikä siinä mitään, niin kokee moni muukin. En voi pitää pahana sitä, että 90-luvun lopun hiljaisia vuosia ja 2000-luvun alun uusia liverundeja ei käsitellä samalla intensiteetillä kuin bändin 80-luvun lopun vaiheita. Edes hieman laajempi käsittely olisi kuitenkin ollut paikallaan. Axl Rose ei ole 2000-luvulla juuri innostunut antamaan haastatteluja, eikä bändi keikkoja lukuun ottamatta ole erityisemmin patsastellut julkisuudessa. Olisin toivonut Davisin muodostavan myös tästä ajanjaksosta jonkinlaisen järkevän kokonaiskuvan.

Watch You Bleed on kiinnostava teos, mutta onko se hyvin kirjoitettu? Ei. Davisin tekstiltä puuttuu tyyli ja uskottavuus – aivan kuin kirjan olisi kirjoittanut rock-wannabe, joka ei tunne lainkaan sitä maailmaa, johon on juuri nyrkkinsä upottanut. Teoksen ehkäpä rasittavin elementti ovat sivukaupalla jatkuvat musiikin kuvaukset, jotka ovat tyyliltään niin repäisevän lapsellisia, että lukijaakin jo nolottaa. Mitä järkeä tuhlata kymmeniä sivuja bändin albumeita ja keikkoja biisi kerrallaan kuvaillen? Kappaleet ovat joka tapauksessa kaikille lukijoille tuttuja.

Suomennoksen kanssa on ilmeisesti tullut kiire. Pilkunviilaajan riemastus: kirjoitusvirheitä löytyy! Paikoin lauseissa on jotain hyvin outoa – joko kirjoittajan omaa ajatuskulkua on mahdoton seurata, tai vaihtoehtoisesti käännöksessä on tapahtunut väärinymmärrys.

Watch You Bleed @ Adlibris
Watch You Bleed (pokkari) @ Adlibris

Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (2011) arvostelu

Crowley Lachman
Aleister Crowley. Suuren Pedon
elämä ja teot
(2011/2015)

Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World, 2011, suom. 2015)
Lukuhaasterasti: 26. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kun olin ala-asteikäinen, minulla oli ongelma. Kun istuin semipakollisissa jumalanpalveluksissa, joihin luokanopettaja meitä raahasi, tunsin itseni tyhmäksi. Saarnojen sisältö ei avautunut minulle. Ymmärsin kyllä puheiden konkreettisen merkityksen – mutta kuinka niitä olisi pitänyt tulkita? Mitä merkityssisältöä noihin sanoihin kätkeytyi?

Adventtina sytytetään neljä kynttilää; yksi joka viikko. Neljä kynttilää palaa, yksi sytytetään joka sunnuntai. Kun viimeinen kynttilä sytytetään, Jeesus saapuu. Ja nyt lauletaan virsi. Enkeelii taivaan lausui nääin miiks hämmästyitte säikähtäin.

Ja niin edelleen.

Miksi juuri neljä kynttilää? Mitä ne symboloivat? Miksi joka viikko sytytetään yksi, miksei kaikkia kerralla? Mikä mystinen, salattu merkityssisältö tähän kätkeytyy? Näiden juttujen juoni auennut minulle edes ankaran pohdinnan jälkeen, joten aloin pitää itseäni vajaaälyisenä.

Vasta aikuisiällä minulle valkeni, etten sittenkään ole tyhmä. Ehkä on sittenkin niin, että noilla saarnoilla ei ole mitään muuta sisältöä kuin niiden konkreettinen, kirjaimellinen merkitys. Ehkä kukaan muukaan ei tajunnut. Ehkä kynttilä on joskus vain kynttilä. Ehkä saarnoissa ei ollut mitään salattua merkitystä, joka olisi täytynyt väkevän ja syvällisen, jopa vaarallisen luonteensa vuoksi verhota moniselitteiseen retoriikkaan.

Tarkoitukseni ei ole parjata kristillistä tarinaperinnettä, jota pidän varsin rikkaana ja jopa henkevänä. Tarkoitukseni ei oikeastaan ole moittia edes nykyaikaista luterilaista kirkkoa. Olin ilmeisesti käsittänyt papin työnkuvan väärin: luulin, että papin tehtävä on välittää saarnoissaan jonkinlaisia syviä henkisiä totuuksia. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja kuitenkin kertoo papin olevan jumalanpalvelusten ym. uskonnollisten toimitusten suorittaja; määritelmässä ei puhuta mitään mysteerien tulkitsemisesta tai henkisten totuuksien välittämisestä seurakunnalle. Pappi vain suorittaa toimituksia.

