David Fincherin tuottama ja osittain ohjaama Mindhunter (2017–) on rikosdraamasarja sarjamurhaajien profiloinnin kehityksestä. Tekstin ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä osio on kirjoitettu syyskuussa 2018. Olen sittemmin täydentänyt tekstiä toista tuotantokautta koskevalla osiolla elokuussa 2019.

Mindhunter: 1. tuotantokausi

On vuosi 1977. Uudenlainen väkivallan muoto hämmentää FBI:n tutkijoita. Enää ihmiset eivät surmaa vain vaimojaan, äitejään ja kavereitaan, vaan väkivaltaa kohdistetaan tuntemattomiin. Panttivankineuvottelija Holden Ford saa ajatuksen: Charles Mansonin jälkeiselle ajalle ominaista väkivaltaa voidaan torjua vain ymmärtämällä sitä. Ford keplottelee itsensä FBI:n käyttäytymistieteiden yksikössä työskentelevän Bill Tenchin apupojaksi ja pääsee kiertämään ympäri Yhdysvaltoja – ensin kouluttamassa paikallispoliiseille FBI:n tekniikoita, myöhemmin jututtamassa maan kuuluisimpia väkivaltarikollisia eri vankiloissa.

Sarjamurhaajat ovat keskeinen osa länsimaisen populaarikulttuurin kuvastoa. On vaikea ymmärtää, että on ollut aika, jolloin sarjamurhaajan käsitettä ei ole ollut olemassa – ja että on ollut aika, jolloin pienelle prosentille ominaisen patologian tutkimusta sarjamurhaajien haastatteluilla ja analyysilla on pidetty epäilyttävänä, jopa kerettiläisenä. Se, mitä Ford ja Tench tekevät, näyttää meidän silmissämme täysin normaalilta ja loogiselta – jopa välttämättömältä. Silti he saavat taistella hampaat irvessä tutkimuksensa jatkamisen puolesta ja kohtaavat mitä kummallisimpia ennakkoluuloja.

Ford ja Tench saavat onneksi vahvistusta tiimiinsä akateemisesta maailmasta: tohtori Wendy Carr tuo tutkimukseen kaivattua systematiikkaa.

Tench ja Carr ovat omissa tehtävissään kokeneita ja arvostettuja tekijöitä. Silti tutkimusryhmän tähti on untuvikko Ford, joka on projektin todellinen perustaja ja suunnannäyttäjä.

Kolmikon keskinäiset suhteet tuovat mieleen amerikkalaisen ydinperheen. Tench on Fordille turvallinen ja lämmin isä, joka vuorotellen puolustaa ja ojentaa tätä. Carr on kirkkaan älykäs, kaunis mutta etäinen äiti, joka ohjailee ja säätelee perheen arkipäivää voimalla ja tyylillä. Ihmelapsi ja uuden ajan airut Ford raivaa polkuaan väkivaltarikollisten viidakossa ja taistelee ymmärtääkseen sarjamurhaajien ajatuksenjuoksua.

”How to get ahead of ’crazy’, if you don’t know how crazy thinks?” kysyy Tench sarjan ykköskauden trailerissa. Lausahdus on leikattu kohtauksesta, jossa Tench puolustaa Fordin tutkimusprojektia FBI:n isokenkäisille. He ymmärtävät Fordin ja Tenchin työn arvon vain, kun projekti myydään heille yrityksenä estää hulluja tappamasta, pahoinpitelemästä ja raiskaamasta tavallisia, ei-hulluja ihmisiä.

Hullut ja ei-hullut – Ford ja Tench sortuvat harvoin tällaisiin yksinkertaistuksiin. He tekevät kaikkensa välttääkseen työssään ”hullun” käsitettä ja muita vastaavia termejä. He eivät haastattele tai tutki ”hulluja”, vaan ihmisiä, jotka ovat tehneet äärimmäisen väkivaltaisia ja julmia tekoja. Teot ovat näiden ihmisten yhteinen nimittäjä – ei ”hulluus”, ei edes ”psykopatia” tai ”sosiopatia”.

Tärkeintä Tenchin ja Fordin tutkimukselle ei ole se, ”mitä hullu ajattelee”, vaan pikemminkin se, mitä väkivaltainen ja sadistinen ihminen tuntee. Osa haastateltavista avaa tutkijoille auliisti sitä, mitä heidän päässään on murhien aikaan liikkunut. Osa taas on omien rikostensa edessä niin hämmennyksissä, etteivät he osaa kertoa Fordille ja Tenchille paljoakaan tekojensa taustoista.

