Love (2015) on Gaspar Noén elokuva kahdesta rakastavaisesta. Murphy (Karl Glusman) herää tokkuraisena uuteen vuoteen ja löytää puhelimestaan viestin ex-tyttöystävänsä Electran (Aomi Muyock) äidiltä. Kukaan ei ole kuullut Electrasta kuukausiin, ja äiti alkaa olla epätoivoinen, sillä Electra on aiemmin käyttäytynyt itsetuhoisesti ja sekaantunut huumeisiin. Murphy ei tiedä Electran liikkeistä mitään, mutta alkaa soitella läpi Electran tuttuja. Ex-anopin yhteydenotto sysää Murphyn matkalle muistoihin Electrasta. Hän käy mielessään läpi suhteen merkittävimmät vaiheet: intohimon, pettymykset, riidat, rakastumisen.

Elokuva koostuu suurimmaksi osaksi flashbackeista. He harvat hetket, joissa pysytellään tarinan nykyajassa, ovat väsyneitä ja ankeita. Murphyn tyttöystävä Umi ja 1,5-vuotias poika Gaspar lähinnä häiritsevät ja ärsyttävät Gasparia, joka tahtoisi velloa muistoissaan ilman häiritsevää perhettä. Koko elokuva kuvataan Murphyn näkökulmasta. Katsoja ei voi olla aivan varma siitä, kuvaavatko ne harvat kohtaukset, joissa Muprhy ei ole läsnä, tapahtumien todellista kulkua vai pikemminkin Murphyn oletuksia siitä, mitä on tapahtunut.

Love tuo monessa suhteessa mieleen Gaspar Noén aiemman ohjaustyön, Irréversiblen. Molemmissa elokuvissa ”aika pilaa kaiken” , kuten Irréversiblen alussa todetaan. Tarinan alussa on rakastunut pari ja lopussa pelkkiä ihmisriekaleita. Juoni kuitenkin kääntää tarinan nurin: kerronta aloitetaan suurin piirtein tarinan lopusta, ja se lopetetaan tarinan alkuun.

Loven tarinan alussa rakkaus on voimakkaimmillaan, ja vasta sen pintaan repeytyvien railojen myötä seksi alkaa muuttua intensiivisemmäksi. Mitä enemmän Murphy ja Electra riitelevät, sitä intensiivisempää ja kokeellisempaa seksi on.

Irréversible ja Love tunnetaan graafisuudestaan. Irréversiblessä graafisuus liittyy pariin äärimmäisen väkivaltaiseen kohtaukseen, Lovessa puolestaan ei-simuloituun seksiin. Tämän vuoksi lykkäsin Loven katsomista näinkin pitkään: ajatus elokuvasta, joka on saanut näin runsaasti julkisuutta ei-simuloiduista seksikohtauksistaan, ei yksinkertaisesti kiinnostanut.

Seksi muuttuu kuitenkin nopeasti luontevaksi osaksi elokuvan estetiikkaa. Love alkaa suorasukaisella seksikohtauksella, jonka katseleminen tuntuu oudolta ja jopa epämukavalta, mutta puoliväliin mennessä tästä epämukavuudesta ei ollut enää mitään jäljellä. Love on tosiaankin elokuva rakkaudesta; seksi on toissijaista.

Parhaimmillaan seksikohtaukset ovat ekstaattisen kauniita. Alussa nähdään kolmen kimppa, jonka taustalla soi Funkadelicin ihana Maggot Brain – kaunis kolmen ihmisen jakama hetki, joka kuitenkin tarinan kulussa osoittautuu vaaralliseksi ja myrkylliseksi. Toinen elokuvan hienoimmista seksikohtauksista on suorastaan musiikkivideomainen kuvaus pimeästä seksiklubista: maanalaisesta ihmemaasta, jossa anonymiteetin taakse piiloutuvat ihmiset ovat vapaita toteuttamaan itseään.

Kun Loven musiikki tuli jo mainittua: elokuvan soundtrack on poikkeuksellisen laadukas. Leimaavaa sille on, että merkittävää osaa musiikista on sävelletty tai käytetty muissa elokuvissa: Pink Floydin Is there anybody out there?, pari Giorgio Gaslinin sävellystä Dario Argenton Profondo Rossoon, Cannibal Holocaustin tunnusmusiikki, John Carpenteria, pätkä Bobby Beausoilin Lucifer Risingia… Siihen päälle hieman Brian Enoa, Bachin Goldberg-muunnelmia ja Erik Satieta.

