#MeToo – Viisi ajatusta

1. Huono käytös ei (yleensä) ole häirintää

#MeToo-kampanjan teho perustuu sen yksinkertaisuuteen, ytimekkyyteen ja nopeaan leviämiseen. Nämä osaset olisivat vesittyneet, jos aikaa olisi tuhrattu sen pohtimiseen, mikä tarkalleen ottaen on seksuaalista häirintää (sexual harrassment) ja mikä seksuaalista väkivaltaa (sexual assault).

Joku kokee kaveripiirin pikkutuhmat puheet seksuaalisena häirintänä – häirinnän määritelmä kun on periaatteessa hyvin laaja. Se, mikä yhdelle on viatonta flirttiä tai kaunis kohteliaisuus, voi olla toiselle ahdistuksen ja pelon aihe.

Onko #MeToo-kampanjassa siis kyse siitä, että naiset ahdistuvat kevyestä flirtistä ja kohteliaisuuksiksi tarkoitetuista heitoista?

Ollaan sellaisen aiheen äärellä, joka on tarpeen hahmottaa negaation kautta. Häirintää ei ole se, että jonkun ulkonäköä kehutaan. Häirintää ei ole se, että jonkun tekemisistä tai panemisista puhutaan selän takana. (Se on juoruamista.) Häirintää ei ole se, että joku kertoo kaksimielisen vitsin. Se, että tällaisia ilmiöitä kutsutaan ahdisteluksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi, vie koko käsitteeltä uskottavuutta ja vaikeuttaa sitä työtä, jota tehdään oikeiden ongelmien ehkäisemiseksi.

Sexpon entinen puheenjohtaja Tommi Paalanen kiteyttää asian hyvin:

Pelkkä vihjailu tai ehdottelu ei — — sellaisenaan ylitä seksuaalisen häirinnän rajaa, sillä jokaisella on oikeus ilmaista itseään ja seksuaalisuuttaan sanallisesti. Sen vuoksi häirinnän pitäisi olla jotakin sellaista, jota pidetään itsestään selvästi yleisesti häirintänä, tai jonka kohde itse ilmoittaa häiritseväksi tekijälle.  — — Minua kiinnostaa, miten ihmiset ovat päätyneet elämässään koskaan seksisuhteisiin, jos seksin ehdottaminen on näin vakava ja kaamea asia.

– Tommi Paalanen case Toimi Kankaanniemestä Seksualisti-blogissa

Edes se, että joku ahdistuu ehdottelusta tai vihjailusta, ei tee niistä vielä häirintää. #MeToo-kampanjassa on todennäköisesti mukana myös sellaisia jakoja, joiden taustalla olevia kokemuksia ei tosiasiassa voida laskea häirinnäksi, vaan korkeintaan huonoksi käytökseksi.

Se ei vähennä lainkaan kampanjan arvoa tai asian vakavuutta.

2. ”Eihän tuo nyt vielä mitään” -asenne on paskaa

Tunsitko FB-päivityksiä seuratessasi vastustamatonta halua käydä toteamassa jollekulle, että eihän tuo vielä mitään, kuuntelepa mitä minä/minun siskoni/Natascha Kampusch/lapset thaimaalaisissa bordelleissa ovat saaneet kokea? Ehkä mietit, että on se hyvä valittaa pikkuasioista, kun kaikki muut asiat elämässä ovat hyvin? Toivottavasti pidit turpasi kiinni.

Jos et pitänyt, mieti hetki: kuinka paljon se, että jollekulle kävi vieläkin huonommin, lievittää esimerkiksi seksuaalirikoksen uhrin ahdistusta? Kuinka paljon se auttaa kamppailussa tällaisten kokemuksien aiheuttamaa surua ja kauhua vastaan? Jep, oikein arvattu: ei yhtään.

Aina löytyy joku, joka on kokenut jotain vielä pahempaa. Aina on Natascha Kampusch ja Isisin seksiorjat. ”Eihän tuo nyt vielä mitään” on paskamaista vähättelyä, joka johtaa pahimmillaan siihen, että omien kokemustensa äärellä hämmentyneet ihmiset eivät rohkene, kehtaa tai ymmärrä hakea apua omaan tilanteeseensa, koska ”eihän tämä minun kokemukseni vielä mitään”.

