The Endless (2017) arvostelu

The Endless (2017)

Harmi, että näin The Endlessin (2017) vasta nyt – vain pari viikkoa sen jälkeen, kun lukitsin ajatukseni 2010-luvun parhaista elokuvista. Jos olisin nähnyt elokuvan hieman aiemmin, olisi se todennäköisesti päätynyt topkymppilistalleni.

The Endlessin takana ovat Justin Benson ja Aaron Moorhead eli sama ohjaajakaksikko, jonka läpikotaisesti kovatasoiseen filmografiaan kuuluvat myös omituinen ufoleffa Resolution (2012), body horroria ja romanttista komediaa yhdistävä Spring (2014) ja aikamatkustushuumeesta kertova Synchronic (2019). Erityisesti Resolution vain paranee useamman katsomiskerran myötä, ja listasinkin sen 2010-luvun parhaimpien elokuvien joukkoon. The Endlessiä voi jollain tavalla pitää Resolutionin jatko-osana, ja siksi suosittelenkin lämpimästi katsomaan näistä kahdesta Resolutionin ensin. En kuitenkaan spoilaa tässä tekstissä kumpaakaan elokuvaa.

Justin ja Aaron piipahtavat äitinsä kuolinpaikalla.

Veljekset Justin (Benson) ja Aaron (Moorhead) ovat viettäneet nuoruutensa oudossa ufokultissa ja paenneet ennen kuin kultin touhut ovat kääntyneet kohtalokkaiksi. Vuosia myöhemmin posti kuljettaa heille videonauhan, joka vaikuttaa sisältävän tulkinnanvaraisen viestin kultin jäseniltä. Justin tahtoisi unohtaa menneet ja keskittyä elämään tavallista elämää, mutta Aaronia nauhan sisältö alkaa vaivata. Lopulta Aaronin uteliaisuus kasvaa niin suureksi, että hän taivuttelee Justinin palaamaan kanssaan kultin luo Camp Arcadiaan. Tarkoitus on vain piipahtaa kylässä ja palata sitten kotiin.

Perillä heitä odottaa joukko vanhoja tuttuja. Camp Arcadia ei vaikuta suinkaan vaarallisen kuolemankultin päämajalta, vaan mukavalta kommuunilta, jossa kaikista pidetään huolta. Jotain outoa Camp Arcadian asukkaissa kuitenkin on: yksikään heistä ei vaikuta vanhentuneen päivääkään sen jälkeen, kun Justin ja Aaron jättivät kultin.

Camp Arcadian tienoilla tapahtuu jotain outoa.

Pian meno muuttuu yhä kummallisemmaksi. Justin ja Aaron alkavat löytää omituisia valokuvia, jotka vaikuttavat olevan viestejä joltakulta tai joltakin. Myös kultin puheissa toistuva ylösnousemus (ascension) arveluttaa erityisesti Justinia – onko kyse joukkoitsemurhaan viittaavasta koodinimestä? Aaron sen sijaan viihtyy – ei vähiten siksi, että hän haikailee romanssista kulttiin kuuluvan, kauniin Annan kanssa.

Moorheadin ja Bensonin elokuvat onnistuvat yllättämään jokaisessa elokuvassaan – niin myös The Endlessissä. Juuri tätä enempää elokuvan jujusta ei varmaankaan kannata kertoa. Kuten tekijöidensä monet muut elokuvat, The Endless on kauhua olematta kauhua – vaikka veljekset joutuvat kosketuksiin jonkin selittämättömän ja kauhistuttavan kanssa, ei elokuva suoranaisesti kauhistuta. Eikä sen tarvitsekaan.

Annan ja Aaronin välillä kipinöi.