Samanlainen suhde minulla on ollut Aleister Crowleyhyn (1875–1947), joka tunnetaan omassa tuttavapiirissäni myös leikkimielisellä lempinimellä Rauli. Olen aloittanut Lain kirjan lukemisen monta kertaa, ja jättänyt sen yhtä monta kertaa kesken – aloittanut, koska tunnen jonkinlaista inhonsekaista mielenkiintoa Crowleyn tuotantoa ja filosofiaa kohtaan (ja koska olen jostain ihmeellisestä päähänpistosta joskus ostanut Lain kirjan hyllyyni), ja jättänyt kesken, koska jossain vaiheessa joudun aina toteamaan, etten ymmärrä kirjan sisällöstä niin paljon kuin haluaisin ymmärtää. Minulla on (ollut) vahva usko siihen, että Lain kirjaan ja muihin Crowleyn kirjoituksiin käytkeytyy syvempiä merkityksiä ja että sellaiset lentävät lauseet kuten The Key to Joy is Disobedience eivät voi olla olemassa vain kirjaimellisen, ensisijaisen merkityksensä vuoksi. Crowleyn kuuluisa lainjulistus, Do what thou wilt shall be the whole of the Law, kalskahtaa komealta, mutta on altis hirvittäville väärintulkinnoille, mikäli se tulkitaan kirjaimellisesti… vai onko?

Ovatko ne tulkinnat, joita olen itse pitänyt vaarallisina erehdyksinä, sittenkään  väärintulkintoja?

Sanotaan asia suoraan siten kuin se on: en ymmärrä Crowleyta enkä hänen perustamaansa thelema-uskontoa. Haluaisin kyllä ymmärtää – ennen kaikkea se vuoksi, että monet arvostamani taiteilijat, kuten David Tibet, Kenneth Anger, Alejandro Jodorowsky ja Coilin John Balance, ovat ilmaisseet pitävänsä Crowleyta keskeisenä inspiraation tai vaikutteiden lähteenä. Erityisesti Kenneth Angerin tuotannosta voisi luulla olevan vaikea pitää, mikäli Crowleyn filosofia aiheuttaa kakistelua. GaryTajunnan alkemistitLachman on jopa sitä mieltä, että ”– — Angerin tuotanto perustuu käytännössä kokonaan Crowleyn thelemalaisiin ajatuksiin”. Kaikella rakkaudella, Gary, mutta nyt liioittelet. Mitä tekemistä Fireworksilla, Eaux d’Artificella, Rabbit’s Moonilla tai Kustom Kar Kommandosilla on theleman kanssa? On totta, että esimerkiksi Lucifer Rising -elokuvassa Crowleyn vaikutus on kiistaton – mutta edes sen sisältö tai vaikutteet ajatukset eivät rajoitu pelkästään Crowleyn perintöön (Angerin muista elokuvista puhumattakaan). Ainakin minä näen kyseisessä elokuvassa paljon laajempaa länsimaalaisen esoterisen traditioiden heijastelua, en pelkkää Crowleyta.

Viime vuoden aikana tuttavapiirissä pöhistiin monesta suunnasta juuri suomeksi ilmestyneestä Crowley-elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut edellä mainittu Gary Lachman. Ehdin jo hetkeksi unohtaa koko teoksen, kunnes Tiina Mahlamäki julkaisi blogissaan kirjaa koskevan, mainion kritiikin. Siispä kirjaston kautta kotiin ja lukemaan.

Lachmanin teos on ennen kaikkea Crowley-kriittisten lukijoiden suosiossa ja on saanut osakseen moitteita lähinnä thelemiittien ja muiden Crowleyn filosofian kannattajien taholta. Tätä seikkaa silmälläpitäen minun olisi ilman muuta kannattanut valita luettavaksi jokin toinen Crowley-elämäkerta (jollaisia onkin ehditty ”Suuren Pedon” kuoleman jälkeen kirjoittaa vino pino). Lachman ei nimittäin oikeastaan edes yritä vastata niihin kysymyksiin, joihin itse ensisijaisesti etsin vastausta: Miksi ihmiset seurasivat Crowleyta hänen elinaikanaan, ja miksi he seuraavat häntä yhä tänä päivänä? Kuinka Crowleyn hahmoa ja filosofiaa voisi ymmärtää? Tähän teokseen oli kuitenkin pakko tyytyä, sillä muita Crowley-elämäkertoja ei tietääkseni ole suomennettu eikä niitä siis ole tarjolla lähikirjastossani.