Silti ymmärrän näitä vittupääreaktioita hyvin. On ahdistavaa ymmärtää aivan yhtäkkiä, kuinka moni oman arkisen piirin naisista on kokenut tällaisia asioita. Ihmismieli reagoi ahdistaviin asioihin yleensä kieltämällä tai kyseenalaistamalla koko asian. On helppoa ja mukavaa ohittaa epämiellyttävät totuudet.

Älä ole vittupää. Ole vahvempi kuin mielesi ja myönnä: tämä on totta, ja tämä on hirvittävää.

3. Uhrin rooli ei ole naisten yksinoikeus, eikä ahdistelijan rooli miesten

Seksuaalirikoksen arkkityyppi on tilanne, jossa mies vie ja nainen vikisee. Keskustelu seksuaalisesta häirinnästä uhkaa aina luisua keskusteluksi, jossa miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia.

Alkuperäinen viesti rajasi kampanjan fokukseksi ”all the women, who have been sexually harassed or assaulted”. Jossakin käänteessä ”women” on muuttunut muotoon ”women, female-identifying and nonbinary”. On valtava virhe sulkea tällä tavalla miehet kategorisesti kampanjoinnin ulkopuolelle.

Seksuaalisen väkivallan vastustamisesta ei saa tehdä ”naisten asiaa”, naisten yksinoikeutta. Sen on oltava kaikkien yhteinen asia, sukupuoleen katsomatta. Naiset ampuvat itseään suoraan jalkaan yrittäessään eristää miehet tällaisten kokemusten ja ongelman ratkaisuun tähtäävän työn ulkopuolelle.

4. Raiskaajat ovat hyviä tyyppejä

”Puhun tässä nyt miehenä: kyseessä on aihe, jonka yleisyyttä ja vakavuutta kaltaiseni tavalliset miehet, jotka eivät ahdistele naisia, eivät huomaa”, tuumi miespuolinen some-kouluttaja.

Seksuaalinen väkivalta – siis sellainen oikeasti raskas ja ahdistava seksuaalinen väkivalta – tulee usein tekijälle aivan yhtä suurena yllätyksenä kuin uhrille. Jälkikäteen sitten huuli pyöreinä ihmetellään, että mites hitossa tässä näin pääsi käymään, ei ollut tarkoitus. Oltiin kännissä, vihaisia tai muuten vain tunteikkaita. Kukaan ei identifioi itseään ahdistelijaksi saati raiskaajaksi – ja hups vain: silti ahdistelijoita ja raiskaajia on maailma pullollaan. He ovat meidän ystäviämme, kavereitamme, kollegoitamme, puolisoitamme, perheenjäseniämme. He ovat meille läheisiä ja rakkaita. He ovat ihmisiä, joista ”ei olis koskaan uskonut”.

Jokainen ”naisia ahdistellut mies” on joskus aikaisemmin ollut ”mies, joka ei ahdistele naisia”. Kun miehestä, joka ei ahdistele naisia, tulee mies, joka ahdistelee naisia, mikä oikeasti muuttuu? Ei mikään. Ei ole olemassa mitään ”naisia ahdistelevien miesten” kategorista joukkoa, joka ymmärtäisi tätä ilmiötä yhtään sen paremmin kuin kukaan mukaan. On vain valtava määrä maailmaan eksyneitä ihmisiä, jotka satuttavat toisiaan – luultavasti yleensä enemmän vahingossa kun tarkoituksella.

5. Nainen on fyysisesti heikompi sukupuoli

Most girls don’t really understand how horny guys are, how much stronger guys are, how guys will rationalize what they do. I see feminists and women on the Internet saying that no means no and women should be able to get as drunk as they want and not be sexually assaulted, and I couldn’t agree me. But the reality of the situation is that women have to be careful because guys are one way when they’re hanging out and another way when they’re horny or worse drunk and horny. That doesn’t make what happened okay, but it is what it is.

Anonyymi seksuaalirikollinen Redditissä

The fundamental difference between the sexes is that one of them can kill the other with their bare hands.

Antigone Bezzerides

Vastuu rikoksesta ei koskaan, koskaan ole uhrin. Syyllinen rikokseen ei koskaan ole uhri itse.

