Enter the Void: Director’s Cut (2009) arvostelu – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****