Viime viikolla täkäläiseen elokuvablogosfääriin ilmestyi kerrassaan kolme Michael Haneke -aiheista tekstiä. Itse kirjoitin Michael H -dokumentista, Valoa kankaalla -blogissa pohdittiin Hanekea ja moralismia. Juha Saari taas kommentoi Haneken tapaa kuvata keskiluokkaa. (Sori, Juhis: en saa omia huomioitani elokuvasta kytkettyä järkevästi siihen, mitä olet aiheesta kirjoittanut, joten en tässä yhteydessä kommentoi pointtejasi ainakaan suoraan.)

Asiaan. Olen toistaiseksi missannut Haneken elokuvista kolme – tässä niistä ensimmäinen. Yle Teema esitti Seitsemännen mantereen (Der siebente Kontinent, Itävalta 1989) vuonna 2010 Kino Haneke -nimisessä esityssarjassa. Tallensin tuolloin elokuvan digiboksiin, joka päätti sitten jättää elokuvan tekstityksen taltioimatta. Saksantaitoni ei aivan riitä elokuvien katseluun, joten poistin tiedoston boksista vähin äänin. Harmitti, ja aiheesta: tämä elokuva olisi totisesti kannattanut nähdä jo tuolloin.

Me tiedämme nyt, että Haneken elokuvat kuvaavat tavallisesti keskiluokkaista ympäristöä, jossa tapahtuu kauheita asioita. Seitsemännen mantereen aikalaiskatsojilla ei kuitenkaan ole ollut tätä tietoa, onhan kyseessä Haneken ensimmäinen ”varsinainen” elokuvaohjaus. (Ehkäpä osa itävaltalaisyleisöstä on osannut aavistella jotakin Haneken televisio-ohjausten perusteella, mutta kansainvälisellä yleisöllä ei ole ollut tätä vähääkään ohjenuoraa käytettävänään.) Tämä elokuva olisikin kiinnostava reseptiotutkimuksen kannalta: millainen katselukokemus Seitsemäs manner on niille katsojille, jotka eivät tunne ennalta lainkaan Haneken ohjaajaprofiilia? Entä niille, joille Haneke on tuttu juttu? Itse huomasin heti elokuvan alusta lähtien, että oma Haneke-katseluhistoriani vaikutti valtavasti ennakko-odotuksiini ja varmaankin myös tulkintaani tämän elokuvan kohdalla.

Lähes kaikkien Haneken ohjausten päähenkilöinä nähdään mies nimeltään Georg (tai George, tai Georges, tai…) ja nainen nimeltään Anna (tai Anne, tai Ann, tai…). Joskus kuvioon liittyy myös Eva-niminen tytär. Tämä niminippu on läsnä myös Seitsemännessä mantereessa. Tapahtumien ytimen muodostaa Georg-isän, Anna-äiti ja alakouluikäinen Evi-tytär. Elokuvan ensimmäinen puolikas keskittyy lähinnä vakuuttamaan katsojaa siitä, kuinka perin tavanomaisia elokuvan päähenkilöt ovat. Tähän liittyvät myös hahmojen nimivalinnat, ainakin jos Hanekea on uskominen:

When I made my first TV  film some years ago I needed some names and I chose the simplest shortest I could find — –. They had to be few syllables long. That’s why I have stuck with them. The important thing when selecting names is to ensure they don’t have a meaning in real life. Because film is a realist medium I don’t want them to have any hidden metaphorical meaning. It’s either that or because I am really lazy.

Kyllä, tämä käy järkeen: Haneken keskushahmot ovat nimenomaan äärimmäisen tavallisia. Se tekeekin hänen elokuvistaan niin pelottavia. Kauheita asioita tapahtuu tavallisille, keskiluokkaisille ihmisille – ”meille”.

Käyttämällä samoja etunimiä elokuva toisensa jälkeen Haneke luo teostensa välille vahvoja merkityksiä. Kirjoitin tovi sitten American Horror Story -antologiasarjasta, jossa tapahtumapaikat ja henkilöhahmot vaihtuvat, mutta hahmotyypit, näyttelijät ja heidän esittämiensä hahmojen väliset jännitteet pysyvät. Syntyy kausaaliyhteyksiä, jotka kantavat tuotantokaudesta toiseen – tai kuten Haneken tapauksessa, elokuvasta toiseen. Vaikuttaa siltä, että samat Anna ja Georg joutuisivat kärsimään kauheita asioita elokuva toisensa jälkeen. (Minusta alkaa jo tuntua, että Haneken monet Annat ja Georget olisivat oiva aihe elokuvatutkimuksen alan väitöskirjalle, jossa keskityttäisiin pohtimaan mahdollisia kausaaliyhteyksiä eri elokuvien tarinoiden välillä.)