Rakkaat tytöt: pitäkää silti varanne. Kun rikos kerran on tapahtunut, ei mikään pyyhi sitä pois. Tieto siitä, että minä en ollut tähän syyllinen, ei juuri lohduta silloin, kun kerran syntyneiden vaurioiden laajuutta kartoitetaan.

12 kommenttia artikkeliin ”#MeToo – Viisi ajatusta

  1. Kangasvalo ennätti kehumaan ensin. Tooosi hyvä kirjoitus.

    Joo, kyllä rikoksiin syyllistyvät ihmiset ovat taitavia perustelemaan itselleen ja muille tekojaan. Mutta siitä en ole ihan samaa mieltä, että kuka rahansa kykenee mihin tahansa. Jo se, että tiedostaa kuvaamallasi tavalla potentiaalin pahuutensa ja yrittää toimia sitä välttäen, on jo jotain sellaista, mitä kaikilta ei tunnu millään löytyvän. Arvot, asenteet, tavat ja jokin mielen rakenteessa vie aina uudelleen mennessään. Uskon, että kun joku aidosti vahingossa töppää, hän sen tiedostaa ja siitä nolostuu. Jos ei tiedosta tai ei välitä, toistaa tekonsa. Vesissä on eroja.

    Tämä ’me too’ on vaikea juttu ottaa puheeksikin. Ongelma on juuri siinä, että mitä ihminen kokee ahdisteluksi – ja jo se kun sanoo TUON, on epäkorrektia. (Hyvä kun uskalsit.) Loukatuksi ja häirityksi tulemista kun ei sovi kyseenalaistaa (ja riskinsä siinä onkin) – ja silloin tilastollinen totuus häirinnän runsaudesta katoaa subjektiivisiin tuntemuksiin. Herää siis väkisinkin kysymys, mitä se kullekin tarkoittaa.

    MUTTA: metoo on hyvä väline tehdä asiasta niin näkyvä ja kuuluva, että on ainakin vaikeampi pettää itseään syyllistyessään häirintään. Asennemuokkausta ja puhumiseen rohkaisemista. Tärkeä juttu.

    Tykkää

    1. (Nää mun komnentit menee nyt väärään järjestykseen
      Pistän uudelleen tähän, jos sitten menis oikein. Poista toinen.)

      Kun Pressiklubissa kysyttiin osallistujilta, olivatko he kohdannneet seksuaalista ahdistelua, miestoimittaja vastasi, että nuorena jollain fesrareilla vanhempi naisporukka oli puristanut takapuolesta ja kehunut antti tuiskun näköiseksi. Hän ei kuitenkaan kokenut sitä ahdistavana. Itselläni on saman tapaisia kokemuksia ja myöskin ilman ahdistusta.

      Nyt herää seuraava kysymys: olisiko siinä tutkimuksen aihe, tai liekö jo tutkittu, kokevatko miehet lähentelyn eri tavoin? Ja jos, niin miksi? Miksi heidön toleranssinsa on eri? Kysymys voisi olla hegemonian ja voiman tuomasta turvallisuudesta. Aika ilmeistä, eikö? Ja onko niin, että silloin joko siedetään liikaa tai sitten ei koeta ahdistavaksi asioita, jotka pelokkaaksi ja heikoksi itsensä tunteva helpommin kokee? Itselläni häirinnän raja menee siinä, tunnenko tilanteessa vahvaa tunkeilua, jota puheella ja kohteliailla eleillä ei saa lopetettua. Menetänkö siis tilanteen hallinnan. Siinä menee raja. Sinänsä vaikkapa humalaisen naisen vihellykset tai ehdotukset öisellä kadulla tai yllättävät halailut eivät ole olleet minulle häirintää, mutta ymmärrän, että nainen kokee saman tilanteen pelottavaksi.