The Endlessin (ja Resolutionin) universumi on läheistä sukua Lovecraftin maailmalle. Elokuva nyökkääkin alussa suoraan Lovecraftin suuntaan siteeraamalla häntä: ”The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown.” Tuntemattoman äärellä avautuvan kauhun äärellä siis ollaan – juuri tämän kuvaamisessa The Endless (ja Resolution) onnistuvat tavattoman hyvin, tavallaan jopa Lovecraftia paremmin. – Kukapa voisi enää vakavalla naamalla puhua vaikkapa Cthulhusta tuntemattomana? Cthulhu kun on nykyään yksi länsimaisen pop-kauhun tunnetuimpia olentoja.

The Endless ei kuitenkaan ole pelkkää tuntemattoman pelkoa. Toisin kuin Lovecraft, Moorhead ja Benson keskittyvät elokuvissaan ihmissuhteiden kuvaukseen – ja onnistuvat siinä kerta toisensa jälkeen (ehkäpä Synchronicia lukuun ottamatta). The Endlessissä ohjaajat itse esittävät veljeksiä, jotka vaikuttavat oudon menneisyytensä vuoksi jääneen osattomiksi monista kokemuksista, jotka kuuluvat tavallisesti nuorten miesten elämään. Siksi heidän suhteensa on toisaalta vahvempi, toisaalta ristiriitaisempi kuin veljesten väliset suhteet noin keskimäärin.

Veljekset eivät voi selittää kaikkea, mitä matkallaan kohtaavat.

Kauhuelokuvaksi The Endless on aurinkoinen ja valoisa – piirre, joka leimaa myös Moorheadin ja Bensonin muuta tuotantoa. Juuri polttava hiekka-aavikon aurinko tekee näiden kavereiden elokuvista omassa lajityypissään niin erilaisia ja raikkaita. Samalla he kuitenkin pelaavat samalla näkymättömyyden estetiikalla, jota suositaan myös perinteisemmissä ja ”helpommissa” kauhuelokuvissa. Aina kirkas päivänvalo ei paljasta, vaan pikemminkin kätkee.

Lopussa veljeskaksikon keskinäiseen dialogiin on lorahtanut vähäsen liikaa siirappia. Tämä on ainoa kriittinen huomio, jonka haluan The Endlessistä tehdä – muutoin elokuva on erinomainen. Ja mikä mukavinta, se löytyy myös Netflixistä! Ikävä kyllä Resolutionia ei ainakaan Suomen Netflixiin ole kelpuutettu.

*****

Synchronic (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Synchronic (2019) on scifidraamaelokuva ajassa matkustamisesta ja sen yllättävistä seurauksista tyystin tavallisille ihmisille. Sen tarinassa kosminen sekoittuu arkiseen ja tavallisesta tulee mitä merkillisintä, kun omituinen kemikaali pistää New Orleansin alamaailman sekaisin.

Tehdään ensin kuten Synchronicin juonessa ja kelataan hieman ajassa taaksepäin. Synchronic on kahden amerikkalaisen elokuvantekijän eli Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin viimeisin tuotos. Benson ja Moorhead ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään. Heidän esikoiselokuvansa Resolution (2012) oli ja on yhä nykyaikaisten scifielokuvien joukossa ”jotain ihan muuta” – siis ällistyttävän raikas metaelokuvallinen kuvaus oudoista tapahtumista ja tarinoiden merkityksestä. Silläkin uhalla, että Resolution saa liikaa tilaa tässä jutussa, siteeraan viisi vuotta nuorempaa itseäni:

Resolutionissa ei — — tapahdu juuri mitään sellaista, mitä voisi pitää edes jotenkuten johdonmukaisena juonikulkuna. Tarina valuu jatkuvasti käsistä. Se on ärsyttävää, kunnes katsoja hoksaa elokuvan luonteen.

