Stranger Things (2016-) on kauhu- ja scifivaikutteinen sarja kadonneista lapsista, MKUltrasta ja uneliaan pikkukaupungin lähiöarjesta. Kirjoitin kahta ensimmäistä tuotantokautta käsittelevän osan kesällä 2018 ja täydensin sitä 3. tuotantokauden osalta kesällä 2019.

Stranger Things, 1. ja 2. tuotantokausi (2016-2017)

Fiktiiviseen Hawkinsin pikkukaupunkiin sijoittuvat tapahtumat starttaavat vuodesta 1983. Stranger Thingsin alussa tapaamme Miken, Dustinin, Lucasin ja Willin pöytäroolipelikampanjan tuoksinasta. Pitkän pelisession jälkeen kukin pojista suuntaa kotiinsa. Will ei koskaan saavu perille.

Seuraavana aamuna hänen Joyce-äitinsä istuu poliisiasemalla ja vaatii sheriffi Jim Hopperia aloittamaan tutkimukset pojan löytämiseksi. Hopperin on vaikea ottaa Joycea tosissaan: uneliaassa Hawkinsissa ei koskaan tapahdu mitään liikennerikkomuksia vakavampaa, joten olisi hankala uskoa, että kukaan kaupungissa kidnappaisi lapsia. Hiljalleen Hopper kuitenkin ymmärtää tilanteen vakavuuden.

Samalla kun poliisi käynnistelee etsintäoperaatiota, päättävät Mike, Dustin ja Lucas ryhtyä omiin tutkimuksiinsa. Poikien etsintä tuottaakin tavallaan tulosta – he eivät löydä Williä, vaan vähäpuheisen ja litimärän tytön, joka esittelee itsensä Eleveniksi eli numeroksi 11. Eleven eli lyhyemmin El vaikuttaa pelkäävän ja pakenevan jotakin. Mike säälii tyttöä ja päättää tarjota tälle suojaa kotinsa kellarista.

Mainittakoon tässä välissä, että El on paitsi lyhenne Elevenistä, myös seemiläinen jumalaa merkitsevä sana, eräänlainen kaananilainen vastine Jahvelle. Myöhemmin sarjassa kuvioihin ilmestyy myös Kali-niminen intialaistyttö, jolla on samankaltainen tausta kuin Elevenillä. Kali-sanan etymologiaa tuskin tarvitsee avata tässä sen laajemmin.

Stranger Thingsin alkuasetelma tuo mieleen Twin Peaksin: aloitusjaksossa rauhallisen pikkukaupungin asukkaat havahtuvat merkkeihin siitä, että yksi kylän lapsista on joutunut henkirikoksen uhriksi. Molemmissa sarjoissa on vahvasti läsnä kahden täysin erilaisen maailman dynamiikka: arkisen, tutun ja mukavan kaupunkielämän takana häämöttää synkkä, väkivaltainen ja uhkaava todellisuus. Kummassakin sarjassa näiden kahden maailman välille on syntynyt portti, josta pelko ja väkivalta pääsevät vuotamaan pikkukaupungin arkeen. Ja molemmissa sarjoissa nimenomaan julkishallinto näyttää olevan tavalla tai toisella vastuussa tämän portin synnystä.

Tunnelmaltaan Twin Peaks ja Stranger Things eroavat kuitenkin toisistaan huomattavasti. Stranger Things on erittäin toimintapainotteinen ja sopivan tiivistunnelmainen sarja, eikä siinä unohduta koskaan leijumaan Twin Peaksin tavoin pysähtyneisiin, kauniisiin hetkiin. Jos Twin Peaks olisi musiikkia, olisi se Angelo Badalamentin raukeansynkkää ambientia. Stranger Things puolestaan olisi rapsakan sähköistä kasarisynapoppia.

Stranger Things on visuaalisesti näyttävä sarja, jonka lavastus ja puvustus hehkuvat autenttista 80-lukua. Toisinaan lavasteet ovat jopa yltäkylläiset – esimerkiksi kakkoskaudelle sijoittuvan tanssiaiskohtauksen puitteet ovat niin loisteliaat, etteivät ne aivan istu 80-luvun maailmaan. Helposti unohtuu, kuinka erilaista aikaa elämme nyt. 80-luvulla vallitsi vielä suhteellinen niukkuus, eikä maallista hyvää yksinkertaisesti ollut mahdollista hankkia samassa mittakaavassa kuin nykyään.

Lavasteiden lisäksi Stranger Thingsin visuaalista ilmettä leimaavat erikoistehosteet, joiden määrä kasvaa ja laatu paranee toisella tuotantokaudella. Stranger Things pelaa hetken aikaa näkymättömyyden estetiikalla, mutta antaa lopulta periksi ja paljastaa hirviönsä katsojien silmille. Erikoistehosteet ovat nättejä, mutta toisen tuotantokauden lopulla niitä alkaa olla jo liikaakin, ja kerronta uhkaa puuroutua.

Jos puvustus ja lavasteet hehkuvat kasaria, niin tekee myös sarjan musiikki. Ääniraidalle on valittu ihania kasarihelmiä: Joy Divisionia, Cyndi Lauperia, The Policea, Totoa. Myös sarjan alkutunnus on ehtaa kasaria:

Parasta sarjassa ovat kuitenkin sen hahmot. En tiedä, mistä aloittaa – sarja yksinkertaisesti pursuaa monipuolisia, kehittyviä, outoja, ainutlaatuisia ja kaikessa rikkinäisyydessään ihania hahmoja. Lähes kaikille sarjan keskeisille hahmoille on ominaista eräänlainen ulkopuolisuus: he tuntevat olevansa erilaisia, viallisia, eristettyjä ”tavallisten ihmisten” joukosta.