      KYSE ON HALLINNAN TUNTEESTA. Voimasuhteiden epätasapaino on ehdottomasti tärkeä tekijä häirinnän kokemisessa. Ainakin johonkin rajaan saakka. Minusta tuo olisi kysymys, joka olisi otettava huomioon tässä keskustelussa seksuaalIsesta häirinnästä. Se auttaisi ainakin ymmärtämään eroja naisten ja miesten välillä. Ehkä ei niin kärkkäästi tulisi niitä ” kyllä miehetkin kokevat häirintää” -heittoja, kun ymmärretään miesten ja naisten eri rekisteri turvallisuuden tunteen suhteen. Ja ainakin joidenkin miesten kohdalla voi toivoa sitä, että ymmärtäessään tämän eron turvallusuuden rekistereissä, he tajuavat oman sokeutensa tälle erolle ja samalla sokeutensa oman käyttäytymisensä suhteen: se, mitä he itse voisivat pitää imartelevana, on naisen kokemuksessa pelottavaa. Tilanne seksuaalisessa häirinnässä ja sen kokemuksessa, sen tulkinnassa, on epäsymmetrinen. Ja juuri siksi häirintä kuuluukin määritellä enemmän naisen ehdoilla, hänen turvallisuusasteikollaan. Siis määrättyyn pisteeseen saakka. Selkeä yhteinen alue tietenkin on olemassa.

      Tykkää

      1. Heini L.

        Hyvää pohdintaa valtaan ja turvallisuudentunteeseen liittyen. Tosin kyseenalaistan sukupuolieron merkityksen: on olemassa myös fyysisesti heikkoja miehiä, kehostaan epävarmoja miehiä. Jokainen mies on joskus ollut lapsi ja nuori mies, ja siten aivan eri tavalla altis häirinnälle. Ehkä se yhteinen alue voisi löytyä jotenkin tätä kautta?

        Oikeastaan verbaalisessa ahdistelussa/häirinnässä ei mielestäni ole yleensä kyse turvallisuudentunteesta (tai sen puutteesta), vaan siitä että se on yksinkertaisesti ärsyttävää ja epäkohteliasta. Peilaan nyt omaa kokemusmaailmaani vasten, voi olla että muut kokevat toisin: enpä juuri muista tilanteita, joissa olisin kokenut oloni _uhatuksi tai turvattomaksi_ verbaalisten vihjailujen takia. Toki poikkeuksiakin on: tilanne, äänensävy ja elekieli voivat tehdä verbaalisestakin häirinnästä uhkaavaa.

        Esimerkiksi Suonpään kolumnissa (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/suonpaa-se-olin-mina-itwasme) mainitut tilanteet tuskin ovat saaneet kenenkään turvallisuudentunnetta järkkymään.

        Tykkää

    2. Heini L.

      Se on totta, että kuka tahansa ei pysty mihin tahansa. Jos mennään ihan perustasolle, niin jo fysiikka asettaa paljon esteitä. Pienikokoisen naisen on paha raiskata raavasta miestä jne. No, tämä on itsestään selvää – mutta samaa voi mielestäni jossain määrin ajatella myös henkisistä/psyykkisistä edellytyksistä. Oman pahuuden tutkiminen on aina ajatusleikkiä: mitä jos olisin syntynyt mieheksi, 30-luvun Saksaan, perheeseen jossa minua olisi hakattu ja hyväksikäytetty? Tässä tulevat jo identiteettiin liittyvät kysymykset vastaan (mikä edes on ”minä”? Jos olisin saksalainen, lapsena hakattu mies, olisinko yhä ”minä”?), mutta yritetään ohittaa se. Toisenlaisella elämänkokemuksella ja toisenlaisessa maailmassa esimerkiksi minun mahdollisuuteni pahaan olisi aivan toisenlainen.

      Minä voin sanoa tästä aiheesta paljon sellaista, mitä miehet eivät voi. Esimerkiksi tämän: Kaikki mikä aiheuttaa ahdistusta tai mikä koetaan häirinnäksi, ei ole ahdistelua tai häirintää. Ei yhteisiä pelisääntöjä – sen enempää lakeja kuin sosiaalisia normejakaan – voida rakentaa mielivaltaisten subjektiivisten kokemusten varaan. On pakko nojata ns. maalaisjärkeen, yleiseen mielipiteeseen. Kaikki me olemme samaa mieltä, että esimerkiksi ventovieraan ihmisen spontaani takapuolen puristelu on häirintää. Sen sijaan erilaisten ulkoisiin avuihin viittaavien kommenttien tai ehdousten suhteen tilanne on epämääräisempi. Minusta jokaisella on myös vastuu pitää puoliaan ja sanoa ääneen, jos kokee tietynlaisen kommentoinnin tai huumorin ahdisteluksi. Jos kommentit jatkuvat senkin jälkeen, sitten voidaan jo puhua häirinnästä.