Jo Resolutionissa näkyi Bensonille ja Moorheadille tyypillinen tapa tehdä tylsiä ja outoja elokuvia. Samaa kaavaa noudattelee myös Spring, jossa nuori amerikkalainen ihastuu ällöttävää salaisuutta kantavaan italialaistyttöön. Arkinen ja kosminen yhdistyvät – hieman kuten Stephen Kingin kirjoissa ja niistä tehdyissä adaptaatioissa, mutta paljon erikoisemmilla ja älyllisesti haastavammilla tavoilla. Kaksikon kolmatta elokuvaa eli kahdesta ufokultissa nuoruutensa viettäneestä miehestä kertovaa The Endlessiä (2018) en ole nähnyt, mutta pyrin korjaamaan tilanteen pian – onhan elokuva päässyt peräti Netflix-levitykseen.

Pointti: Benson ja Moorhead ovat niitä hyvin harvalukuisia genre-elokuvantekijöitä, joiden tekemiä elokuvia jaksan seurata.

Dennis ja Steve ovat työkavereita ja parhaita ystävyksiä.

Synchronic kertoo Stevestä ja Dennisistä eli ensihoitajista, jotka joutuvat yllättävälle hälytyskeikalle kolkkoon narkkiluolaan. Asunnon lattialla makaava nisti on saanut koko rintakehän lävistävän, massiivisen pistohaavan. Toisen käyttäjän oireet ovat epämääräisempiä. Asunnosta löytyy Synchronic-nimisen muuntohuumeen jäänteitä.

Mitä nisteille on tapahtunut, se jää mysteeriksi. Esiin alkaa pulpahdella muitakin Synchronicia nauttineita potilaita, joiden vammoja on vaikea selittää. Hissikuilusta löytyy nuori mies euforinen hymy kasvoillaan ja hotellihuoneesta nainen, jota on purrut alueelta aikoja sitten hävinnyt käärmelaji. Hylätyltä teollisuusalueelta poimitaan mies, joka nauraa katkeamatta – ja jonka jalassa on niin suuri avomurtuma, että pahaa tekee katsoa. Kaupungin laidalla makaa nuoren naisen ruumis, joka näyttää syttyneen itsestään tuleen.

Sitten Dennisin teini-ikäinen tytär nappaa Synchronic-tabletin huuleensa – ja katoaa. Dennisin ja hänen vaimonsa elämä pirstoutuu. Samalla Steve kamppailee omien ongelmiensa kanssa, muttei tohdi vaivata Dennisiä omilla huolillaan – onhan mies menettänyt juuri lapsensa.

Sattuman oikusta Steve pääsee jäljille siitä, kuinka Synchronic on syntynyt ja miten se ihmisiin vaikuttaa. Yhtäkkiä nistien omituiset vammat saavat selityksensä – ja Steve oivaltaa, kuinka hän voi pelastaa ystävänsä tyttären.

Synchonic on elokuva ihmisistä, jotka joutuvat ajassa irralleen, kuten Kurt Vonnegut tilannetta luonnehtisi. Juoni perustuu ajatukselle ajasta neljäntenä ulottuvuutena, jossa liikkuminen on mahdollista siinä missä siirtyminen huoneesta toiseen. Ajatus on kiehtova, ja elokuvan alku lupaa hyvää. Erityisesti elokuvan mystinen, murskaavan äänekäs aloituskohtaus on niin upea, että melkein sattuu.

Sitten draama alkaa dominoida elokuvaa. Synchonicista tulee yhä vähemmän elokuva ihmisistä, jotka seilaavat hallitsemattomasti ajassa ympäriinsä, ja enemmän tarina miehistä ja vaimoista, isistä ja tyttäristä. Blaa-blaa. Tietty banaali tavallisuus kuuluu Bensonin ja Moorheadin elokuviin, mutta nyt mennään jo liian keskiluokkaisiin tunnelmiin.

Elokuva kärsii myös hienoisesta uskottavuuden puutteesta. Kun se kerran pyrkii kuvaamaan draaman keinoin ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä, olisi Dennisin ja Steven välisiä suhteita ollut hyvä miettiä vielä kerran. Vai miten uskottavaa on, että kaksi miestä, jotka ovat olleet jo 20 vuotta parhaita kaveruksia, sattuvat työskentelemään ensihoitoyksikössä työparina?