Mindhunterin kiinnostavimmat ja intensiivisimmät kohtaukset on rakennettu murhaajien ympärille: sarjassa nähdään muun muassa Ed Kemper, Jerry Brudos ja Richard Speck. Erityisesti kohtaukset, joissa Ford haastattelee yksin Ed Kemperiä, jäätävät selkäpiitä. Yli kaksimetrinen ja lähes 140-kiloinen Kemper on keskimittaisen Fordin rinnalla jättiläinen.

Kemper tuo esille sen uhan ja pelon, joka syntyy, kun ihminen kohtaa kahden kesken itseään ylivoimaisesti vahvemman henkilön. Ford tietää, että Kemper voisi halutessaan murtaa hänen niskansa kuin ranskanperunan – aivan samalla tavalla kuin saman asian on tiennyt jokainen nainen, joka on tullut miehen murhaamaksi tai raiskaamaksi. Fordista tulee hetkeksi uhri, avuton – nainen.

Kemperin, Brudosin ja Speckin lisäksi sarjassa viitataan ja jopa kuvataan muutamia huonommin tunnettuja rikollisia, joilla on niin ikään vastineensa tosielämässä. Lisäksi ykköskauden introissa vilahtelee viiksekäs, lentäjälaseihin ja kauluspaitaan sonnustautunut mies, joka asentaa työkseen hälytysjärjestelmiä omakotitaloihin ja joka on suhteellisen helppo tunnistaa erääksi tosielämän murhaajaksi. Nämä pätkät enteilevät varmaankin toisen tuotantokauden tapahtumia (edit 8/2019: Eivät enteile. Ehkä kolmoskauden?). Myös sarjan kolmella keskushahmolla – Fordilla, Tenchillä ja Carrilla  – on esikuvansa FBI:n historiassa.

Mindhunterin keskushenkilöiden ehkäpä vaikein ongelma on se, etteivät he voi omassa asemassaan tehdä ennaltaehkäisevää työtä. He voivat vain jatkaa tutkimustaan ja vetää johtopäätöksiä siitä, millaiset seikat edesauttavat väkivaltaisen ja sadistisen yksilön syntyä. He eivät kuitenkaan voi osoittaa sormellaan ketään ja sanoa: ”Pidättäkää tuo mies” ennen kuin mitään on tapahtunut.

Tai kyllä he tavallaan voivat. Palaute on silloinkin negatiivista. Teit niin tai näin, aina menee väärin.

Jokaista kiinniotettua murhaajaa kohden on vähintään yksi kylmä ruumis. Toisinaan ruumiita on enemmän kuin yksi: kaksi, kymmenen, viisikymmentä, sata. Näin oli vuonna 1977, ja näin on edelleen. Se turhauttaa Fordia ja Tenchiä – ja arvelen, että se turhauttaa myös tämän päivän rikostutkijoita.

Mindhunter: 2. tuotantokausi

Luulitteko, että Mindhunterin ensimmäinen kausi oli synkkä?

Joku murhaa Atlantassa mustia lapsia ja jättää heidän ruumiinsa ojanpientareille mädäntymään. Murhattujen poikien äidit uskovat, että asialla on Ku Klux Klan. Holden Ford on toista mieltä: hän on varma, että Atlantassa rellestää seksuaalisesti motivoitunut, musta sarjamurhaaja. Musta Atlanta ei kuitenkaan ole järin ihastunut Fordin teoriaan. Ajatus KKK:stä on paljon mukavampi kuin teoria siitä, että murhaaja olisi yksi omista.

Pian Ford ja Tench huomaavat olevansa Atlantassa ei-toivottuja henkilöitä.

Kotopuolessa Virginiassa asiat etenevät toivottuun suuntaan – tavallaan. Quanticon johtoon astuu Ted Gunn, jonka agendalla tehdä Fordin, Tenchin ja Carrin projektista valtavirtaa. Ryhmälle luvataan lisää resursseja sitä mukaa, kun työmäärä kasvaa. Töitä tosiaan riittää, mutta lisävoimien koulutus käy hitaasti. Kun Tench ja Ford ovat jumissa Atlantassa, alkavat Carr ja Smith ottaa vastuuta haastatteluista.

Mindhunter on kuin vahakabinetti: se viihdyttää meitä, koska meistä on kiinnostavaa katsella, kuinka taitavasti tiettyjen tunnettujen väkivaltarikollisten ulkonäkö ja olemus on kopioitu. Toisen tuotantokauden vahanukkeja ovat Charlie Manson, Atlantan lapsimurhista tuomittu Wayne Williams, David ”Samin poika” Berkowitz ja Elmer Wayne Henley, joka tuomittiin rikoskumppaninsa Dean Corllin murhasta. Myös Ed Kemperin hahmoon palataan.