      Tykkää

      1. Juuri noin, idiooitit määritellään puhutunymmärtämisellä. Silloin päästään edes johonkin objektiivisuuteen.

        Juuri keskustelin asiasta parikymppisen tyttäreni kanssa ja tuo nuoruus ja lapsuus yhdistävänä tekijänä tuli mieleen! Noin 12-vuotiaana sain kirjastossa aikuisen miehen pelottavan huomion kaverini kanssa ja muistan yhä sen kylmäävän tunteen.

        Tuo kysymys, miten olisin toiminut Saksassa sodan aikana, on kysymys, joka tulee kysyttyä itseltä usein aihetta käsittelevien teosten kohalla. Tärkeä kysymys. Sen kuitenkin tiedän, että täytyisi tapahtua arvojen ja asenteiden suhteen todella jotain käsittämätöntä, että raiskaisin tässä ajassa jonkun tai häiritsisin seksuaalisesti. Ehkä on sittenkin mielekkäintä reflektoida käyttäytymistään nykyisten ehtojen vallitessa.

        Kyllä, on olemassa fyysisesti ja psyykkisesti heikoksi itsensä kokevia miehiä. Ja miehetkin kokevat häirintää ja pelkoa. Näissä juttuissa tekee tietenkin yleistyksiä suuntaan ja toiseen. Uskon kuitenkin, että tilastollisesti miehet kokevat syystä tai toisesta itsensä pelottomammiksi kuin naiset, ja silla on kokonaiskuvan kannalta merkitystä. Ja siksi tulee ymmärtämyyttä asiassa. Minusta tätä laadullista eroa on hyvä pohtia.

        (Tää sun tekstisi muuten pistää käyntiin jotenkin analyyttisen ja neutraalin mielen, ja juuri sitä tässä tarvitaan!)

        Tykkää

      2. Heini L.

        Mä olen yrittänyt ymmärtää seksuaalirikollisten toimintaa esimerkiksi sen kautta, että usein tällaisissa tapauksissa tekijä on humalassa. Olen itsekin sanonut ja tehnyt humalassa yhtä sun toista typerää – en nyt mitään tuohon verrattuna, enimmäkseen vain hassuja päähänpistoja. Mutta pääasia on se, että kun promilleja tulee, harkintakyky voi pettää, joskus pahastikin. Varmaankin kaikilla on jonkinlaisia kokemuksia tästä. Ei känni yksin mitään selitä, mutta tekee asiaa helpommaksi käsittää.

        Varmasti olet oikeassa siinä, että miehiä tähän asiaan liittyvät pelot ja ahdistukset vaivaavat vähemmän. Eiköhän sen pohja ole yksinkertaisesti siinä, että nainen yksinkertaisesti on fyysisesti puolustuskyvyttömämpi. Poikkeuksia on tähän sääntöön on, mutta ne eivät tee asiasta yhtään sen vähempää totta tai vähennä sen merkitystä. Lisäisin yhtälöön myös sen elementin, että naisilla on aivan eri tavalla syytä pelätä seksuaalista väkivaltaa. Myös pojat ovat tälle seksuaaliselle väkivallalle alttiita, mutta pojista tulee ennen pitkää miehiä ja tuo alttius häviää.

        Olen myös pohtinut sitä, että opetetaanko tyttöjä/naisia pelkäämään. Pelon maantiede -elokuvassa on kiinnostavaa pohdintaa tästä. Ehkä tälläkin on osansa – mutta toisaalta, pelkohan on hyödyllinen oppia, jos se suojelee. Ehkä siksi on hyvä, että me pelkäämme, ehkä sitä pitääkin siksi opettaa.

        Tykkää

  2. Tämä oli ihan vilpittömästi sanoen paras kirjoitus, jonka olen nähnyt aihetta kommentoivan. Tietenkin se johtuu siitä, että olen samaa mieltä kaikesta, mutta sallittakoon se nyt.

    Sosiaalisen median lähes kokonaan elämäni ulkopuolelle sulkeneena – näin bloggailua lukuun ottamatta – tämä kampanja tuli siinä mielessä yllätyksenä, että en olisi edes törmännyt siihen, ellei se olisi tullut vahingossa jollain uutissivulla vastaan. Tuli vähän kaameasti sellainen olo, että Internet-asia valitettavasti voi myös jäädä Internetiin.

