Joseph Conrad: Nuoruus ja muita kertomuksia (suomenkielinen käännöskokoelma julkaistu postuumisti vuonna 1999, alkutekstit vuosilta 1987–1910).
Lukuhaasterasti: 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.
Nuoruus oli jännittävä lukukokemus – ei pelkästään sisältönsä, vaan myös omaa lukuhistoriaani koskevien aavistelujen vuoksi. Muistelen lukeneeni ainakin osan Nuoruuden novelleista viitisen vuotta sitten samoihin aikoihin, kun luin Conradin pääteoksen eli Pimeyden sydän -romaanin. Jokainen novelli muodosti oman jännitysmomenttinsa: muistuuko aiempi lukukokemus mieleen tekstin myötä, vai tuntuuko novelli loppuun saakka vieraalta? Melkein kaikki teoksen novelleista tuntuivat kiusallisen tutuilta. Toisaalta kaikissa novelleissa toistuvat Conradin tuotannolle leimalliset piirteet: meri, laivamatkailu, siirtomaat ja vieraat kansat, kuolema. Tällä kokoonpanolla vieraskin teksti vaikuttaa helposti tutulta.
Kaikilla kokoelman novelleilla on jonkinlainen kosketus ”eksoottisiin” kansoihin tai siirtomaihin. Keskushenkilöt joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on siedettävä epävarmuutta, vierauden tai ulkopuolisuuden kokemuksia ja kommunikaatiovaikeuksia. Omat suosikkini kokoelman novelleista ovat ”Sivistyksen etuvartio”, ”Amy Foster” ja ”Salainen hyttitoveri”. Kokoelma sisältää myös villin ”Nuoruus”-meritarinan ja oudosta kunniamurhasuunnitelmasta kertovan ”Karain”-novellin, jotka eivät herättäneet minussa sen kummempia reaktioita. Jätän ne siis tällä erää käsittelemättä.
Kaikkein eniten pidin ironisesti nimetystä ”Sivistyksen etuvartio” -novellista, joka kuvaa kahden eurooppalaisen toimia (tai toimettomuutta) Afrikan viidakoiden syvyyksiin perustetulla kauppa-asemalla. En tiedä onko lukutapani jotenkin poikkeuksellinen, mutta itse pidin novellia ennen kaikkea sarkastisena ja hauskana. Naurun kohteena eivät ole niinkään afrikkalaiset, vaan eurooppalaiset ja heidän kyvyttömyytensä mukautua olosuhteisiin, joihin kohtalo on heidät viskannut. Länsimainen sivistys on tehnyt novellin kahdesta valkoisesta miehestä avuttomia ruipeloita, jotka lopulta siivotaan elämän sosiaalidarwinistisessa kurimuksessa kaislamaton alle. En voi olla näkemättä novellia jonkinlaisena Pimeyden sydämen esiasteena tai sisarteoksena: ”Sivistyksen etuvartio” jää joen suulle ja peittää silmänsä viidakossa vallitsevalta kaaokselta. Pimeyden sydän jatkaa siitä, mihin ”Sivistyksen etuvartio” jää.
”Amy Foster” tuntuu monessakin suhteessa ajankohtaiselta Euroopan läpi paraikaa nousevan pakolaisvirran vuoksi. Novellin päähenkilö, itäeurooppalainen Janko pelastautuu haaksirikkoutuneesta laivasta Englannin rannikolle, yrittää asettua aloilleen ja jossain määrin myös onnistuu yrityksessään. Tarinan keskeistä aiheistoa ovat kommunikaation vaikeus ja vierauden pelko: Jankolla ja englantilaisilla ei ole alkuun sanankaan vertaa yhteistä kieltä eikä jaettua tapakulttuuria. Novellissa tulee esille Conradin ainutlaatuinen kyky huomioida molempien osapuolten – Jankon ja englantilaisten – lähtökohdat ja näkökannat. Hän ei demonisoi tai asetu seisomaan kummankaan osapuolen joukkoihin. Hän tuo esiin kantaväestön nurjamielisyyden, mutta toisaalta myös sen, ettei Janko ole täysin syytön niihin epäluuloihin, joita häntä kohtaan tunnetaan. Juuri tällaista asennetta nykyinen maahanmuuttokeskustelukin kaipaa: että erilaisia kantoja ja ajatuksia voidaan kohdata ilman demonisointia ja leimaamista, että asiat voitaisiin nähdä asioina ja ihmiset ihmisinä, ei omien viiteryhmiensä (”mamut”, ”suvakit”, ”rasistit”) edustajina.
”Salainen hyttitoveri” kertoo nuoresta merenkävijästä, joka on pestattu ensimmäistä kertaa laivan kapteeniksi. Kuin sattumalta hän tulee salaa miehistöltään poimineeksi merestä merimiehen, joka on syyllistynyt isäntälaivallaan murhaan ja paennut rangaistusta mereen. Nuori kapteeni on puun ja kuoren välissä: sekä merestä poimittu mies että laiva miehistöineen ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän tiedä, kehen luottaa. Teksti toi hieman yllättäen mieleeni hieman yllättäen Edgar Allan Poen novellit, erityisesti ”Kielivän sydämen”. Molempien novellien päähenkilöt horjuvat samalla terveen epäluulon ja vainoharhaisuuden rajalla. Muotonsa puolesta ”Salainen hyttitoveri” on melkeinpä parasta lukemaani Conradia. Toki esimerkiksi Pimeyden sydän on kaikessa raakuudessaan ja kaoottisuudessaan huomattavasti kiinnostavampi. ”Salainen hyttitoveri” puolestaan on tasapainoista ja muotopuhdasta kerrontaa – kuten Poen novellit parhaimmillaan.
Vielä sananen itse Nuoruus-kokoelman ulkoasusta… Ostin niteen kirjaston poistomyynnistä, ja kirjaston tekemiä muovituksia ja leimauksia sekä pientä sivujen kellastumista lukuun ottamatta teos on kuin uusi. Näin hyväkuntoisen teoksen löytäminen poistomyynnistä on aina jotenkin surullinen kokemus – eikö tälle siis riittänyt lukijoita? Nuoruus ei ole ilmiasultaan järin houkutteleva tai myyvä – pikemminkin siitä huokuvat ajattomuus, ammattitaito ja laatu. Tällaisia kirjoja tehdään vuosi vuodelta vähemmän, sillä niille ei ole (tarpeeksi) ostajia. Siksi koen Nuoruuden esineenä oudolla tavalla vaikuttavaksi: se edustaa katoavaa maailmaa. (Omituisinta on, että tätä samaa Nuoruuden painosta löytyy näköjään edelleen ainakin Adlibriksen varastoista – vielä 17 vuotta kirjan painoksen jälkeen…)
Taikalyhty – Elokuvablogi 