Lachmanin tekee oman positionsa suhteessa Crowleyn henkilöön hyvin selväksi – ehkäpä vähän liiankin selväksi. Erityisesti teoksen avausluvussa tuntuu olevan enemmän Lachmania itseään kuin Crowleyta. Hän on nuoruusvuosinaan ollut vakavasti kiinnostunut Crowleyn ajattelusta ja maagisesta työskentelystä, mutta lopulta etääntyi tämän filosofiasta.

Lachman suhtautuu Crowleyhyn yhtä kriittisesti kuin minäkin – tosin sillä erotuksella, että hän todellakin tuntee Crowleyn kirjallisen tuotannon läpikotaisin. (Minun asenteellisuuteni taitaa perustua pikemminkin ennakkoluuloon kuin todelliseen tietoon.) Hän ei tyydy pelkästään kuvaamaan Crowleyn elämän juoksua, vaan analysoi ja kommentoi jatkuvasti tämän valintoja ja kirjoituksia kirpakan kriittisellä otteella. Suurimmaksi osaksi kritiikki on tervetullutta ja asiallista, mutta pakoin Lachman menee liian pitkälle: hänen kommenttinsa lipsahtavat aika ajoin suoranaiseksi nälvinnäksi, jolloin tekstin uskottavuus alkaa kärsiä.

Lachmanin kommentaari Lain kirjasta on omiaan herättämään vahvoja mielipiteitä sekä Crowleyn seuraajissa että kriitikoissa. Lain kirja lienee ainakin nimenä tuttu useimmille Taikalyhdyn lukijoille, mutta kerrataan silti: Kyseessä on theleman pyhä kirja, jonka sisällön Crowley väitti vastaanottaneensa Aiwass-nimiseltä henkiolennolta kolmen huhtikuisen päivän aikana vuonna 1904. Lain kirja on lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi teos theleman piirissä, sillä theleman lait pohjautuvat Lain kirjan säkeisiin.

Itse pidän Lain kirjaa käsittelevää lukua yhtenä elämäkerran parhaista osista. Tässä luvussa Lachmanin tyyli on pisteliäs ja tarkkasilmäinen, muttei ylilyövän irvaileva. Lachman kyseenalaistaa Crowleyn selityksen Lain kirjan syntyhistoriasta täysin pätevin argumentein. Häne mielestän Lain kirjan tyylin ja sisällön perusteella vaikuttaa siltä, että teksti on peräisin Crowleyn omasta päästä – sen tietoisesta tai tiedostamattomasta osasta.

Kukaan tuskin voi koskaan kiistattomasti todistaa, että Lain kirja ei olisi jonkinlaisen henkiolennon sanelema. Tekstin sisältö kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että kyse on Crowleyn omakätisestä runoilusta, joka pohjalta hän voi oikeuttaa hedonistisen ja itsekeskeisen elämäntapansa:

[K]riitikko kysyy ensimmäiseksi, miksi ihmeessä tuo valaistunut henkiolento [Aiwass] haluaa kapinoida uskonnollista moraalia vastaan yhtä palavasti kuin teini-ikäinen Crowley. Crowley väitti, että hänestä tuli messias vastoin tahtoaan ja että itse asiassa hänen oma moraalinsa ”soti paikoin katkerasti Lain kirjan opetuksia vastaan”, mutta väitettä on vaikea ottaa vakavasti, koska käytännössä Crowley oli jo vuosikausia elänyt Lain kirjan moraalifilosofian mukaisesti.