Vahanukkenäyttely viihdyttää aikansa. Toisella tuotantokaudella fokus ei ole enää yhtä vahvasti väkivaltarikollisten haastatteluissa, vaan pikemminkin haastatteluiden avulla luodun teorian soveltamisessa. Veikkaan, että haastatteluiden määrä vähenee entisestään tulevilla tuotantokausilla. Vahanuket tuskin kuitenkaan poistuvat kokonaan.

Siinä missä ensimmäisellä tuotantokaudella käsiteltiin paljon Fordin suhdetta tyttöystäväänsä, astuu Tench toisella tuotantokaudella etualalle. Tench vaimoineen on adoptoinut pojan, joka alkaa oireilla psyykkisesti. Vaimo vaatii Tenchiä viettämään enemmän aikaa kotona – Ford taas vaatii häntä osallistumaan aktiivisemmin Atlantan tutkimuksiin. Lopputuloksena on kompromissi, johon kukaan ei ole tyytyväinen. Tuotantokauden suurin sankari onkin Tench – hän oikeasti yrittää, ja silti mikään ei riitä, kellekään.

Kauden antisankari puolestaan on Tenchin mulkosilmäinen vaimo Nancy, joka yrittää kätkeä tunkkaisen keskiluokkaisuutensa räjähtäneen permiksen alle – ja jota on ihana vihata. Kun viranomaiset havahtuvat Tenchien pojan tilanteeseen, ei Nancy tahdo ottaa apua vastaan, vaan selittelee, miten hyvin ja perin normaalisti poika käyttäytyy. Systeemi, joka on rakennettu tukemaan perheiden hyvinvointia ja yhteistä turvallisuutta, on Nancyn mielestä tunkeileva ja epäilyttävä.

Nancyn hahmo ei ole läpeensä negatiivinen, ja hänen käytöksensä on oikeastaan hyvinkin ymmärrettävää. Minulle hän kuitenkin näyttäytyy itsekkään äidin arkkityyppinä – hahmona, jonka päämäärä on suojella ”omiaan” juuri siksi, että he ovat hänen omiaan. Jonka prioriteettijärjestyksessä oman lapsen ympärille luotu kupla on aina tärkein – viis muiden hyvinvoinnista tai turvallisuudesta.

Mindhunterin toista tuotantokautta on markkinoitu Charles Mansonilla. Ei varmaankaan ole sattumaa, että toisen tuotantokauden ensi-ilta osui lähelle Tate-LaBianca-murhien 50-vuotispäivää (kuten myös Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood). Mansonin osuus sarjassa on kuitenkin lyhyt ja sekava. Tench ja Ford astuvat Mansonin luo vaikeassa mielentilassa, eivätkä kemiat toimi. Outoa on, etteivät he palaa jututtamaan Mansonia – jos he kerran ovat niin vakuuttuneita siitä, että voivat oppia Mansonista jotakin, miksi he luovuttavat ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen?

Ehkä pointti on juuri se, että Manson tuottaa aina pettymyksen. Ehkä Mindhunterin tekijät tahtovat pudottaa Mansonin siltä jalustalta, jolle hänet on länsimaisessa populaarikulttuurissa nostettu. Ehkä tarkoitus oli nimenomaan osoittaa, että Manson on pelkkä runoileva sekopää – tyhjä arpa, jolla ei ole tutkijoille mitään annettavaa.

Tex Watsonin kanssa toteutettu haastattelu on antoisampi. Watson oli yksi Mansonin perheeseen kuuluneista nuorista, jotka toteuttivat tämän suunnittelemia väkivallantekoja. Watsonin kirkassilmäinen pohdinta hänen omasta vastuustaan ja Mansonin roolista on huomattavasti valaisevampaa katseltavaa kuin Mansonin päätön kouhkaus.

Toisen tuotantokauden päätarina eli Atlantan lapsimurhia korkeva juonikulku päättyy surkeasti – aivan kuten se päättyi tosielämässäkin. Poissa on esimerkiksi Bundyn ja Mansonin oikeudenkäynteihin liittyvä sulkeuman tunne, kliimaksi, jossa paha saa viimein palkkansa. Tämä on Mindhunteria puhtaimmillaan: avointa, turhauttavaa kerrontaa, jossa karman laki ei toteudu. Rivien välistä todetaan, että Atlantan lapsimurhien tapauksessa Ford epäonnistui ainakin osittain.

Ei se mitään – Ford, Tench ja Carr vasta kehittelevät ja testaavat teoriaansa. Tämä on vain alkua. Epäviralliset lähteet huhuilevat, että sarjaa olisi luvassa vielä ainakin kolmen tuotantokauden verran. Kiinnostavaa on nähdä, kantavatko nämä tuotantokaudet vuoteen 2005 asti, jolloin… No, eipä spoilata.

*****