    Toki olen varmaan vähemmistössä, kun en radiota oikein kuuntele ja television katsominen on vielä vähäisempää ja niissä tätä on varmaankin (?) aika tavalla käsitelty.

    Eniten olen miettinyt, että mikä voisi olla paras tapa ehdollistaa ihminen ajattelemaan tekevänsä vääryyttä, jos se on luisumassa sitä kohti. Mihinkään pahan pyyhkimiseen pois en yksinkertaisesti usko. En ole löytänyt vastausta, koska pohjimmiltani aavistan, että välinpitämättömyys, jota rikollinen käyttää rationalisoidakseen tekonsa, on liian iso voima voitettavaksi muulla kuin aivopesulla, mikä vuorostaan hirvittää ajatuksena eri syistä. Sivistys jää usein tappiolle tässä kädenväännössä.

    Ainakin se tiedetään, että myös kulttuurilla on vaikutusta. Mutta miten se vaikuttaa ihan tarkalleen esimerkiksi länsimaissa, siitä en ole ainakaan vielä vakuuttavaa kirjaa lukenut. Eiköhän joku teoria siihenkin löydy.

    Tuota raiskaamisen taustalla olevaa syytä, jota tekstisi kohdassa viisi sivutaan, on ainakin tutkittu tieteellisesti, mikä on tietysti herättänyt tunteita. Tieteentekijät eivät uskalla aihetta paljoa käsitellä, koska paskaa lentää väistämättä niskaan, vaikka tuloksista voi olla – ja on ollut esimerkiksi Yhdysvaltain oikeussaleissa – hyötyä.

    Liked by 1 henkilö

    1. Heini L.

      Vau, kiitos paljon. Arvostan!

      Ajattelin pitkään, että seksuaalinen väkivalta on tietyllä tavalla yksioikoista ja että täytyy olla todella tyhmä, jos sitä ei erota seksistä. Että seksi on seksiä ja väkivalta on väkivaltaa. Että seksissä on kyse siitä, että halutaan että yhdessä on mukavaa olla, ja että väkivallassa on kyse siitä, että halutaan alistaa ja satuttaa toista.

      Sitten tutustuin seksuaalirikollisten ajatuksiin aiheesta. Esimerkiksi Redditiltä tosiaankin löytyy aika hyvää kommenttia tähän liittyen. Ei tämä ollutkaan niin helppoa! Vähän samantyyppistä ajattelua esiintyy ymmärtääkseni pedofiilien keskuudessa: ajatellaan, että lapsihan tykkää tästä, joten ei tässä ole mitään väärää. – Toki osa seksuaalirikollista on sadisteja, jotka nauttivat vallantunteesta jne. ikävää, mutta ehkä he ovat kuitenkin vähemmistössä.

      Mutta, niin. En tiedä, kunka saisi ihmiset ymmärtämään ajoissa, että tämän ei pitäisi tapahtua. Ainoa mahdollinen ratkaisu, jonka itse keksin, on ”oman pahuuden” tiedostaminen: sen ymmärtäminen, että tietyssä tilanteessa ”minäkin voin tehdä noin”. Seksuaalirikollisen asemaan minun on todella vaikea asettua, mutta olen sen sijaan prosessoinut omaa potentiaaliani pahaan suhteessa väkivaltaan: kuinka toimisin, jos olisin keskitysleirivartija, mielisairaalan hoitaja 1800-luvulla tai stressaantunut ja uneton yksinhuoltaja, jonka pinna katkeaa hetkenä minä hyvänsä? Mitä tietoisempi on oman mielensä mustista aukoista, sitä vähemmän altis on niihin lankeamaan.

      Siksi jokaisen meistä pitäisi löytää oma pahuutensa, tiedostaa se. Kun itsensä näkee jo lähtökohtaisesti potentiaalisena pahantekijänä, alkavat hälytyskellot todennäköisesti soida aikaisemmin niissä tilanteissa, kun jotain todella pahaa on tapahtumaisillaan.