Lachman nostaa Lain kirjasta esille erityisesti sellaisia kohtia, jotka ovat omiaan miellyttämään elitismiin ja autoritäärisuuteen ihastuneita lukijoita. Lain kirjaa on mahdollista tulkita siten, että Laki on tarkoitettu ainoastaan harvojen ja valittujen yksilöiden noudatettavaksi ja nautittavaksi. Lachman palaa tähän Lain kirjan piirteeseen myöhemmin theleman luostaria käsittelevässä luvussa:

Vaikka luostari sai komealta kalskahtavia nimiä, rakennus oli varsin alkeellinen: talossa ei ollut kaasua, sähköä, viemäröintiä, juoksevaa vettä eikä juuri huonekalujakaan. Koska wc:tä ei ollut, Crowleyn thelemiitit tekivät tarpeensa mihin parhaaksi näkivät, minkä vuoksi vierailijat kuvasivat paikkaa ”saastaiseksi” ja hajua ”sanoinkuvaamattomaksi”. Crowleyn palkkaama katolilainen taloudenhoitajatar jätti tehtävänsä pian, ja sen jälkeen kukaan ei siivonnut eikä tehnyt ruokaa, koska se ei kuulunut kenenkään todelliseen tahtoon. ”Orjat tulevat palvelemaan”, Aiwass oli ilmoittanut, mutta orjia ei toistaiseksi näkynyt.

Mikäli Lachmanin kuvaus theleman luostarin oloista on totuudenmukainen, osoittaa se käytännöllisellä tasolla, kuinka tuhoon tuomittu theleman perusjärjestelmä on. Vaikka ajatus luostarin puutarhassa kakkivasta ”Suuresta Pedosta” on hykerryttävän hauska, vaikuttaa Lachmanin kertomus kuitenkin epäluotettavalta. Tuoreehkoissa theleman luostarirakennuksesta otetuissa valokuvissa nimittäin näkyy, että rakennuksessa on (ollut) vesivessa viemäröinteineen. Rakennus ei ymmärtääkseni ole thelemiittien lähdön jälkeen ollut missään järkevässä käytössä, joten on epätodennäköistä, että kukaan olisi vessoittanut sitä jälkikäteen. (Se, onko luostarissa käytännössä ollut juoksevaa vettä, on eri asia; valokuvat kuitenkin osoittavat yksiselitteisesti tietyt Lachmanin väitteet epätosiksi.)

”Orjat tulevat palvelemaan”, ”Olkoot palvelijani harvat & salaiset: he tulevat hallitsemaan monia & tunnettuja”, ”Sääli on kuninkaiden pahe; lyö maahan raukat & heikot.” – Juuri tämänkaltaiset väitteet tekevät Lain kirjasta minulle hankalan teoksen. Haluaisin ajatella, että kyse on ihmisen sisäistä kehitystä kuvaavista metaforista. Olen pyrkinyt ajattelemaan esimerkiksi Nietzschen yli-ihmisfilosofiaa nimenomaan kuvauksena hengen evoluutiosta: yli-ihminen on ihmisen sisäinen konstruktio, joka ”kukistaa” ihmisen persoonan heikoimman aineksen. Pahoin kuitenkin pelkään, että Lain kirjaan – tai Crowleyn ajatteluun ylipäätään – ei tällaista ajattelua voi soveltaa. Tähän viittaa ainakin se, että Crowleyn oma tulkinta Lain kirjasta oli varsin kirjaimellinen.

Se elitistinen hekuma, jossa Crowley ja hänen thelemiittinsä marinoituivat, varmasti kiehtoo monia henkistä kotiaan etsivisiä nykyihmisisiä. Tunnustamalla lainjulistuksen ja liittymällä theleman seuraajiin pääsee osaksi eliittiä eli ”harvoja & salaisia” – ja se jos mikä hellii pohjatonta egoismiamme. Paradoksaalista kyllä, melkein koko ihmiskunta taitaa kuulua eliittiin; ainoastaan se, kuinka eliitti määritellään, vaihtelee. Yksi mieltää kuuluvansa älylliseen eliittiin, toinen moraaliseen, kolmas taloudelliseen, neljäs uskonnolliseen, viides hengelliseen, kuudes henkiseen. Kaikki tavat määritellä eliitti ovat yhtä subjektiivisia ja egosentrisiä – tässä (varhaisten) thelemiittien eliittikäsitys ei eroa muista eliittimääritelmistä mitenkään. – Erikoista kyllä, post-crowleylaiset thelemiitit eivät taida korostaa eliittiajattelua läheskään yhtä voimakkaasti kuin Crowley. Kenties nykyajan thelemiitit ovat täysin hylänneet Crowleyn ajatukset ”orjista” ja niistä, jotka ”hallitsevat monia & tunnettuja”?

