Ouija (Yhdysvallat 2014)
Ohjaus: Stiles White
Rooleissa: Olivia Cooke, Daren Kagasoff, Douglas Smith, Bianca A. Santos

Kuulun siihen 80-luvun jälkipuoliskolla syntyneiden sukupolveen, joka katseli varhaisteini-iässään Noitapiiriä, Sabrina Teininoitaa ja Blair Witch Projectia ja sen jälkeen leikki kavereiden kanssa kotitekoisella ouija-laudalla. Niin, ja tietenkin luki kaikkien aikojen kauhuklassikkoa, Noidan käsikirjaa! En varmasti ole ainoa, jolta se leijuva verinen pää vei yöunet. (Nostalgiannälkä on jo iskenyt sukupolveeni: käytettyjen mutta hyväkuntoisten Noidan käsikirjojen hinnat liikkuvat näköjään 50 eurosta ylöspäin. Raaskinko myydä oman kappaleeni…? En.) Tarkalleen ottaen en itse osallistunut ouija-leikkeihin enkä ole valitettavasti vieläkään ole nähnyt Noitapiiriä – mutta kysehän on kokonaisen sukupolven, ei yksilön kokemuksesta. 90-luvulla varhaisnuorison keskuudessa koettiin jonkinlainen spiritismin ja ouijailun uusi tuleminen – vai koettiinko? Ovatko kaikki sukupolvet pelleilleet omalla vuorollaan yliluonnollisen kanssa? Mene ja tiedä.

Oli miten oli, keittiöspiritismi herättää meikäläisessä mukavia nostalgiaväristyksiä.  Samoja fiiliksiä kaikuu myös Ouijan yksinkertaisesta ja kaikin puolin tyylikkäästä promojulisteesta. Traileri sen sijaan antoi aihetta olettaa, että kyse ei ole mistään tusinakauhua kummoisemmasta. Ja totta tosiaan: Ouija on 2000-luvun valtavirtakauhua tyypillisimmillään – eikä tämä ole kehu.

Ouija alkaa lyhyellä takaumalla: alakouluikäiset ystävykset Debbie (Shelley Henning) ja Laine (Olivia Cooke) ovat ilmeisesti niin ikään tutustuneet Noidan käsikirjaan ja alkavat leikkiä ouija-laudalla. Ennen leikkiin ryhtymistä he kertaavat pelin säännöt: älä pelaa hautausmaalla, älä pelaa yksin, ja lopeta peli sanomalla hyvästi. Kymmenisen vuotta myöhemmin Debbie päättää ystäviensä järkytykseksi päivänsä oman kätensä kautta. Laine ei ymmärrä, mikä on suistanut kaikin puolin hyvinvoivan Debbien itsemurhaan. Kun hän löytää Debbien huoneesta ouija-laudan, hän päättää ottaa Debbieen yhteyttä.

Skenaario on kaikessa tavanomaisuudessaan lupaava, mutta jokin mättää alusta lähtien. Häiritsevät piirteet voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin käsikirjoituksesta puuttuu rytmi ja persoonallinen visio. Koko elokuva on sekoitelma 2010-luvun kauhuelokuvissa moneen kertaan pyöriteltyjä elementtejä. Kaikkihan on elokuvissa jo tehty eikä mitään aidosti uutta voi kai kukaan enää keksiä, mutta jotain omaperäistä elokuvassa silti pitäisi olla. Ouijassa ei sitä ole. Aivan kuin Riivattu, Sinister, Kirottu ja Mama olisivat lyöneet hynttyyt yhteen ja saaneet neljään pekkaan lapsen – tuloksena syntyi Ouija. Muuten hyvä, mutta tämä on tehty jo moneen kertaan.

Toinen häiritsevä seikka on kerronnan draamallisuus. Huomatkaa, etten tarkoita nyt dramaattisuutta, vaan draaman lajityypille ominaista kerronnan tyyliä. Aivan kuin koko tuotantotiimi (ehkä käsikirjoittajia lukuun ottamatta) olisi rekrytoitu Gilmoren tyttöjen tai – vielä pahempaa – Kotikadun kuvauspaikalta. Mukaan on ympätty pari tehokasta säikyttelykohtausta (erityisesti elokuvan alkupuolen Hi friend -jäynät ovat aika päteviä), mutta siihen se sitten jäikin.

Ilmeisesti elokuvan tuotanto oli poikkeuksellisen kuoppainen, ja iso osa elokuvasta kuvattiin uudelleen varsinaisen tuotantovaiheen jälkeen. Samalla juoni koki suuria muutoksia – erityisesti elokuvan kummitusten taustatarinaa mukeloitiin. On aika outoa, että elokuvan trailerissa näkyy muutamia ottoja, joita itse elokuvassa ei ole käytetty. Tässä ei kenties olisi mitään kummallista, elleivät nämä otot viittaisi tyystin toisenlaisiin juonenkäänteisiin kuin mitä valmiissa elokuvassa nähdään. Mitä tästä opimme: traileri kannattaa tehdä vasta sen jälkeen, kun on päätetty, mitä ottoja elokuvassa käytetään ja mitä ei.

Kuten Taikalyhtyä pidempään lukeneet varmaankin jo tietävät, mä todella pidän hyvistä yliluonnollisista kauhuelokuvista. Harmi, ettei Ouija ole sellainen.

*****

Ouija DVD @ Discshop
Ouija BD @ Discshop
Ouija VOD @ Discshop
Ouija VOD HD @ Discshop