En ole aivan varma, mitä The Loved Onesista (Australia 2009) pitäisi ajatella. Sisältönsä ja tarinansa puolesta se on sopivasti aivoton teinikauhu, joka kasailee lajityypin peruspalikoista sympaattisesti huojahtelevan tornin. Ilmeeltään se on kuitenkin suorastaan hämmästyttävän huoliteltu, ja näyttelijäntyön sekä hahmoasetelman suhteen se onnistuu tuomaan katsojan silmien eteen jotain sellaista, mitä lajityypin elokuvissa harvemmin nähdään.

Elokuva kertoo prom-tansseihin valmistautuvasta Brentistä (Xavier Samuel) ja tämän Jamie-ystävästä (Richard Wilson). Nuorukaiset ovat siinä onnekkaassa asemassa, että molemmat löytävät itselleen tanssiparin hyvissä ajoin: Brent aikoo viettää iltaa tyttöystävänsä Hollyn (Victoria Thaine) kanssa, Jamie puolestaan löytää käsipuoleensa akuuttia teiniangstia potevan Mian (Jessica McNamee). Kun parinmuodostus on jo hoidettu, saa Brent tanssiaiskutsun Lolalta (Robin McLeavy), joka joutuu tyytymään rukkasiin.

Kun tärkeä ilta sitten koittaa, ei Brentiä löydy mistään. Hollyn ja Brentin äidin jäädessä huhuilemaan nuoren miehen perään pääsee katsoja kurkistamaan Lolan kotitaloon, jossa Brent istuu tuoliin sidottuna. Seuraa reilun tunnin mittainen soft gorno -orgia, jonka myötä Brent saa tuta, että Lolan kutsuun olisi sittenkin kannattanut vastata myöntävästi.

Lolan kotiolot tuovat mieleen Texasin moottorisahamurhat -kauhuklassikon. Väkivallan uhka ei ole lähtöisin vain yhdestä henkilöstä, vaan kokonaisesta perheestä, jonka sisäisen dynamiikan sulattelussa menee tovi poikineen. Sekä Lola että tämän isä syyllistyvät karmeisiin raakuuksiin, mutta heidän motiivinsa ovat erilaiset. Lola vaikuttaa aidosti sadistiselta sekopäältä, joka nyt vain sattuu nauttimaan viattomien kiduttamisesta. Hänen isänsä puolestaan näyttää osallistuvan verikekkereihin vain tytärtään miellyttääkseen. Lola manipuloi isäänsä tekeytymällä avuttomaksi pikkutytöksi, jolloin isä täyttää kullanmurunsa kaikki toiveet. – Elokuvan mittaan tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka yleistä lasten vanhempiinsa kohdistama manipulointi mahtaa olla. Harva lapsi saa vanhempiaan kiduttamaan tai murhaamaan ketään, mutta pienemmän mittakaavan manipulaatio lienee yleisempää kuin äkkiseltään luulisi.

Lolan sadistisia taipumuksia ei sen kummemmin taustoiteta tai selitellä. Selvää on, että Lola ei ole ikätovereidensa keskuudessa erityisen suosittu. Häntä ei kenties suoranaisesti kiusata, mutta ilmeisesti hänen kouluarkensa on hyvin yksinäistä. Halu silpoa ja porailla viattomia nuoria miehiä saattaa olla yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksista kantautuvaa kostofantasiaa. Lola on monotonisten ja vähäpuheisten slasher-kollegoidensa rinnalla mahtava hahmo: herkkä ja pelokas, väkivaltainen, räävitön ja äärimmäisen itsekeskeinen. Robin McLeavy suoriutuu hullun tytön roolista erittäin hyvin.

Slashereihin ja teinikauhuun perehtymättömien ei kannattane vaivautua katsomaan The Loved Onesia. Elokuvasta tuskin saa irti juuri mitään, elleivät näiden alagenrejen konventiot ole hyvin hallussa. The Loved Ones muistuttaa läheisesti paitsi Teksasin moottorisahamurhia, myös Scream-elokuvia: se samanaikaisesti sekä parodioi, toistaa että uudistaa teinikauhun perinteitä ja kliseitä. (Okei, myönnetään, että tämä pointti alkaa olla jo turhan kulunut. Genren kliseiden parodiointiin vedoten voi kai puolustella melkein mitä tahansa nykyaikaista kauhuelokuvaa – tällainen parodiointi kun tuppaa olemaan aina pikemminkin tulkinnanvaraista kuin ilmeistä.)