Crowleyn perintöä ruotiva loppuluku pitää sisällään samanaikaisesti teoksen parhaita oivalluksia että pahimpia hutilyöntejä. Vasta tämän luvun myötä minulle valkeni, kuinka tavattoman ristiriitainen Lachmanin Crowley-suhde kokonaisuudessaan on: hän halveksuu Crowleyta, mutta samalla yliarvioi tämän merkitystä jälkipolvien ja tällä hetkellä vallitsevan okkulttuurin kannalta. Luvussa on erinomaisia oivalluksia Crowleyn perinnöstä, mutta monet nykyaikaisen popkulttuurin syviin sameikkoihin johdattavat polut osoittautuvat lopulta umpikujiksi. Lachman tuntuu vetävän yhtäläisyysmerkit Crowleyn ja okkultismin – tai jopa Crowleyn ja henkisen liikehdinnän ylipäätään – välille. Tuntuu kovin hassulta ruotia esimerkiksi new agea ja 2000-luvun ”uusgnostilaista” liikehdintää Crowleyn elämää käsittelevässä teoksessa – aivan kuin maailma olisi näistä ilmiöistä velkaa nimenomaan Crowleylle. Enpä usko, että on.

Lukuun mahtuu myös muita kompastuksia. Genesis P-Orridgen nimi on kirjoitettu yli sivun mittaisen katkelman verran väärin (”Orridge”, tämä kämmy voi toki olla myös kääntäjän tekosia… Sainko nyt skenepisteitä?). Lisäksi luvun loppupuolelta löytyy lause, joka aiheuttaa ainakin minulle vatsanväänteitä: ”Miten sitten on mahdollista, että Crowleysta ovat kiinnostuneet niin rauhaa rakastavat hipit, kaaokseen mieltyneet punkkarit, kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet, meluun mieltyneet teollisuusmeteliavantgardistit ja blingillä keikaroivat räppärit?” Kysymys on sinänsä hyvä, mutta äärimmäisen typerästi muotoiltu (kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet…. oikeasti?). Onneksi Lachman sentään vastaa omaan kysymykseensä fiksusti: ”[Oma vastaukseni on, että] kaikki kielletty, järkyttävä ja ’transgressiivinen’ kiehtoo nykyihmistä[.]” Tästä olen Lachmanin kanssa täysin samaa mieltä.

Lachmanin teos oli pikemminkin omiaan lisäämään hämmennystäni Crowleyn hahmon ja filosofian suhteen kuin poistamaan sitä. Kirjan lukemisen myötä mielessäni heräsi lisää kysymyksiä, joista keskeisimmät liittyvät siihen, kuinka nykythelemiitit suhtautuvat Crowleyn hahmoon ja elämään. Onko niin, että thelemiitit…
a) …kiistävät he sen kuvan, jonka Lachman teoksessaan Crowleysta maalaa? (Lachman esittää Crowleyn seksihulluna narkomaanina ja itsekkäänä pummina, joka vastaanotti kyllä mielellään palveluksia muilta, muttei itse ollut valmis antamaan apua ystävilleen. Sen sijaan hän vastasi avunpyyntöihin vittuilulla ja ajoi monet pitkäaikaisista rakastajattaristaan mielisairaalaan tai päihderiippuvuuden kurimukseen – näin väittää Lachman.)
b) …tunnustavat tämän kuvan todeksi, mutta esittävät, ettei Crowleyn maallisilla teoilla ole mitään merkitystä hänen perintönsä kannalta? (Esimerkiksi H. P. Blavatskyn ja eräiden muiden teosofisen liikkeen merkkihenkilöiden ”persoonallisia” piirteitä on usein puolusteltu persoonan ja todellisen itsen eroavaisuudella. Persoonia tulee ja menee, todellinen itse ja ikuinen viisaus pysyvät. Käsittääkseni thelema ei kuitenkaan tunnusta teosofien ja monien muiden okkulttisten liikkeiden omaksumaa käsitystä ihmisen olemuksen kolmijakoisuudesta [sielu-persoona-ruumis] ainakaan sellaisenaan, joten veikkaanpa, ettei tämä tulkinta ole Crowleyn ja thelemiittien kohdalla relevantti.)
c) …myöntävät, että Crowley oli seksihullu, heroiiniriippuvainen öykkäri, ja hyvä niin; että Crowley oli kaikessa viheliäisyydessään oikeastaan hyvä roolimalli, jonka esimerkkiä seuraamalla ”todellinen tahto” löytyy kerkeämmin?
Thelemiitit ovat jakautuneet Crowleyn kuoleman jälkeen moneen kuppikuntaan, eikä tähän kysymykseen luultavasti löydy sellaista vastausta, johon kaikki Suuren Pedon seuraajat voisivat yhtyä. Olisi silti kiinnostavaa kuulla vaikkapa yksittäisten thelemiittien näkemyksiä asiasta.