Seitsemännen mantereen Anna (Birgit Doll) ja Georg (Dieter Berner) elävät mukavaa elämää. Heillä on tasapainoinen ja rauhallinen avioliitto ja suloinen, alakouluikäinen Evi-tytär (Leni Tanzer). He asuvat siistissä ja kaikin puolin keskiluokkaiseen elämään soveltuvassa kodissa. Molemmat käyvät palkkatyössä. Päivät seuraavat toisiaan kuin liukuhihnalla: yllätyksettöminä ja tasaisina. Herää, syö, tee töitä, syö, tee töitä, syö, nuku, toista.

Evi-tytärtä kuitenkin vaivaa jokin. Hän teeskentelee koulussa sokeutuneensa. Illalla Anna löytää tyttären papereiden seasta lehtijutun, joka on otsikoitu: Blind – aber nie mehr einsam, suomeksi siis: Sokea – muttei enää koskaan yksinäinen. (Future Filmin tekstittäjää on näköjään laiskottanut, kun tämä on jäänyt kääntämättä. Aika paha moka, kyseessä on kuitenkin kohtauksen merkityksen kannalta tärkeä detalji. Tekstittäjä on laiskotellut muuallakin: esimerkiksi radiosta tuleva ohjelmavirta on jätetty tekstittämättä. Näilläkin asioilla on potentiaalinen merkitys elokuvan tulkintan.) Syy Evin käytökseen on siis ilmeisesti yksinäisyydessä ja vanhempien kylmäkiskoisuudessa. Optikkoliikkeessä työskentelevä Anna tutkii päivät pitkät ihmisten silmiä, joten Evi ilmeisesti olettaa, että silmissä ilmenevä vika saisi äidin kiinnittämään huomionsa häneen.

Evin lapsenomaista viattomuutta korostetaan elokuvassa aivan erityisesti. ”Jumala, tee minusta nöyrä, jotta tapaisin sinut taivaassa”, hän rukoilee joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Lasten viattomuutta korostetaan monissa muissakin Haneken elokuvissa. Tämä liittyy kai Haneken tarpeeseen rikkoa sitä ”hyvän tarinan” kaavaa, jota elokuvat meille kertovat. Haneke on itsekin todenut, että trillereissä noudatellaan tiettyjä sääntöjä, jotka tekevät elokuvan katselun meille helpommaksi. Yksi näistä säännöistä on se, että lapsia ja eläimiä ei vahingoiteta. Tosielämässä lapset ja eläimet joutuvat kuitenkin kärsimään julmuutta ja tuskaa – ja siksi ne joutuvat kokemaan näitä asioita myös Haneken elokuvissa. Se saa katsojan olon epämukavaksi: fiktionhan pitäisi lohduttaa meitä ja tuoda järjestyksen tuntua kaoottiseen maailmaan! Kyllä, ja toisaalta ei. Ei kaiken fiktion tarvitse tähdätä tähän – myös muita tavoitteita voi olla.

Pian vieraisille saapuu Annan veli Alexander (Udo Samel), joka ei meinaa päästä yli äitinsä kuolemasta. Kun Alex joutuu kesken päivällisen tunnekuohun valtaan, eivät Anne ja Georg meinaa millään reagoida. Lopulta Anne yrittää lohduttaa veljeään, mutta Georg pysyy täysin passiivisena. Päivälliskohtauksessa tulee vahvasti ilmi, kuinka suuri ero vallitsee Annan ja Georgin kylmän rauhallisuuden ja Alexanderin tunteellisuuden välillä. Alexander saattaa olla masentunut ja rauhaton, mutta hän sentään tuntee jotakin.

Keskiluokkainen ihanne-elämä näyttäytyy Seitsemännessä mantereessa täysin steriilinä ja tunteettomana. Mikään ei tunnu miltään. Evi ei ole vielä oppinut kuolettamaan tunteitaan ja kokee siksi ahdistusta tullessaan vanhempiensa laiminlyömäksi, mutta on hyvää vauhtia matkalla samaan tunnekoomaan, jossa hänen vanhempansa elävät. Elokuvassa on kuitenkin pari kohtausta, joissa myös Annasta kirpoaa jonkinlainen tunnereaktio. Ilmeisesti hän ei ole onnistunut kuolettamaan sisintään täysin, vaan on ainoastaan tukahduttanut tunteensa niin pitkälti kuin mahdollista.

