Olen aiemminkin tainnut mainita blogissa lehtiahdistuksestani. Vielä vuosi tilasin viittä aikakauslehteä (tai oikeastaan neljää: Martat-lehteä ei tarvitse tilata, se kuuluu liiton jäsenmaksuun). Aika ja energia eivät riittäneet kaikkien lukemiseen, joten irtisanoin viime vuoden lopulla lähes kaikki lehtitilaukseni.

Vasta kuluneen kesän aikana sain puretuksi lehtipinkan, joka ehti kasaantua parin viime vuoden aikana. Yllätyin: vanhin kokonaan lukematon Filmihullu oli peräisin vuodelta 2013… Sattuvaa kyllä, viimeinen minulle kannettu ja niin ikään myös viimeinen lukemani Filmihullu-numero oli Peter von Baghin muistelolle omistettu lehti (6/2014). Siitä mieleeni jäi erityisesti kaunis ja koskettava huomio, joka todistaa, kuinka poikkeuksellinen hahmo von Bagh oli suomalaisten kirjailijoiden joukossa:

Peterillä löytyi aina aikaa antaa teoksiinsa nimikirjoituksia niitä pyydettäessä. (s. 25)

De mortuis nil nisi bonum, sanotaan, ja olkoon niin. Kun kyseessä oli vieläpä von Baghin kaltainen, tietyissä porukoissa äärimmäisen suurta arvostusta nauttiva henkilö, ei ollut vaikea arvata, millaista in memoriam -numeron sisältö luonteeltaan olisi, ja meinasinkin laittaa lehden keräyslaatikkoon lukemattomana. Ihmisten teot ja aikaansaannokset kyllä puhuvat puolestaan, enkä koe kovinkaan kiinnostavana omassa piirissään puolijumalan asemaan korotetun hahmon julkista post-mortem-suitsutusta. En sano, että se olisi väärin – en vain Filmihullun (entisenä) tilaajana arvellut saavani sellaisesta kirjoittelusta juuri mitään irti.

Von Baghille omistetussa numerossa kerrotaan, että päätoimittajan pestin perii lehden pitkäaikainen toimittaja ja – kuten Kari Salminen miestä hyvin sattuvasti luonnehtii – ”von Baghin bändäri” Lauri Timonen. Huh, hyvä että ehdin jo lopettaa tilaukseni, mietin uutisen luettuani. Tavallaan pidän Timosesta kirjoittajana: hän on taidokas erityisesti kielikuvien keksijänä ja osaa tuottaa kaunista, tasapainoista kieltä (samaa ei voi sanoa kaikista Filmihullun vakiokirjoittajista). Hänen tekstejään kuitenkin rasittaa pikkunokkela ja kaikkitietävä asenne, joka on ominainen monille nuorille (ja vähän vanhemmillekin) cinefiileille ja siksi ehkä annettavissa anteeksi… tai sitten ei.

Toimituksen varaukseton ihailu oppi-isää, mestaria ja gurua kohtaan on tullut jo hyvin ilmi Filmihullussa julkaistuista kritiikeistä, joissa käsitellään von Baghin julkaisuja. Olen pitänyt hieman hupaisana sitä, että Filmihullussa ylipäätään on arvosteltu päätoimittaja von Baghin teoksia. Painotan, että ei tämäkään mielestäni ole mitenkään väärin, ainoastaan hupaisaa. Luulen, että von Bagh olisi itse osannut kirjoittaa kiinnostavampia kritiikkejä omista teoksistaan kuin toimituksen fanipojat. (En muista, ketkä kaikki von Baghin teosten kritiikkejä ovat vuosien varrella Filmihulluun kirjoittaneet. Sanottakoon siis tähän väliin, että en pidä esimerkiksi Antti Alasta fanipoikana – muistelen hänen arvostelleen lehteen viime vuosina ainakin jonkin von Baghin teoksen, mutta varma en ole. Juuri hänen kaltaisiaan kirjoittajia Filmihullu tarvitsisi enemmän.) Tämä hupaisuus on sentään tiedostettu toimituksen piirissä, mikä käy ilmi von Bagh -numerossa julkaistusta Muisteja-kirjan arvostelusta:

Todettakoon, ettei tämä ole virallinen kirja-arvostelu. Sellaiseen taitaisivat toimituksemme jäsenet olla liian jäävejä.

Niin. Tähän on vaikea lisätä mitään.

Yllätykseni oli kuitenkin suuri, kun luin Timosen lennokkaasti otsikoidun (”Kossua, niskavilloja ja muutama hammaslääkäri”) muistelustekstin in memoriam von Bagh -lehdestä. Juttu on sisältönsä puolesta varmaankin paras Timosen kirjoitus, jonka olen koskaan Filmihullusta lukenut. Poissa on Timoselle ominainen itseriittoinen, valtavasta pätemisentarpeesta kielivä etukeno. Hän pidättäytyy ylitsevuotavasta hehkutuksesta ja juttelee sen sijaan joviaaliin tyyliin hassuja von Bagh -anekdootteja. – En ole lukenut yhtäkään Timosen päätoimittajakaudella julkaistua Filmihullua – pitäisikö? Ehkä Timosen omaan nokkeluuteensa kompastuva ilmaisu on päätoimittajanpestin myötä hioutunut kypsempään suuntaan?