Olen kuullut myös sellaisia Crowleyn käytöstä ja valintoja puolustelevia puheenvuoroja, joissa väitetään Crowleyn pyrkineen maalaamaan itsestään jälkipolville tahallisen iljettävän kuvan, jotta ihmiset eivät olisi kiinnostuneita hänen persoonastaan. (Samantapaista spekulointia muistelen kuulleeni myös Blavatskysta.) Kenties John Symondsin parjaava Crowley-elämäkerta olikin osa Crowleyn ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli karkottaa persoonakeskeiset, maalliset ihmiset hänen seuraajiensa joukosta? Tuskinpa. Crowleyn epäsovinnainen ja hedonistinen elämäntyyli näyttää nimenomaan nostaneen hänet postuumiin maailmanmaineeseen. Jos hänellä jotain fiksua sanottavaa on ollutkin, se on peittynyt suurten yleisöjen silmissä jo aikoja sitten populaarikulttuurin kevytmieliseen hypeen.

Aleister Crowleyn käännös on laadukas, hyvän keskitason käännöstyötä. Samaa voi sanoa myös ulkoasusta ja taitosta. Suurin teoksen ulkoasuun liittyvä puute on valokuvaliitteen täydellinen puuttuminen. Mitä enemmän elämäkertaan mahtuu erisnimiä, sitä tärkeämpää on paljastaa lukijalle kasvot ainakin keskeisimpien nimien takaa. Olisin mennyt aivan sekaisin erityisesti lukuisissa ”helakanpunaisissa naisissa”, ellen olisi uuden neidon astuessa kuvioihin googlettanut hänen valokuvaansa. Kenties valokuvaliite on jätetty pois siksi, että lukijoiden oletetaan tuntevan Crowleyn elämän tärkeimpien hahmojen kasvot jo aiemmista elämäkerroista? Tällainen oletus ei tunnu aivan perustellulta, sillä okkulttuurin kronikoitsijana tunnetun Lachmanin teokseen tarttuu varmasti moni, jolle aiemmat Crowley-elämäkerrat eivät ole tuttuja.

Note to self:  kannattaisi varmaan jo pikapuoleen ottaa Lachmanin ”pääteos” eli Tajunnan alkemistit luvun alle.

Maria Anne Hirschmann: ”Hansi: Tyttö joka rakasti hakaristiä” (1973) arvostelu

hansi
Hansi: Tyttö joka rakasti hakaristiä (1973)

Maria Anne Hirschmann: Hansi: tyttö joka rakasti hakaristiä (Hansi: The Girl Who Loved the Swastika, 1973, suom. 1975)
Lukuhaasterasti: 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua.
Mistä peräisin: omasta hyllystä, saatu lahjaksi.

Tyttö joka rakasti hakaristiä voisi olla parodia Stieg Larssonin dekkareista. Kyse on kuitenkin Tšekkoslovakian sudeettialueella syntyneen ja varttuneen Maria Anne Hirschmannin omaelämäkerrasta.

Toisesta maailmansodasta ja kolmannesta valtakunnasta on tullut luettua vuosien varrella kirja poikineen. Viime vuosina natsilukemisto on jäänyt vähemmälle: sen jälkeen, kun luin Jonathan Littellin Hyväntahtoiset vuonna 2012, olen alkanut uskoa, ettei aiheesta voi enää kirjoittaa tai lukea oikeastaan mitään uutta. (Hyväntahtoiset on mielestäni paras 2000-luvulla tähän mennessä julkaistu romaani.)

Aihepiirissä kiinnostaa ennen kaikkea sen asettama älyllinen ja moraalinen haaste: Kuinka holokaustin kaltaiset ilmiöt voidaan selittää? Miksi ihmiset tekevät toisilleen pahoja asioita? Mitä kansallissosialismi oli, ja mikä ihmisiä siinä viehätti? Tyttö joka rakasti hakaristiä tarjoaa näihin kysymyksiin ainakin jonkinlaisia vastauksia. Pääfokus on kuitenkin jossakin aivan muualla kuin natsiaatteessa.

