The Substancea (2024) katsellessa tapahtui jotain, mitä ei ole sattunut pitkään aikaan: elokuva avautui niin moneen suuntaan, että siitä teki mieli kirjoittaa. Siispä kirjoitan, ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Elisabeth Sparkle (Demi Moore) on Oscar-palkittu filmitähti, joka on Jane Fondan jalanjäljissä luopunut elokuvaurasta ja päätynyt tekemään jokaviikkoista aamu-TV:n aerobic-ohjelmaa. Ohjelman tuottaja on kuitenkin sitä mieltä, että Elisabeth on liian vanha hyppimään jumppatrikoissa kaiken kansan edessä, ja antaa Elisabethille kenkää tämän 50-vuotissyntymäpäivänä.

Elisabeth musertuu. Hänen uransa on rakentunut enemmän tai vähemmän hänen ulkonäkönsä varaan. Kaunis hän on edelleen, mutta viihdeteollisuudella ei ole käyttöä ikääntyvälle naiselle. Kaiken lisäksi Elisabeth on hyvin omistautunut työlleen – hänellä ei ole perhettä eikä ilmeisesti ystäviäkään. Kun työ ei enää tuo sisältöä päiviin, elämä tuntuu haljulta ja koti tyhjältä. Asiaa ei auta, että Elisabeth ei voi enää sietää omaa peilikuvaansa, jota eläkepäivillä on aikaa tuijotella yhä enemmän ja josta ikääntymisen merkit kuultavat yhä selvemmin.

Ja sitten Elisabethille tarjotaan uutta, kokeellista mustan pörssin nuorennuslääkettä. Mainosvideo lupailee Elisabethille mahdollisuutta elää nuoren ja notkean ihmisen elämää, mutta vain seitsemän päivän jaksoissa, joita seuraa seitsemän päivän putki tavallista viisikymppisen naisen elämää. Lääkkeen käyttöohjeet ovat tässä suhteessa ehdottomat: roolia täytyy vaihtaa aina seitsemän päivän välein, ei poikkeuksia.

Näin saa alkunsa merkillinen muunnelma tohtori Jekyllin ja herra Hyden, tai Dorian Grayn ja hänen muotokuvansa, tarinasta. Syntyy Elisabethin nuori alter ego, Sue , joka on kaikkea mitä Elisabeth joskus oli mutta ei enää ole: pehmeä, sileä, notkea, kimmoisa. Maailma rakastaa Sueta, ja niin rakastaa myös Sue itse.

Käyttöohjeissa lääkkeen käyttäjään viitataan matrixina. Sanalla kuvattiin antiikin Roomassa naaraseläintä, jonka tehtävä on ruokkia poikasiaan, tai kasviin, jonka tarkoitus on tuottaa uusien kasvien siemeniä. Tästä on tullut Elisabethin rooli – hänen tehtävänsä on mahdollistaa Suen huoleton elämä huomion valokeilassa. Mitä ulospäinsuuntautuneempi ja menestyneempi Suesta tulee, sitä syvemmälle Elisabeth vetäytyy varjoihinsa.

Periaatteessa Elisabeth ja Sue ovat yksi ja sama henkilö, tai näin ainakin lääkevalmistaja yrittää vakuuttaa. Heidän kehonsa ja kasvonsa näyttävät erilaisilta, ja muut ihmiset suhtautuvat heihin eri tavoin – Sueta ihaillaan ja seurataan, Elisabeth taas on ihmisille joko näkymätön tai tiellä.

Ehkäpä mielenkiintoisin The Substancen herättämä kysymys on, missä määrin persoona on sidoksissa kehoon ja muiden ihmisten suhtautumiseen. Onko edes teoriassa mahdollista, että sama persoona voisi asua vuorotellen kahdessa eri näköisessä kehossa? Eikö fyysisellä olemuksellamme ja sillä, kuinka muut meitä kohtelevat, ole niin suuri vaikutus identiteettiimme, että ajatus yhdestä mielestä kahdessa kehossa muuttuu jo teoriatasolla mahdottomaksi?

Mystisen nuorennuslääkkeen valmistaja on kuin mikä tahansa lääketehdas: vapautuakseen vastuusta ja mahdollisista riskeistä se toimittaa lääkettä kokeileville selkeät ohjeet ja painokkaan muistutusviestin: Muista, että olet yksi. Jää lääkkeen käyttäjän vastuulle muistaa tämä vaatimus. Käyttäjä kantaa myös yksin seuraukset.