Synchronicin budjetti on ollut todennäköisesti merkittävästi suurempi kuin Bensonin ja Moorheadin aikaisempien elokuvien budjetit. Pahoin pelkään, että elokuvan draamavetoisuus johtuu osittain tästä: rahaa on pelissä enemmän kuin ennen, joten elokuvan on vedettävä lipputuloja suuremman yleisön taskuista. Se on tässä tapauksessa tarkoittanut kompromisseja ja väkinäistä tarvetta miellyttää massoja.

Olisin odottanut Bensonilta ja Moorheadilta hieman enemmän, mutta menihän tämä näinkin.

Seuraavaksi parivaljakolla saadaan ilmeisesti odottaa uuden Twilight Zone -sarjan jaksoa. Odotan mielenkiinnolla ja käyn tässä välissä katsomassa The Endlessin.

*****

Spring (2014) arvostelu – Ihana sekasikiö

spring kansi
Spring (2014)

Tämän kevään Night Visions oli ja meni, mutta jatketaan vielä tovi Night Visions Distrubution -elokuvien parissa. En ole varma, pyörikö Spring-elokuva (Yhdysvallat 2014) koskaan Night Visionsin festarinäytöksissä; ainakin festivaalin levitysjaostolla on sormensa pelissä VLMedian julkaiseman Spring-DVD:n synnyssä. Romanttinen scifi-kauhuelokuva on sen verran erikoinen genresuhmura, ettei tällaista tuo Suomeen käytännössä koskaan kukaan muu kuin Night Visions.

Spring kertoo parikymppisestä Evanista (Lou Taylor Pucci), jota elämä riepoo ja runtelee. Evan on joutunut jättämään yliopisto-opintonsa kesken elättääkseen huonokuntoisia vanhempiaan. Kun aika sitten jättää sekä isästä että äidistä, on Evan yksin ja eksyksissä. Murheiden ja stressin raskauttaman nuorukaisen päässä napsahtaa, ja hän moukaroi satunnaisen suunpieksijän sairaalakuntoon. Poliisien kolkutellessa ulko-ovella Evan päättää ottaa äkkilähdön lain kouran ulottumattomiin ja istuu pian Italiaan suuntaavassa lentokoneessa.

Spring Evan Lou Taylor Pucci
Evan kotiutuu Italiaan nopeasti.

Italialaisessa pikkukaupungissa Evan kohtaa kauniin Louisen (Nadia Hilker) ja rakastuu. Alkuun tyttö käyttäytyy oudon etäisesti, mutta alkaa ankaran hakkailun jälkeen lämmetä Evanille. Kun Evan tutustuu Louiseen paremmin, hän huomaa, että tytössä on jotakin outoa – aivan kuin hän salaisi Evanilta jotakin. Takaraivoon hiipii ilkeitä muistikuvia Hostel-elokuvista.

Elokuvan alkupuolisko on tasalaatuista, raikasta, romanttista draamaa. Kun kauhuelementtejä sitten alkaa elokuvan puolivälin tienoilla nousta esiin, pistävät ne katsojan kuin katsojan miettimään elokuvan lajityyppiä uudelleen. Pusutteluromantiikka ja lonkerokauhu eivät ole tyypillisin mahdollinen yhdistelmä, ja hutilyönnin riski tällaisessa kombossa on valtava. Onneksi genreyhdistely on saatu tällä kertaa toimimaan suorastaan hämmästyttävän hyvin.

Spring Loise Nadja Hilker
Unelmatyttöystävä Louisessa on myös huonot puolensa.