Mikä Filmihullussa sitten ylipäätään oli vikana? Ei välttämättä mikään – ehkä me emme vain sovi toisillemme. Hyvä elokuvalehti on nähdäkseni omiaan kasvattamaan lukijan mielenkiintoa elokuvaa kohtaan ja innostamaan elokuvien katseluun. Filmihullu puolestaan on viimeisen parin vuoden ajan lähinnä masentanut minua. Filmihullun kohderyhmä saanee lehdestä rahoilleen oikein mukavasti vastinetta. Itse en vain yksinkertaisesti (enää) kuulu tuohon kohderyhmään.

Tässä vaiheessa on hyvä nostaa esille Laajakuvan päätoimittaja Mikko Lambergin erinomainen Miksi lopetin Filmihullun tilaamisen? -juttu, jonka olen tainnut linkittää blogiin aiemminkin ja jonka jokaisen pääpointin voin vilpittömästi allekirjoittaa. Teksti on niin hyvä, että minun on vaikea valita siitä osuvaa sitaattia – tekisi mieli kopioida koko juttu sellaisenaan tähän. Päädyin lopulta tällaiseen nostoon:

[– V]on Baghin pääkirjoitukset — — ovat muuttuneet jo itseparodisiksi. Elokuvaharrastuspiirissäni alkoi vuosia sitten kehittyä vakiovitsiksi lukea uusimman lehden yhteydessä heti ensimmäisenä pääkirjoitus, jotta saisimme nähdä mihin elokuva taiteena on tällä erää kuollut ja kuka sen nyt on tappanut – audiovisuaalinen arkisto, Kokoomus, digitaalisuus, elokuvateatteriketjut vai YLE. Eräänä vuonna pelasimme samalla porukalla Sodankylässä Peter von Bagh -bingoa, jossa ruksimme ylitse bingolapulta näitä samoja mantroja, kun ne tulivat esille joissain von Baghin alustuksissa. En muista mitä voittaja sai palkkioksi.

Ehkäpä juuri tämä numerosta toiseen jatkuva apokalyptinen vouhotus oli se elementti, joka lopulta sai minut lopettamaan lehden tilauksen. Tiedä sitten, millaisiksi lehden pääkirjoitukset ovat kuluneen vuoden aikana muodostuneet – josko toimituksellinen linja olisi päätoimittajavaihdoksen myötä päivitetty 2010-luvulle?

Kuluneen kesän aikana luin yhden numeron verran myös Elonkehää, jota tilasin suunnilleen yhtä pitkään kuin Filmihullua. Lehteä uudistettiin pari vuotta sitten radikaalisti. Aiemmin varsin tiheään tahtiin ilmestyneestä, ohuesta tabloidijulkaisusta sukeutui neljästi vuodessa julkaistava, laadukkaalle A5-paperille painettu aikakauslehti. Kustantaja ja päätoimittaja vaihtuivat (ilmeisesti hyvin riitaisissa tunnelmissa), pienet uutiset ja lyhyet kolumnit jäivät pois. Niiden tilalle tuli pitkiä ja huolella kirjoitettuja esseitä. Periaatteessa uudistus oli varsin onnistunut, mutta käytännössä huomasin, etten yksinkertaisesti jaksa lukea sivukaupalla syväekologista esselehdintää.

Filmihullussa ja Elonkehässä minua rassasi pohjimmiltaan sama elementti: meneillään olevan turmion ja tuhon kauhistelu, joka jatkuu numerosta ja vuosikerrasta toiseen ja jossa syyttävä sormi kohdistuu joko markkinatalousjärjestelmään tai valtionhallintoon – tai molempiin. Keskeisenä erona on kuitenkin se, että Elonkehässä jatkuvasti toistetulla tuomiopäivän viestillä on sentään argumentatiivista pohjaa. Samaa en voi sanoa Filmihullusta. Lisäksi Elonkehässä etsitään aktiivisesti ratkaisuja paljon puhuttuihin ongelmiin – sen sijaan Filmihullussa ratkaisukeskeistä ajattelutapaa ei näy juuri viljeltävän. – Oli apokalyptisten maisemien maalailulla pohjaa tai ei, en jaksa kahlata samassa suossa numero toisensa jälkeen.

Sakari Toiviainen kirjoittaa osuvasti von Baghille omistetun numeron pääkirjoituksessa:

Niinpä unohdamme yhden numeron ajaksi laman ja taantumuksen, ilmastonmuutoksen ja uusliberalistisen markkinafundamentalismin tuhot, elokuvan yleisen alennustilan ja suomalaisen elokuvan erityisen surkeuden — –.

Ehkäpä juuri tämän takia kyseinen lehti on tyylinsä ja perusvireensä puolesta kiinnostavin Filmihullu-numero moneen vuoteen. Kenties Filmihullun kannattaisi siirtyä kirjoittamaan pelkästään Peter von Baghista? Se kun tuntuu olevan jotakuinkin ainoa asia, johon toimitus pystyy suhtautumaan varauksettoman positiivisesti. Samalla lehden nimi saisi aivan uuden merkityksen.

Toivotan sekä Elonkehän että Filmihullun toimituksille hyvää jatkoa valitsemillaan poluilla! Jään muistelemaan teitä erityisellä lämmöllä.