The Substance on nimetty osuvasti – substance-sana kun voi viitata melkein mihin tahansa materiaaliseen, myös vaarallisiin, usein päihdyttäviin aineisiin. Sitä myös The Substancen lääke on: se itsessään ei päihdytä, mutta sen mahdollistama huomio ja ihailu saavat käyttäjänsä koukkuun. Myös viittaukset plastiikkakirurgiaan ovat selkeitä – sekä The Substancen mystinen lääke että ikääntymisen merkkejä silotteleva plastiikkakirurgia ovat korkean riippuvuspotentiaalin tuotteita, jotka ovat syntyneet lääketieteen lehtolapsina.

The Substance on feministinen elokuva. Se tuo esiin huumaavan konkreettisesti naisiin kohdistuvat ulkonäköpaineet ja ikääntyvän naisen näkymättömyyden. Elisabethin osa on erityisen vaikea, sillä hän on omalta osaltaan vahvistanut ulkonäkönormeja: omassa jumppaohjelmassaan hän kannustaa katsojaansa ruudun toisella puolella liikkumaan, jottei tämä näyttäisi rannalle mennessään ”jättimäiseltä meduusalta”. Myöhemmin läskiviha osuu hänen omaan nilkkaansa, kun häntä itseään moititaan sanoilla ”ällöttävä, vanha, lihava, iljettävä”.

Ulkonäkö on Elisabethille ensisijaisesti tulonhankkimiskysymys, mutta sillä on vaikutusta myös hänen yksityiselämäänsä ja erityisesti rakkauselämäänsä. Antaessaan Elisabethille kenkää aamuohjelman tuottaja toteaa, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea jo 25 vuoden iässä ja että 50-vuotiaana siitä ei ole jäljellä enää mitään – aivan vaihdevuodet olisivat hyvä syy antaa televisioesiintyjälle potkut. Sitä mukaa kun railo Elisabethin ja Suen välillä syvenee, tulee Elisabethista yhä epävarmempi ja eristyneempi. Siinä missä Sue on avoimen seksuaalinen ja suorastaan hedonistinen, on seksi Elisabethilta kielletty alue, jota hän kompensoi ylensyönnillä.

The Substancen koko tarinan voisi yskinkertaisimmillaan tiivistää paljon keskustelua herttäneeseen kohtaukseen, jossa Elisabeth palaa kerta toisensa jälkeen kylpyhuoneen peilin ääreen korjailemaan meikkiään. Hän pyrkii vuorotellen tekemään itsestään näkymättömämmän ja näkyvämmän, eikä koskaan ole tyytyväinen – ensin lisää poskipunaa, sitten peitevoidetta poskipunan päälle. Tilanne lienee tuttu lähes kaikille naisille. Mitä pakkomielteisemmin Elisabeth suhtautuu nuoruuden ja kauneuden tavoitteluun, sitä rumempi hänestä omissa silmissään tulee. Mitä enemmän Elisabeth tuunaa, sitä enemmän vikoja ilmenee ja sitä enemmän hän vihaa omaa naamaansa. Jos hän osaisi lopettaa ajoissa, kaikki olisi hyvin. Mutta kun suhraaminen on kerran aloitettu, on sitä mahdoton lopettaa.

Näin toimii myös The Substancen juoni. Elokuvassa toistuu malli, jossa Elisabeth kohtaa jotakin odottamatonta ja kauheaa – jotain sellaista, mistä pahempaa hän ei voi edes kuvitella. Ja silti, silti joka kerta luvassa on joka kerta jotakin vielä pahempaa. Aivan kuin elokuva leikkisi katsojien sietokyvyllä: ”Ai tämäkö oli teidän mielestänne järkyttävää? Odottakaas, kun näette mitä seuraavaksi tulee…”

Pohjimmiltaan The Substancessa on kyse rakastetuksi tulemisesta. Täydellisen ulkonäön ja nuoruuden tavoittelu ovat elokuvan näkyvimpiä ja ilmeisimpiä teemoja, mutta niiden takaa pilkistää tarve olla hyväksytty ja arvostettu. Elisabeth ei voi kääntää kelloa taaksepäin, mutta aivan elokuvan lopussa viitataan, että hän on ainutlaatuinen – ei niinkään ulkonäkönsä vaan taiteensa vuoksi. Peilikuvaansa tuijottaessaan Elisabeth unohtaa, että hänen elokuvillaan on arvoa kauan sen jälkeen, kun pilke hänen silmissään on sammunut.

*****