Sarjan ydinporukka muodostuu nörttien arkkityypin edustajista: Dustin, Mike, Will ja Lucas ovat roolipeliharrastajia ja kiinnostuneita luonnontieteistä. El ei oman historiansa vuoksi osaa aluksi kommunikoida käytännössä lainkaan muiden lasten kanssa. Willin äiti Joyce elää vähävaraisena yksinhuoltajana yhteiskunnan laitamailla, ja hänen vanhempi poikansa Jonathan tunnetaan ikätovereidensa keskuudessa friikkinä. Jim Hopperin eristää muista hänen kokemansa menetys: hän on yksin kuolleen tyttärensä muiston kanssa.

Ehkäpä suosikkini sarjan hahmoista on Jonathanin ja Miken Nancy-siskon ikätoveri, lukioikäinen urheilijapoika Steve. Ensimmäisellä tuotantokaudella Steve on sanalla sanoen mulkku. Kun näyttää jo siltä, että Steven rooli tarinassa on ohi, hän alkaakin muuttua ja kehittyä – ja toisella tuotantokaudella hän loistaa. Rakastan Steven hahmon lisäksi myös häntä näyttelevän Joe Kerryn muhkeaa mullettia.

Stranger Things, 3. tuotantokausi (2019)

Stranger Thingsin tekijät eivät pääse enää helpolla. Mitä enemmän sarja menestyy, sitä haastavampaa uusien kausien tekemisestä tulee. Ensimmäinen ja toinen tuotantokausi otettiin vastaan innolla, joten oli selvää, että kolmoskaudesta tulisi vaikea. Toisaalta pitäisi keksiä jotain uutta, muttei kuitenkaan liian uutta. Samaan aikaan pitäisi sekä toistaa vanhaa että olla toistamatta. Teit niin tai näin, aina menee väärin.

Minua Stranger Thingsin kolmas tuotantokausi kyllästytti. Sen tarinan kaari muistutti liiaksi kahta ensimmäistä kautta: ensimmäiset kuusi jaksoa lämmitellään ja kiristetään jousta vähän kerrallaan, kunnes kauden lopussa iso mato tulee. Sitten räjähtelee ja paukkuu iiii-sosti. Joku kuolee. Pam-pam.

Blaa-blaa.

On kornia, että tuotantokautta markkinoidaan lauseella One summer can change everything. Tässä tuotantokaudessa nimenomaan mikään ei muutu. Jännää tulee, mutta lopulta kaikki on taas hyvin.

On kaudessa sentään jotain uutta: sarjan keskushahmot ovat tulleet teini-ikään. Ensimmäisessä jaksossa Mike ja El vaihtavat pusubakteereja niin että lotisee. Will yrittää innostaa kavereita D&D-kamppikseen – huonolla menestyksellä. Nyt ollaan teinejä, eivätkä teinit leiki. Lopulta pelikirjat pakataan laatikkoon ja lahjoitetaan eteenpäin merkiksi lapsuuden loppumisesta. – Ärsyttää, miten roolipelit leimataan sarjassa lasten leikeiksi. Odotin Stranger Thingsiltä vähän kypsempää suhtautumista pelaamiseen.

Sarjasta on kolmanteen tuotantokauteen mennessä kadonnut se niskaa nipistelevä jännitys, joka teki ensimmäisestä kaudesta niin mieleenpainuvan. Ystäväni vertasi tätä eroon ensimmäisen Alien-elokuvan (1979) ja sitä seuranneen Aliens-jatko-osan (1986) välillä: kauhusta tulikin toimintaa. Tyhjänpäiväistä, pitkäveteistä toimintaa.

Samalla Stranger Things tuo yhä voimakkaammin mieleen Stephen Kingin monet romaanit ja niihin perustuvat elokuvat. Kingin teoksille ominaista on kahden vastakohdan yhdistäminen: äärimmäisen tavallisuuden ja äärimmäisen poikkeavuuden. Hän kirjoittaa päähenkilönsä lähes poikkeuksetta siten, että heihin on helppo pakko samaistua. Hän asettaa heidät aluksi heidän arkiseen, tavanomaiseen, tylsään ympäristöönsä. Ja sitten alkaa tapahtua: isä lyö äitiä kirveellä, vessan viemäristä pilkistää sormia, punatukkainen pelle kurkistaa jalkakäytävän alta.

En toki voi väittää, että King olisi ainoa kauhukirjailija, joka yhdistää tuotannossaan kauhuun äärimmäistä tavallisuutta. Hän kuitenkin tekee sen niin huolellisesti, että sitä voidaan pitää hänen tuotannolleen ominaisena piirteenä.

Kauhu repii arjen auki – äärimmäinen tavallisuus ja äärimmäinen poikkeavuus taistelevat keskenään. Lopulta äärimmäinen tavallisuus voittaa. Haavat umpeutuvat, elämä jatkuu. Niin tapahtuu myös Stranger Thingsissä.

Sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta on katsottavissa Netflixistä. Kolmannen tuotantokauden viimeisen jakson post-credits scene on selvä viittaus siihen, että neljäs tuotantokausi on tulossa. Vaikken ole kolmanteen tuotantokauteen erityisen ihastunut, en tietenkään voi olla katsomatta neljättä kautta – sitten kun se joskus valmistuu.