Kauhuelokuvien ja erityisesti teinikauhuelokuvien vetovoima syntyy tyypillisesti aivan muista elementeistä kuin elokuvan tarinasta. Tarina on myös The Loved Onesin heikko kohta. Elokuvalla on mittaa lopputeksteineen alle puolitoista tuntia, eikä järkevää tapahtumista meinaa riittää edes tälle aikajänteelle. Lolan kotitalon tapahtumat valahtavat pian puuduttavaksi kidutusmässäilyksi. Jamien ja Mian illanvieton kuvaaminen tuntuu olevan pelkkää täytettä monotoniseen stooriin – tai sitten pariskunnan prom-sekoiluun liittyy jokin syvempi merkitys, jota en itse oivaltanut. Juonta olisi sopivasti lyhytelokuvan tarpeisiin (mutta me kaikkihan tiedämme, kuinka innokkaasti katsojat ja levitysyhtiöt suhtautuvat lyhytelokuviin – siksi on ymmärrettävää, että näistä vähäisistäkin tarina-aineksista on mieluummin venytetty kokoillan elokuva).

The Loved Ones onnistuu kiteyttämään jotain hyvin oleellista teini-ikään liittyvistä peloista ja epävarmuuksista. Elokuvan alkupuolen lavastus, puvustus ja äänisuunnittelu tukevat kaikki vahvaa ymmärrystä ikään kuuluvista jännitteistä. Tämä kulminoituu erityisesti Lolan kulahtaneessa CD-soittimessa ja Kasey Chambersin Not Pretty Enough -kappaleessa, jota Lola kuuntelee moneen otteeseen elokuvan mittaan. (Olin varma, että Not Pretty Enough on The Loved Onesia varten tehty parodia sokerisesta esiteinipopista – eihän kukaan voi tehdä tällaista tosissaan…? Ehheh, näköjään voi.) Elokuvan idea juontaa nimenomaan teini-iän merkkitapahtumaan liittyvästä epävarmuudesta. Prom-tansseihin liittyy valtavasti paineita. Löytyykö sopiva tanssipari? Entä jos jollain toisella on samanlainen mekko kuin minulla? Kuka kruunataan prom queeniksi? The Loved Onesissa nämä paineet ja epävarmuudet kaatavat kupin nurin ja johtavat kunnon ylilyöntiin. Mitä tätä opimme: ottakaa ihmiset vähän rennommin.

The Loved Onesin näyttämöllepanoa on ilo katsella. Sekä puvustaja että lavastaja ansaitsevat kiitosta. Leikkauksen ja kuvauksen suhteen meno on epätasaisempaa: mukaan mahtuu rempseitä kuvauksellisia oivalluksia, mutta myös klaffivirheitä. Kaikkiaan elokuvan tuotantovaihe on toteutettu niin veikeästi, että käsikirjoituksen köykäisyys ei jää juuri harmittamaan.

The Loved Onesia on hankala tähdittää. Neljä tähteä tuntuu liian paljolta, sen verran kompastelevaa on elokuvan kerronta. Kolme tähteä taas on liian vähän, onhan elokuva kaikissa muissa suhteissa toteutettu pieteetillä. Pyöristetään tähtimäärää tällä kertaa ylöspäin, se tuntuu tässä tapauksessa oikeudenmukaiselta. – Ja sitten ne huonot uutiset: The Loved Onesia ei tietääkseni ole levitetty Suomessa sen enempää valkokankaalla kuin kotikatselutallenteinakaan. Lisäksi alla oleva traileri kuuluu niihin nykyään valitetavan yleisiin trailereihin, joihin spoilereita välttelevän katsojan ei oikeastaan kannata lainkaan tutustua ennen itse elokuvan näkemistä.

*****