Eräs epäuskottavalta yksityiskohta elokuvassa jäi hiertämään. Kun mustasukkaisuuksissaan väkivaltaiseksi äitynyt Murphy joutuu poliisikuulusteluun, suhtautuu poliisi humalaisen uhmakkaaseen Murphyyn hämmentävällä tavalla. Spoilerien välttämiseksi en kuvaile tilannetta sen tarkemmin, mutta myöhempi keskustelu Murphyn ja poliisin välillä on epäuskottava. Tilanteessa on varmaankin pyritty kuvaamaan miesten keskinäistä, toksista selkään taputtelua – ymmärrän pointin, mutta asiaan liittyvä tarinakulku on liian outo.

Love kuvaa myös monissa muissa tilanteissa Murphyn (ja hänen kauttaan laajemmin miessukupuolen) omistushaluisena ja ennakkoluuloisena hahmona. Tavatessaan Electran ensimmäistä kertaa hän tahtoo lähteä saattamaan tätä, koska Pariisissa pyörivät ulkomaalaiset ovat hänen mielestään vaarallisia – omituinen kommentti amerikkalaiselta, joka on itsekin Pariisissa ulkomaalainen. Kun Murphy ehdottaa Electralle yhteistä seksikokeilua suhteen ulkopuolisten kanssa ja kun Electra nauttii kokeilusta, Murphy alkaa mustasukkaisuuksissaan raivota Electralle ja syyllistää tätä siitä, että Electra suostui hänen ehdotukseensa (!!??). Kokeellinen seksi on Murphylle kiinnostavaa ja jännittävää silloin kun se tähtää hänen nautintoonsa – sen sijaan Electran nautinto muiden (miesten) kanssa ei käy päinsä.

Oma lukunsa on Murphyn humalainen selostus siitä, miten hän tahtoo tehdä elokuvan, joka ”kuvaa aidosti tunteellista seksiä” – vain painuakseen seuraavien minuuttien aikana pettämään tyttöystäväänsä julkiseen vessaan. Maalaako ohjaaja-käsikirjoittaja tässä omaa muotokuvaansa? Onko Gaspan Noén oma unelma tehdä elokuva tunteellisesta seksistä, ja jos on, onko Love tuo elokuva?

Electra ja Murphy tekevät yhdessä kokeiluja paitsi seksin, myös huumeiden saralla. Toinen näistä asioista koituu ajan myötä Murphyn, toinen kenties Electran kohtaloksi. Kuosaamista elokuvassa näytetään kuitenkin vain vähän – Lovessa ei nähdä Enter the Voidin kaltaista päihdetykitystä.

Loven henkilöhahmojen nimet kantavat merkityksiä. Murphyn nimi viittaa Murphyn lakiin: jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee pieleen. Viittaus tuntuu ironiselta, sillä suurimmalta osalta Murphy sotkee asiansa aivan itse, ja huonoa tuuria voi syyttää vai harvoin. Electran nimi viittaa puolestaan oidipuskompleksin feminiiniseen versioon. Electran entinen kumppani Noé on tuntuvasti Electraa iäkkäämpi, siis ikänsä puolesta potentiaalinen isänkorvike. Hän on isällinen hahmo myös asemansa puolesta: taidegallerian omistajana hän pyrkii tukemaan Electran taiteellista työtä. Murphyn ja tyttöystävä Umin pieni poika on puolestaan nimeltään Gaspar.

Yhdessä Murphyn poika ja Electran entinen kumppani (ja isähahmo) muodostavat elokuvan ohjaajan nimen Gaspar Noé. Murphyn poika edustaa tulevaisuutta, Noé puolestaan menneisyyttä. Tämän symmetrisen rakenteen keskelle jäävät Murphy ja Electra yhdessä, kuin ajattomaan ja puhtaaseen rakkauden ja onnen tilaan.

Tarinan lopussa Murphy ja Electra katoavat omiin elämiinsä – toinen yksinäisyyteen, kaaokseen ja pimeään ja toinen tympeään arkeen, josta on mahdoton paeta. ”What’s the meaning of life?”, kysyy Murphy tavatessaan Electran ensimmäistä kertaa. ”Love”, Electra vastaa. Kun rakkaus on loppunut, on elämästä kadonnut merkitys. Mitä järkeä on elämässä, jolla on kerran ollut merkitys ja joka on kadottanut tuon merkityksen? ”Kun kuolet, viet muistot mukanasi.” Murphy ikävöi Electraa, ja pelko tämän kuolemasta kalvaa häntä – ehkä osittain Electran itsensä vuoksi, mutta myös siksi, että vain Electran kanssa Murphy on ollut onnellinen. Electran mukana kuolisi muisto Murphyn onnesta ja mahdollisuus sen uudelleen syntymiseen.

*****