Maria Annen tarina alkaa tyypillisenä melodraamana: ilkeä kasvatti-isä sorsii orvoksi jäänyttä tyttöä, joka tukeutuu kristinuskoon selvitäkseen ankeasta arjesta. Maria Anne on kuitenkin lahjakas ja määrätietoinen, ja pääsee Prahan ”natsikouluun” opiskelemaan Hitler-Jugendin nuoriso-ohjaajaksi. Koulussa Maria Anne saa lempinimen Hansi.

Koska natsit ovat koulutus- ja työpaikkaa tarjoamalla pelastaneet Hansin köyhyydeltä ja kurjuudelta, tulee hänestä uskollinen puolueen kannattaja. Hänellä ei ole järin selkeää käsitystä puolueen tavoitteista tai toimintatavoista – hän vain huumaantuu propagandakoneiston maalailemista tulevaisuudenkuvista ja jylhästä retoriikasta. Ideologiset seikat eivät häntä liikuta. Omaksuessaan kansallissosialistisen maailmankatsomuksen hän joutuu hylkäämään Jeesuksen, joka kuitenkin tavalla tai toisella on – ainakin jos häntä itseään on uskominen – läsnä kaikissa hänen elämänsä käänteissä.

Kirjan on kustantanut Ristin voitto -niminen kustantamo, ja tästä voikin arvata, millainen kupletin taustajuoni on. Jollakin toisella vuosikymmenellä tällaista julkaisua olisi nimitetty yksin tein propagandaksi, mutta nykyään sanaa ei oikein kehtaa käyttää – tuntuu, että käsitettä käyttävät vain äärilaitojen edustajat. Kuten kaikki varmasti hyvin tietävät, propagandalla tarkoitetaan yksinkertaisesti asenteiden tai mielipiteiden muokkaamiseen tähtäävää (ei-kaupallista) viestintää, ja rehellisesti sanottuna juuri sitä Hansin elämäkerta on.

Välillä kertomukset Hansin ja Jeesuksen kahdenvälisestä suhteesta menevät todella villeiksi. Kun Hansi alkaa toisen maailmansodan jälkeen harjoittaa uskontoaan jälleen aktiivisesti, hän rupeaa saamaan enemmän tai vähemmän selväsanaisia käskyjä ja kehotuksia siitä, miten minkäkin asian suhteen tulee menetellä. Hansin tarkoituksena on ilmeisesti ollut kuvata positiivisessa valossa sitä vaikutusta, joka Jumalalla voi tosiuskovan elämään olla. Lukijan saama vaikutelma on kuitenkin lähinnä pelottava: ihmisiin, jotka kertovat avoimesti päänsä sisällä juttelevista äänistä, suhtaudutaan yleensä tietyllä varauksella.

Kirja ansioituu ennen kaikkea hyvin tavanomaisen saksalaisuuden kuvaajana. Hansi ei ole tyyppinä mitenkään erikoinen, ellei sitten oteta huomioon hänen kurjaa lapsuuttaan. Hänen ensisijainen tavoitteensa on selvitä hengissä toisen maailmansodan ja sen jälkiloimujen keskellä – ja tässä suhteessa hän on varmasti hyvin tyypillinen saksalainen. Kun oma kotimaa on sortunut ja joutunut vieraan vallan alle, on jokaisen ensisijainen intressi pelastaa oma nahkansa ja kaapia jostakin vatsantäytettä. Ideologiset kysymykset tuskin herättävät pakolaisissa suurta mielenkiintoa.

Teoksessa tuodaan ansiokkaasti esille toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin mittakaavaa ja luonnetta. Hansi tarjoaa myös tähän nimenomaan saksalaisen näkökulman: hän hujahtaa kertaheitolla herrarodun edustajasta nälkiintyneeksi työleiriorjaksi ja sittemmin pakolaiseksi. Tšekkoslovakiasta paetessaan hän menettää kosketuksen juuriinsa ja kotiseutuunsa. Hänen kasvattiperheensä, sukulaisensa ja ystävänsä leviävät pitkin Eurooppaa. Tässä vaiheessa Hansin elämää leimaa ennen kaikkea pohjaton yksinäisyys. Ihmiset tulevat ja menevät, ja vaikka Hansilla on aina joku, jolle uskoutua, ei pitkäaikaisia, vakaita ihmissuhteita synny. Myöhemmin Hansi jatkaa matkaansa Länsi-Saksasta Amerikkaan, jossa hän kokee valtavan kulttuurisokin. Vaikka Hansi ei saavu Amerikkaan pakolaisena vaan siirtolaisena, vaikuttaa Atlantin toiselle puolen siirtyminen olevan sekin eräänlaista henkistä pakolaisuutta.

