Alkuun varoituksen sana: en tiedä tai ymmärrä tanssista oikeastaan mitään, en sen enempää taide- kuin viihdemuotonakaan. Päätin kuitenkin käväistä mukavuusalueeni reunamailla ja osallistua parin näytöksen verran tanssielokuvafestivaali Loikkaan. Koska uskon tuntevani elokuvan ilmaisumuotona varsin hyvin, on kyse minulle täysin vieraan (eli tanssin) ja erittäin tutun (eli elokuvan) maailman kohtaamisesta. Lähtökohta on ahdistava tai vapauttava – riippuen ihan siitä, kuinka päin asiaa katsoo. Koska minulta puuttuu täysin tanssin ”älylliseen” analysointiin vaadittava työkalupakki, on festivaalin elokuviin suhtauduttava hapuillen ja tunteella.

Festivaalin taiteellinen johtaja Kati Kallio puhui toi esille hieman samantapaisen pointin avajaisnäytöksen alkupuheenvuorossa. Kallio painotti ihmiskehon olevan tanssissa ennen kaikkea tunteiden ja tunnelmien välittäjä. Tanssielokuvassa puhuttu kieli ei aseta esteitä yleisön ja teoksen välille eikä luo teosten vastaanotolle rajoitteita – näin ainakin periaatteessa. Käytännössä näytöksestä jäi minulle se vaikutelma, että tanssielokuvan kytköksiä mykkäelokuvaan tavataan kenties alleviivata hieman liikaakin.  avajaissarjassa oli kaksi elokuvaa, jotka tuskin olisivat juuri toimineet elokuvina kovinkaan hyvin ilman puhuttua sanaa.

Ennen festivaalia pohdin, millaisia näköjaloja tanssielokuva mahtaa tarjota leikkauksen ja tanssin yhdistämiseen. Leikkaus on elementti, jolle ei löydy tanssista minkään valtakunnan vastinetta. Kuinka tätä tanssille täysin vierasta elementtiä voidaan siis käyttää tanssiteoksen rytmittämiseen? Avajaisnäytöksessä olikin hauska huomata, kuinka monenlaisia leikkaustapoja avajaisnäytöksen elokuvissa oli käytetty.

Oma suosikkini avajaisnäytöksen teoksista oli Junaita Onzagan Here/Nowhere (2014), jossa leikkauksen keinoja oli käytetty monipuolisemmalla ja kiinnostavammalla tavalla kuin missään muussa sarjan elokuvista. Mukana oli totunnaisempien keinojen lisäksi niin nopeutettua kuin takaperin pyörivääkin kuvavirtaa. Vuorottelu rauhallisen liikkeen ja kituliaan räpiköinnin, yöllisen suurkaupungin ja aurinkoisten, autioiden tilojen välillä muodostaa elokuvaan yksinkertaisen ja vahvan kontrastin.

Toinen suosikeistani on Sara Lindströmin Let’s Dance (2014), jossa palvelutalon iäkkäät asukkaat tanssivat kukin oman mielensä mukaiset soolot. Tämän elokuvan kohdalla esityskonteksti on kokonaisvaikutelman kannalta äärimmäisen tärkeä: Elokuvaa katsotaan nimenomaan tanssielokuvana. Vanhusten pienet liikkeet ovat tanssia eivätkä satunnaista hummailua. (Mitä tästä opimme: kuratoinnin ja kontekstin merkitystä ei kannata väheksyä.) Let’s Dancen tanssi ei ole hiottua tai huoliteltua esiintymistä, vaan pelkkää liikkeen iloa. Lämmin huumori tekee elokuvasta kevyen ja helposti lähestyttävän.

Avajaisnäytös päättyi Thomas Freundlichin ja Valtteri Raekallion Cold Storage -elokuvan (2016) ensiesitykseen. Siinä missä puhuttu sana on tärkeä osa Let’s Dancea, kumartaa Cold Storage selvästi mykkäilmaisun suuntaan ja toimii täysin ilman dialogia. Elokuva on näytöksen kertovin ja tarinallisin kokonaisuus, ja juuri tässä suhteessa se poikkeaa selvästi näytöksen muista elokuvista. Teoksen tanssi on maanläheistä, leikkisää ja hauskaa.

Loikka-festivaali jatkuu vielä kolmen päivän ajan ja 11 näytöksen verran! Käyn itse tänään tsekkaamassa Soundscape-näytöksen ja kirjoitan siitä myös blogin puolelle. Palaamme asiaan!

Olen saanut festivaalin järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.