Dexter (2006–2013) on televisiosarja sarjamurhaajasta, joka työskentelee päivisin Miamin poliisin henkirikosyksikön rikospaikkatutkijana. Dexter Morgan on erikoistunut veriroiskeiden tutkimiseen: hän osaa usein päätellä pelkän rikospaikan verijälkien perusteella, kuinka murha on tapahtunut ja millaisessa mielentilassa sen tekijä on rikoshetkellä ollut. Veri ei ole Dexterille vain verta. Se on loputtoman tutkimuksen ja variaation lähde – verilammikoita, veriroiskeita ja verisuihkuja, joista kukin kielii rikoksen tekotavasta. Veri ei koskaan valehtele.

Myös vapaa-ajallaan Dexter työskentelee sen eteen, että rikolliset saavat heille kuuluvan rangaistuksen. Miamin kokoisessa kaupungissa murhat ovat arkipäivää, ja osa murhaajista pääsee lain edessä pätevien todisteiden puutteen tai teknisten ongelmien vuoksi vapaalle jalalle ilman minkäänlaista rangaistusta. Silloin Dexterin sarjamurhaajaminä astuu kuvaan: hän hankkii keinoja kaihtamatta todisteet murhaajan syyllisyydestä ja toimeenpanee kuolemanrangaistuksen oman käden oikeudella.

Nimi on enne, näin myös Dexterin tapauksessa. Dexter-nimi pohjautuu latinan oikeaa kättä ja oikeaa puolta merkitsevästä dexter-sanaan. Lisäksi dexter merkitsee onnekasta, kelpoa ja tehtäväänsä hyvin sopivaa. (Tämä ei enää liity suoranaisesti Dexter-sarjaan, mutta mainittakoon silti: vasemmanpuolimmaista merkitsevällä sinister-sanalla tarkoitetaan myös muita dexter-sanan vastakohtia – huonoa ja vääristynyttä. Kieli siis paljastaa, kuinka pahuus ja huonous liitetään ja on jo vuosituhansien ajan liitetty vasemmanpuolimmaisuuteen, hyvyys ja kelvollisuus taas oikeanpuolimmaisuuteen.)

Dexter esitellään katsojalle ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien psykopaattina. Hän on todistanut 3-vuotiaana oman äitinsä kuoleman ja traumatisoitunut näkemästään vakavasti. Dexterin varttuessa hänen adoptioisänsä Harry Morgan huomaa, että trauma saa Dexterin käyttäytymään väkivaltaisesti. Hän ymmärtää, että Dexterissä on syntynyt tarve tappaa, eikä tämän tarpeen hillitseminen ole mahdollista. Harry päättää auttaa Dexteriä kanavoimaan murhanhimonsa parhaalla mahdollisella tavalla ja opettaa tätä murhaamaan vain rikollisia, jotka ansaitsevat kuoleman. Poliisina työskentelevä Harry ohjaa Dexteriä myös peittämään omat jälkensä siten, että tämä ei jää kiinni teoistaan.

Dexter on siis paitsi sarjamurhaaja, myös koston enkeli, joka tekee sen, mitä me kaikki sisimmässämme janoamme: hän surmaa ihmisiä, joita me halveksumme ja vihaamme heidän rikostensa vuoksi – ihmisiä, jotka ansaitsevat kuolla. Näin sarjamurhaaja-Dexteristä tehdään helposti samastuttava. Toisaalta hahmo ei tällaisenaan ole järin realistinen tai uskottava, useimmilla murhaamisesta nauttivilla tappajilla kun on halu surmata nimenomaan tietyntyyppisiä uhreja. Useimmiten hedonistinen murhaaja valitsee uhrikseen niitä, joiden on fyysisesti vaikea puolustaa itseään ja joiden yhteiskunnallinen asema on heikko: naisia, lapsia, vanhuksia. Dexterin uhrit sen sijaan ovat pääasiassa luonteeltaan aggressiivisia ja dominoivia, fyysisesti voimakkaita miehiä – siis äärimmäisen epätyypillisiä sarjamurhaajan uhreja.

Myös Dexterin surmatapa on muihin television ja elokuvien sarjamurhaajiin nähden poikkeuksellinen. Hän sedatoi uhrinsa, odottaa tämän virkoamista ja vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan. Lopulta hän iskee uhrinsa kuoliaaksi yhdellä puukoniskulla. Dexter toistaa murhissaan tiettyjä rituaaleja, mutta hän ei vaikuta suoranaisesti nauttivan tappamisesta. Hän vain iskee veitsen uhrin sydämeen – siinä kaikki. Modus operandi on tehokas, nopea ja siisti. Jos stereotyyppisen sarjamurhaajan työskentelyä vertaisi ruuanlaittoon, olisi se hidasta nautiskelua: raaka-aineiden huolellista valintaa, tarkkaa valmistelua ja hitaita kokkaushetkiä. Dexter puolestaan työskentelee kuin suurtalouskokki – pääasia on se, että valmista tulee rivakasti ja siististi. (Väkivaltaiset kohtaukset ovat niin hillittyjä, että sarjan K18-luokitus tuntuu vahvasti liioitellulta.)

Dexter tuo läheisesti mieleen Thomas Harrisin Hannibal-romaanit ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat. Yhteistä näissä on sarjamurhaajien ja rikostutkijoiden yhteisten piirteiden korostus. Dexterin omakohtaiset kokemukset murhaajana antavat hänelle erinomaiset eväät rikospaikkatutkijan työhön. Hannibal-teoksissa rikostutkijat (Clarice Starling, Will Graham) puolestaan pyrkivät samastumaan rikollisen näkökulmaan. Erityisesti tapa, jolla Will Graham työskentelee rikospaikoilla Hannibal-sarjassa, muistutta Dexterin työskentelymetodia. (Olen muuten aiemmin kirjoitellut Hannibalin tuotantokausista 1-2 ja tuotantokaudesta 3.)

Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella Dexter käsittelee voice-over-monologissa omaa psykopatiaansa. Hän luo itsestään kuvaa tunteettomana ihmisenä, jolla ei ole sosiaalisia tarpeita ja joka vain näyttelee tunteita perhesuhteissaan ja rakkauselämässään. Hiljalleen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että Dexter on täysin normaali ihminen, joka yrittää näytellä psykopaattia – ei päinvastoin. Hän onnistuu ”näyttelemään tunteita” liian aidosti – ja myöntää lopulta itsekin välittävänsä aidosti itselleen tärkeistä ihmisistä. Viimeisellä tuotantokaudella psykopatiateemaa pohditaan hieman enemmän, mutta kaikkiaan asian käsittely ei minua aivan tyydyttänyt.

Dexterin hahmon perustavanlaatuinen ongelma on se, että hänen pitäisi olla samanaikaisesti sekä kiinnostava että samastuttava. Psykopaatit ovat kyllä yleensä kiinnostavia, mutta eivät lainkaan samastuttavia. Sarjan tekijät tuntuvat tiedostavan tämän ongelman erittäin hyvin – ja yrittävät sitten kätkeä sen korostamalla sarjan alussa Dexterin psykopatiaa ja unohtamalla sen sitten kokonaan. Petyin sarjaan juuri tämän vuoksi; Dexter on loppujen lopuksi niin normaali tyyppi, ettei hän haasta katsojaa. Toivoin, että sarjaa katsoessa tulisi edes silloin tällöin epämukava tunne siitä, että katsojaa johdatellaan omaksumaan sellaisen yksilön näkökulma, jonka maailmaa pidämme vinksahtaneena ja jopa sairaana. Näin ei kuitenkaan käy.

Dexter on paitsi rikossarja, myös perhedraama ja työpaikkasarja. Sarjan suosio todennäköisesti selittyy juuri sen monipuolisuudella: se sisältää synkkien ja väkivaltaisten aiheiden lisäksi myös romantiikkaa, perhesuhteiden kuvausta ja huumoria. Pidin itsekin joistakin sarjan kevyemmistä elementeistä, ja ymmärrän näin suuren rahan sarjan on kosiskeltava suurta yleisöä monipuolisella ja vaihtelevalla sisällöllä. Odotin kuitenkin Dexterin olevan synkempi ja vaikeampi sarja.

Sarjaa tehtiin mahtipontiset kahdeksan tuotantokautta. Kullakin kaudella on oma teemansa. Ensimmäinen kausi keskittyy Dexterin omaan menneisyyteen ja trauman syntyyn. Toisella kaudella Dexter joutuu tekemään kaikkensa, että hänen vapaa-ajan harrastuksensa eivät paljastu hänen perheelleen ja työyhteisölleen. Kolmannella tuotantokaudella Dexter löytää rikoskumppanin ja ystävän ja samalla asettuu yhä voimakkaammin perheenisän ja puolison rooliin. Neljännellä tuotantokaudella Dexter jahtaa Trinity-nimistä sarjamurhaajaa ja pohtii, kuinka Trinity on onnistunut tekemään raakoja murhia ja samaan aikaan ylläpitämään täydellistä perheidylliä. Viidennellä tuotantokaudella Dexter päättää auttaa tuntematonta naista, joka on kokenut julmaa väkivaltaa. Uskonnollisten ja hengellisten teemojen ympärille kietoutuva kuudes tuotantokausi kuvaa murhaajakaksikkoa, joka saa innoituksensa apokalyptisistä näyistä. Seitsemännellä kaudella Dexterin on pohdittava uudelleen perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Kahdeksas kausi johdattaa Dexterin jälleen pohtimaan omaa menneisyyttään ja sitä, kuinka hänestä on tullut se ihminen, joka hän todella on.

Kahdeksan tuotantokauden mittaiseen sarjaan mahtuu melkoinen määrä hahmoja, joista osasta pidin ja osasta en. Michael C. Hall tekee Dexterinä erinomaisen roolisuorituksen. Ainoa ongelma Dexterin hahmossa on se, että hän on ehkäpä jopa liian sympaattinen. Hall tuli minulle tutuksi Mullan alla -sarjan David Fisherinä, joka on monissa suhteissa suorastaan hämmästyttävän samanlainen hahmo kuin Dexter.

Sarjan naishahmoista Dexterin sisko Debra on selvästi tärkein. Debra on samanaikaisesti impulsiivinen ja järkevä. Pidän Debran hahmosta, mutta välillä hänen ylikorostettu jätkämäisyytensä ja alleviivatun karkea kielenkäyttönsä alkoivat hieman ärsyttää. Naisista inhokkini on Dexterin epävarma ja heiveröinen tyttöystävä Rita, jonka naamaa ei onneksi tarvitse katsella sarjan loppuun saakka. Charlotte Rampling tekee upean roolisuorituksen viimeisellä tuotantokaudella tohtori Evelyn Vogelin hahmossa.

Dexter on koukuttava sarja; yhden tuotantokauden katsottuaan katsoo mielellään myös seuraavan, ja seuraavan, ja seuraavan. Noustakseen omien suosikkieni joukkoon se pyrkii kuitenkin miellyttämään aivan liian suurta yleisöä.

*****