Elokuvan synkkään perusluonteeseen viitataan kyllä elokuvan alkupuolella jatkuvasti. Vaikka auringon kultaama, keväinen Italia on kaunis kuin kuva, kätkeytyy sen kuivettuneisiin puistoihin ja jyrkkiin rotkoihin jotakin uhkaavaa. Kamera poimii Evanin ympäriltä jatkuvasti merkkejä kuolemasta ja rappiosta: on eläinten raatoja, kuihtuneita kasveja, toukkia ja muita olentoja, joita katsellessa tekee mieli nostaa jalat ihan varmuuden vuoksi lattialta sohvapöydälle. Taitavalla kuvauksella nämäkin asiat on saatu näyttämään visuaalisesti kiinnostavilta ja kiehtovilta. Ylipäätään elokuva on kuvattu todella nätisti. Erityisesti pitkät kamera-ajot italialaisen pikkukaupungin kaduilla ja yläpuolella ovat upeita.

Lou Taylor Pucci tekee Evanina mahtavan roolin. Erityisesti hänen kasvonsa ovat käsittämättömän ilmaisuvoimaiset: hän kykenee välittämään pienellä ilmeellä tai äänensävyn muutoksella valtavasti asiaa. Nadia Hilkerin suoritus jää Puccin rinnalla jokseenkin vaatimattomaksi. Häntäkään ei voi silti moittia: Louisen rooli on hyvin haastava. Ottaen huomioon sen, kuinka korkealle rima on asetettu, tekee Hilker elokuvassa kelpo työtä.

Louisen ja Evanin lisäksi elokuvassa pyörii harmaantunut leskimies Angelo, jonka maatilalla Evan asuu ja työskentelee. Vaikka Angelo jää varsinaisen tarinan kannalta merkitykseltään vähäiseksi sivuhahmoksi, tuo hän elokuvaan maanläheisellä olemuksellaan mukavaa kepeyttä ja huumoria. VLMedian julkaiseman DVD:n ekstroissa on mukana pätkä, joka kuvaa Angelon taitoja maanviljelijänä ja joka kannattaa aivan katsoa (mutta vasta elokuvan jälkeen).

Spring Angelo
Cafeful with that knife, Angelo.

Kun katselin Springiä, mieleeni tuli Night Visionsissa muutama vuosi sitten pyörähtänyt Resolution (2012, kirjoitin elokuvasta taannoin pidemmälti Asema-blogiin). Sekä Spring että Resolution edustavat kauhuelokuvaa, joka ikään kuin kätkee tai vähättelee omaa kauhuluonnettaan. Molemmissa elokuvissa on satsattu tarinankuljetukseen ja päteviin näyttelijöihin, jotka ylläpitävät elokuvan jännitettä. Kauhuelementit on kasattu mukavaksi namiyllätykseksi elokuvan loppupuolelle. Vasta elokuvan jälkeen tajusin, että Springin ja Resolutionin takaa löytyy sama ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko eli Aaron Moorhead ja Justin Benson – ilmankos elokuvat muistuttavat toisiaan! Parivaljakko työskentelee tällä hetkellä Aleister Crowleysta kertovan Beasts-tuotannon äärellä. Voisi luulla, että olisin saanut Crowley-aiheisista teoksista jo tarpeekseni, mutta ei: huomaan todella odottavani Moorheadin ja Bensonin Crowley-elokuvaa. Toivottavasti tämäkin saadaan Night Visionsin myötävaikutuksella Suomeen. (//edit 11/2019: Aleister Crowley -tuotanto on nähtävästi muuttunut feature-elokuvasta televisiosarjaksi ja mennyt jäihin. Seurataan tilannetta.)

Springille voisi melkein antaa viisi tähteä, niin hyvin se onnistuu lajityyppisekamelskassaan. En lämpene romanttisille elokuville käytännössä koskaan, ja ”romanttisesta” on omassa elokuvaterminologiassani tullut synonyymi ”siirappiselle”. Spring todistaa, että romanttista elokuvaa voi sittenkin tehdä tyylillä. Pusumussuttelu vain vaatii vastapainokseen jotakin karkeaa, rumaa ja limaista.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Spring DVD @ Discshop
Spring DVD @ CDON