      Tykkää

      1. Kommentoin tässä tuohon kännissä sekoilemiseen. Humala ei ole perustavin muuttuja. Jotkut ajavat humalassa aina vain uudelleen ratteja, toisille se ei voi olla edes vaihtoehto. Kyse on arvoista, asenteista ja käyttäytymismalleista. Harkintaa känni tietenkin heikentää, mutta typeryyksissäkin on ihmisillä yleensä jokin eettinen raja. Tai sitten ei. Nämä kysymykset ovat perustavia eikä kriminologiakaan ole saanut niihin yksilötason vastauksia. Työssänikään en oikeastaan tiedä, lopulta, miksi joku muuttuu ihmisenä. Olisi mukavaa uskoa, että työlläni on siinä jotain nerkitystä, mutta mitään lopullista näyttöä siitäkään ei ole. Mutta tietenkin hyvässä on aina mukava olla mukana.

        Tällä tarkoitan nyt sitä, että kun yrität vilpittömästi ymmärtää ”pahuutta” omaa käyttäytymistäsi vasten, se ei oikeastaan ole mielekäs tapa, koska sinut lopulta erottaa, näin uskon, esimerkiksi raiskaajasta paradoksaalisesti juuri se, mikä pohdinnassasi on oleellisinta: eteneminen mielihalun toteuttamiseen toisesta ihmisestä piittaamatta. Siihen reaaliseen pisteeseen asti et pohtimisissasi kuitenkaan pääse. Mutra jos seksuaalirikokseen syyllistynyt itse kykenee noin pohtimaan tekoaan ja siihen johtavia tilanteita, silloin on toivoa. Ja siihen voin yrittää vaikuttaa.

        Jotenkin nyt innoustuin miettimään juttusi ja kommenttiesi inspiroimana tätä. Anteeksi jos alan vaikuttaa jankuttajalta ja pikkuisen eksyin aiheesta.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Just hyvä, että dialogia syntyy. Sun ajatukset aiheesta kiinnostaa ehkäpä keskivertoa enemmän ammattitaustasi vuoksi – sinulla on eri tavalla perspektiiviä ellei nyt seksuaalirikollisen, niin ainakin rikollisen mieleen.

        Aina välillä mietin, kannattaako ihmisen todella kiusata itseään ajattelemalla näin synkkiä asioita, yrittämällä ymmärtää pahantekijää. Mitä hyötyä siitä on? Onko kyse vain älyllisestä tai psykologisesta kuriositeetista, että yritetään ymmärtää koska se on kiinnostavaa? Vai onko tarkoitus yrittää muuttaa maailmaa paremmaksi? Yksinkertaista vastausta ei ole.

        Uskon, että ymmärtämällä ja paljastamalla oman potentiaalini erilaisiin pahoihin tekoihin olen vähemmän altis tekemään pahaa muille. Sukupuoleni vuoksi en ole todennäköinen seksuaalirikoksen tekijä, mutta naiset kyllä pystyvät kaikenlaiseen muuhun pahaan. En ole kovin todennäköinen keskitysleirin vartijakaan (ihan sen vuoksi, etten elä 30-luvulla), mutta silti koen oppineeni itsestäni erittäin paljon juuri tämän aihepiirin pohdintojen kautta.

        Lisäksi keskustelen mielelläni näistä aiheista muiden kanssa. Jos pystyn havahduttamaan edes yhden ihmisen (miehen?) pohtimaan omaa potentiaaliaan pahaan, on se suuri voitto. Esimerkiksi Katri Manninen teki mielestäni hienosti pari vuotta sitten kirjoittaessaan siitä, kuinka ymmärtää Rautavaaran bussiturman aiheuttanutta perheenäitiä (http://kutri.net/blog/2014/10/ennen-kuin-tuomitset-lapset-tappaneen-aidin-lue-tama/). Manninen sai saavikaupalla paskaa niskaansa, mutta samalla hän varmasti havahdutti useita ihmisiä ajattelemaan, että ”minäkin voisin tehdä samoin”. Tuollaisia ulostuloja tarvittaisiin enemmän: ”vaikka tämä oli väärin, minä ymmärrän, miksi tämä tapahtui ja voisin myös itse langeta samaan”.

