Nälkäpeli (2012) arvostelu – Dystopiaa ja sirkushuveja teineille

Nyt ymmärrän paremmin, mistä möly Jennifer Lawrencen ympärillä johtuu. Hänen roolisuorituksensa Nälkäpelissä (The Hunger Games, Yhdysvallat 2012) on nimittäin sen verran hyvä, että ne Lawrencen piirteet, joihin en ole niin ihastunut, unohtuvat. Ennakkotietoni Nälkäpelistä rajoittuivat lähinnä lyhyeen luonnehdintaan siitä, että kyseessä on ”jenkkien Battle Royale”. Elokuvan katsottuani lisäisin tähän kuvaukseen painokkaan maininnan siitä, että Nälkäpeli …

Jatka artikkeliin Nälkäpeli (2012) arvostelu – Dystopiaa ja sirkushuveja teineille

Preerian laki (1961) arvostelu – Peckinpahin pelinavaus

Ensin ylläpidollinen huomio: päätin kohentaa blogin navigointimahdollisuuksia ja askartelin tänne sivun, jossa on listattuna kaikki blogin elokuva-arvostelut aakkosjärjestyksessä. Se löytyy tuolta yläpalkista Arvostelut aakkosjärjestyksessä -linkin takaa. Ja tämän ilmoituksen kylkeen vähän off-topicia: sivua koostaessani hämmästyin, kuinka tekstejä onkin ehtinyt tässä reilun yhdeksän kuukauden aikana kertyä. Blogiin kirjoittaessaan sitä uppoutuu ehkä liiankin voimakkaasti kulloinkin käsillä olevaan …

Jatka artikkeliin Preerian laki (1961) arvostelu – Peckinpahin pelinavaus

Blues Brothers (1980) arvostelu – Pullanaama ja Nick Cave

Näin Blues Brothersin (The Blues Brothers, Yhdysvallat 1980) ensi kertaa melko nuorena, ehkä jopa nuorempana kuin nykyinen ikäraja (K12) sallisi. Vaikka muistikuvat itse elokuvasta ovat olleet hatarat, olen jo kauan tuntenut hienoista vastenmielisyyttä sen konseptia kohtaan. Elokuvaa ei tarvinnut katsoa toistamiseen pitkään ennen kuin tajusin, mistä tämä johtuu: toinen elokuvan keskushahmoista, Jake Blues (John Belushi), …

Jatka artikkeliin Blues Brothers (1980) arvostelu – Pullanaama ja Nick Cave

Natalia Kills: Free (2011), Sartre ja olemassaolo (+ hyvää joulua)

Natalia Kills kuuluu ehdottomasti kiinnostavimpiin musiikkilöytöihini viimeisen puolen vuoden ajalta. Killsin ulosannissa on samaa viattomuutta ja herkkyyttä, joka oli läsnä myös ikisuosikkieni The Marvelettesin ja Martha Reevesin musiikissa. Hänen tuotantoaan vääristää kuitenkin omituinen 2010-lukulainen perverssiys: siinä missä Motown-tytöt itkivät sydänsurujaan ja toivoivat kirjettä kaukomaille komennetulta sulholta, Killsin biisien lyriikoissa tapetaan poikaystäviä ja juodaan Kool-Aidia. Niin …

Jatka artikkeliin Natalia Kills: Free (2011), Sartre ja olemassaolo (+ hyvää joulua)