Anne ja Georg tiedostavat oman elämänsä monotonisuuden ja lopulta keksivät kaikessa hiljaisuudessa asiaan ratkaisun. Matka kääntyy kohti seitsemättä mannerta, joka on Annelle ja Georgelle lupaus paremmasta ja kiinnostavammasta elämästä. Toisin kuin monet muut oman kuolevaisuutensa tiedostavat keski-ikäiset, he eivät ryhdy hätiköityihin äkkiliikkeisiin, vaan punnitsevat tarkoin, kuinka tulee toimia. Kaikki alkaa arkisista yksityiskohdista: puhutaan kotiapulaisen ja sanomalehtitilauksen irtisanomisesta. Suuret muutokset rakentuvat pienistä asioista.

Näen itse elokuvassa myös eräänlaisen kulutuskriittisen sävyn, joskaan en ole aivan varma, ovatko elokuvantekijät sellaista tietoisesti teokseen kutoneet. Elokuvan perhe huolehtii tavaroistaan ja pitää kotinsa siistinä – kunnes… Tarinan lähestyessä loppuaan ryhtyy väkisin pohtimaan, kuinka paljon tavaraa kaikkien tavallisten ihmisten kaappeihin, lipastoihin, hyllyihin, laatikoihin ja sängynalustoille mahtuu. Voisi ajatella, että Anna ja Georg kostavat kaikelle maalliselle omaisuudelleen sen vankeuden, jossa materiaalinen hyvä on heitä vuosikausia pitänyt. Keskiluokkainen elämäntapa vaatii tietynlaista suhtautumista tavaroihin ja kotiin. Jos et täytä tätä vaatimusta, et mukaudu normiin.

Elokuva alkaa kohtauksella autopesulasta: perhe ajaa neliovisella autollaan koneellisen harjapesulinjan lävitse. Meteli huumaa korvia ja ikkunat sumentuvat pesuvedestä. Pienen hetken auto on muusta todellisuudesta irrallinen loukko. Kohtaus liittyy ilmiselvästi keskiluokkaiseen materialisiin tottumuksiin ja siisteysvaatimuksiin (autoa pestään ja puunataan, pestään ja puunataan), mutta liitän siihen itse myös toisen merkityksen: matka pesulinjan läpi on eräänlainen harjoittelukierros matkasta seitsemännelle mantereelle. Näillä matkoilla perhe toimii muusta maailmasta eristyneenä yksikkönä. Matka on lyhyt ja pelottava, eikä määränpäätä voi hahmottaa lähtöpisteestä.

Elokuva on kuvattu ja leikattu erikoisella tavalla, joka on omiaan häiritsemään, jopa ärsyttämään minua. Ensinnäkin kamera kieltäytyy aluksi kuvaamasta päähenkilöiden kasvoja, mikä korostaa entisestään heidän persoonattomuuttaan ja tavanomaisuuttaan. Heidän toimiaan seurataan suuntaamalla kamera heidän käsiinsä, jalkoihinsa ja ympäristöönsä – ei kasvoihinsa.

Lisäksi elokuvassa käytetään paikoin otoksia, jotka tuntuvat äkkiseltään tarpeettoman pitkiltä. Tavallisesti tiettyä toimintaa kuvaamaan käy hyvin muutaman sekunnin mittainen pätkä, jossa näytetään, millaisesta toiminnasta on kyse. Esimerkiksi vaatekomeron tyhjentämistä riittää kuvaamaan hyvinkin lyhyt otos, jossa kaapista otetaan pari vaatetta. Seitsemännessä mantereessa tämä tehdään toisin: komeron tyhjennys kuvataan alusta loppuun, mihin uppoaa yli puoli minuuttia. Se ei kuulosta kummoiselta ajalta, mutta uskokaa pois, elokuvassa se on pitkä aika. – Aluksi tämä hämmentää varmasti kaikkia katsojia. Itse kuitenkin olin elokuvan lopputekstien rullatessa valmis hyväksymään tämän leikkaustavan. Otokset ovat kuin Annan ja Georgin elämä: monotonista, yhdentekevää, tylsää, tavarantäyteistä.

Seitsemäs manner kuuluu niihin elokuviin, jotka vaativat vähintään kaksi katselukertaa. Olen vahvasti tätä mieltä siitäkin huolimatta, että olen nähnyt itse elokuvan vain kerran. Toisella katselukerralla monet yksityiskohdat osataan asettaa oikeaan kontekstiin, mikä on ensikatselijalle mahdotonta. Kiusaus ostaa aiemmin mainitsemani Haneke-boksi omaan hyllyyn kasvaa yhä suuremmaksi…

Elokuva pohjautuu tiettävästi tositapahtumiin, mutten armottomallakaan googletuksella löytänyt tietoa, mistä tapauksesta on kyse. Tutustun usein uteliaisuuttani tarkemmin tositarinoihin fiktion taustalla, mutta eipä asialla sen suurempaa merkitystä ole.

*****

Seitsemäs manner @ Discshop