Tyttö joka rakasti hakaristiä kertoo naisesta, joka innostuu kansallissosialismista, kokee kovia sodan tuoksinassa ja pettyy, kun tuhatvuotinen valtakunta kompastuu ennen aikojaan omiin jalkoihinsa. Se ei kerro mitään niistä asioista, joita yleensä puhutaan, kun puhutaan kansallissosialismista. Esimerkiksi rotuun liittyviä kiistakysymyksiä sivutaan vain ohimennen, juutalaisten joukkotuhosta taas ei puhuta mitään. En ole aivan varma, miksi näin – kirjahan on kirjoitettu vasta 1970-luvulla, jolloin holokaustin yksityiskohdat ovat olleet jo hyvin julkisessa tiedossa.

Toisaalta ymmärrän, että Hansilla ei kenties ole ollut juurikaan sanottavaa holokaustista – ja jos hänellä ei ole asiaan omakohtaista kosketusta, miksi hänen pitäisi sitä elämäkerrassaan käsitellä? Ei voi eikä saa olla niin, että kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsiteltäessä katse kääntyy automaattisesti holokaustiin – oli kirjoittajalla aiheeseen oikeaa sanottavaa tai ei. Toinen maailmansota, natsit ja juutalaiset ovat (ainakin historiaa sivuttaessa) käsitteinä kuin liimattu toisiinsa: ei yhtä ilman toista eikä kahta ilman kolmatta. Hansin elämäkerta luo kyllä valoa holokaustin taustoihin, mutta vaivihkaa ja epäsuorasti. Hänen kaltaistensa tavallisten ja viattomien ihmisten idealismin kautta on voi ymmärtää, mitä ja miksi Saksassa oikeastaan tapahtui ennen toista maailmansotaa ja sen aikana.

Hansin luonnetta ja elämänvaiheita leimaa ennen kaikkea tarve turvautua omassa ajattelussa johonkin suurempaan voimaan. Suomenkielisen painoksen takakansitekstin päättävä lause kuvaa hyvin Hansin eetosta:

Tie Hitler-nuorista uuteen elämään on pitkä ja tuskallinen, mutta lopulta hakaristi vaihtuu Jeesuksen ristiin.

Paino sanalla vaihtuu. Ei ole erityisen tärkeää, mikä on se suurempi voima, jolle Hansi ulkoistaa oman elämänsä ohjailun – pääasia, että sellainen on. Aluksi se on Jeesus, sitten Hitler, sitten taas Jeesus. Lopussa se on Jeesuksen ohella Amerikka, jonka suuruutta ja ihanuutta Hansi julistaa hullunkiilto kirkkaansinisissä silmissään. Samat yleisinhimilliset tarpeet ovat ohjanneet Hansin ensin kansallissosialistisen liikkeen ja sitten kristinuskon pariin: hän haluaa kokea itsensä tervetulleeksi, olla hyödyksi muille, olla osaksi jotakin suurempaa. Tätä kautta Hansin rakkaus niin hakaristiin kuin ristiinkin käy suhteellisen helposti ymmärrettäväksi.

Teoksen kristillistä eetosta ja Amerikka-henkeä korostetaan niin paljon, että nämä piirteet on lopulta melko helppo ohittaa. Hansi on rehellisesti sitä mitä on. En ehkä jaa kaikkia hänen arvojaan, muttei se estä kokemasta tiettyä sympatiaa häntä kohtaan.

Mainittakoon vielä kirjan tyylistä ja kieliasusta. Tekstin tyyli on kuin halkopino: funktionaalista ja tiivistä, mutta rutikuivaa ja ajan kellastuttamaa. Insinöörimäisen selostamisen sekaan on silloin tällöin tökätty tyttökirjatyylisiä tunteenpurkauksia. Kumpaakaan tyyliä on tuskin tietoisesti valittu. En usko, että kirjaa on kustannustoimitettu. Jos on, ovat toimittajan hyveet jossakin aivan muualla kuin tyylin ja kieliasun työstämisessä.

Hansin omaelämäkerran jälkeen olisi luontevaa lukea Wendy Lowerin tietokirja Hitlerin raivottaret, joka suomennettiin viime vuonna. Täytyy katsoa, saisiko tämän ujutettua lukuhaasteeseen.