        Tykkää

      3. (Taas tulee kommentti johonkin väärään väliin:o)

        Muistan tuon Katri Mannisen jutun, se oli tärkeä. Tuomitseminen on liian helppoa. Ja jossain hallitsemattomassa mielentilassa, katkeruudessa tai pakossa tehdyt teot ovat helppoja siirtää omaan elämään. Kun kuljetaan jossain syyntakeettomuuden ”rajatilassa”, on helppoa eläytyä siihen ja ymmärtää. Mutta kun tekoon liittyy vähänkin tapakäyttäytymistä tai harkintaa tai selittelyä ja luonnollistamista, ollaan jo vaikeamman edessä. Myös uskomme vapaaseen tahtoon alkaa sotkea mieltämme ja asennettamme.

        Luen uudelleen Borowskin vaikuttavaa Kotimme Auschwitzia. Hänhän teki itsemurhan sodan jälkeen. Yhdessä arvostelussa pohditaan syytä. Pettymys ihmiskuntaan? Liian ylevää minusta. Parempi selitys Borowskin kohdalla voisi olla se, että hän ei voinut antaa itselleen anteeksi joitain leirillä tekemiään tekoja. Missä kulkevat pakon ja vapaan tahdon rajat? Vaikea sanoa, mutta tuntuu, että syyllisyydentunto päättää sen puolestamme. Siinä menee juuri psykopatian raja. Sarjamurhaajafiktiossahan psykopaatti usein uskoo todistavansa moraalin relativistisuuden pakottamalla ihmisen julmuuksiin. Hän on väärässä. Hän ei todusta mitään. Borowskin ratkaisun voisi nähdä olevan ”todiste” tästä. Se, mitä voimme tehdä tulematta ”hulluiksi”, on jokin evolutiivinen mittari. Kuvitteellinen ääritilanne ei siksi koskaan kerro itselle totuutta itsestä. Mutta kuten hyvin kirjoitit, jo tämän ymmärtäminen saa meidät (toivottavasti) tuomitsemaan harkitummin.

        (Mietin jo oman jutun kirjoittamista aiheesta, kiitos sivujesi.)

        Tykkää

      4. Heini L.

        Tavallaan olen Mannisen kuvailemien kokemusten ulottumattomissa, koska minulla ei ole lapsia. En _oikeasti_ tiedä mitään sellaisesta stressistä ja väsymyksestä, josta hän kirjoittaa. En ole siivonnut kaatuneita maitolaseja tai heräillyt yöllä tunnin välein rauhoittelemaan lasta. Mutta ehkäpä silti jossain määrin voin kuvitella, millaista se on.

        Kiinostava ajatus tämä tietty eronteko mielenkuohussa tehdyn pahan ja ”luonnollistetun” pahan välillä – en ole kauheasti tätä pohtinut, mutta vaikuttaa äkkiseltään siltä, että eronteko on mielekäs. Ja jos palataan taas siihen, mistä kaikki lähti: uskon että suurin osa seksuaalirikoksista tapahtuu nimenomaan mielenkuohussa, joko ns. kiiman tai vihan/vallanhalun vallitessa. Toisaalta lievemmät ahdistelutapaukset, kuten taputtelut ja tuhmat puheet, ovat pitkälti luonnollistettuja. ”Kaikkihan näin tekee”, ”pojat on poikia”.

        Myös tuo syylliyyden(tunteen) kysymys on kiinnostava. Tässä on valtavia eroja ihmisten välillä: osa tuntee syyllisyyttä sellaisistakin asioista, joihin ei millään tavalla ole tai voi olla syyllinen. Esimerkiksi jotkut kokevat syyllisyyttä esimerkiksi aselliisista konflikteista, joihin heillä ei ole mitään osaa eikä arpaa. Toisilla taas ei tunnu olevan oikein minkäänlaista kykyä tuntea syyllisyyttä ns. normaalin elämän piiriin kuuluvista asioista. Siksi en pitäisi syyllisyydentuntoa täysin luotettavana mittarina – mutta mitä tulee yksilön kokemuskeen omasta vastuustaan, silloin se varmaankin toimii.

        Tästä on kyllä syntynyt hyvää keskustelua – toki kannattaa kirjoittaa aiheesta myös oman blogisi puolelle, jos tuntuu että kantaa tekstiksi asti. (Olettaen, ettet ehtinyt kirjoittaa jo.) Siten ajatukset tavoittavat heti laajemman ihmisjoukon.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s