José Saramago: Toinen minä (2002) arvostelu

Toinen minä, José Saramago
Toinen minä (2002)

José Saramago: Toinen minä (O Homem Duplicad, 2002, suom. 2005)
Lukuhaasterasti:  41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Alkuviikosta pohdin kahden pennin edestä elokuvien ja sarjojen tähdittämistä. Voisin saman tien antaa tähdet myös kirjoille, Goodreadsissa tulen kuitenkin aina tähdittäneeksi kaiken lukemani. Silti, joku ajatuksessa tökkii. Kyse lienee jostain idioottimaisesta ja arkaaisesta käsityksestä kirjoista korkeampana taidemuotona, jonka luonne tekee yksinkertaiset tähditykset turhiksi. Tämä on tietenkin täyttä puppua: roskaa ja korkeaa taidetta löytyy yhtä lailla elokuvista kuin kirjallisuudestakin. Ja mitä tulee näille taidemuodoille ominaisiin kerronnan ulottuvuuksiin ja mahdollisuuksiin, niin uskallanpa sanoa että elokuva hakkaa kirjallisuuden mennen tullen. Tällaisia raa’an yleistäviä väitteitä on kuitenkin kovin vaikea, suorastaan mahdoton perustella, joten voitte saman tien unohtaa äskeisen virkkeen yhdentekevänä sanahelinänä.

Uhh, huomaan José Saramagon (liian) pitkien ja polveilevien virkerakenteiden tarttuneen myös omaan kieleeni… Erilaiset kirjoitus- ja puhetyylit – etenkin sellaiset, joista itse pidän – ”kopioituvat” minuun tavattoman herkästi. Vietin vuonna 2006 kolme vuorokautta Turussa. Palattuani rakkaaseen Hämeeseeni puhuin pari viikkoa pelkkää turkua. Siinä oli opiskelutovereilla kestämistä. (Turussa on monia vieraannuttavia, jopa kammottavia piirteitä, mutta siitä murteesta pidän tavattomasti.)

Kopioitumisesta on kyse myös Saramagon Toinen minä -romaanissa, jonka pohjalta tehtyä Enemy-elokuvaa käsittelin blogissa jokin aika sitten. Elokuvasta ei liene tässä yhteydessä tarpeen kirjoittaa enempää – riittää, kun todetaan, että tässä tapauksessa elokuvantekijä on todellakin käyttänyt romaania ”vain” pohjamateriaalina ja muovannut siitä kokonaisuuden, joka eroaa monissa suhteissa varsin voimakkaasti alkuteoksesta. Ihmettelin elokuvaa käsittelevässä entryssä, kuinka outoa on, että Saramagon romaania luonnehditaan niteen kansiliepeessä ”kepeäksi” ja ”hirtehiseksi”, mitä Enemy ei suinkaan elokuvana ole. – No, nämä romaaniin liitetyt adjektiivit ovat minun mielestäni kyllä liioittelua. Toinen minä pitää sisällään muutamia hauskoja sutkautuksia ja koomisia tilanteita, mutta teoksen yleissävyä ne eivät pysty piristämään.

Tertuliano Máximo Afonso on villasukka ihmiseksi. Hän toimii tavallisena historian lehtorina tavallisessa koulussa ja viettää silminnähden pitkästyttävää, keskiluokkaista elämää. Eräänä päivänä hänen tylsä arkensa järkkyy: hän katsoo elokuvan, jossa esiintyy aivan hänen näköisensä näyttelijä, mikä saa hänet pahasti tolaltaan. Tertulianossa syntyy halu selvittää, kuka tämä näyttelijä oikein on, ja päästä yhteyteen hänen kanssaan. Tuntematon näyttelijä on Tertulianolle kuin sukupuolitauti – kiusallinen ja ärsyttävä vaiva, jota ei kuitenkaan voi lakata miettimästä.

Romaanin tapahtumakulku on sinänsä varsin yksinkertainen. Kyse ei siis ole suinkaan mistään juonivetoisesta romaanista (ei sillä, että olisin odottanut sellaista Nobel-palkitulta kirjailijalta…), vaan kerronnan tyyli ja jopa itseensäviittaavuus on saanut tällä näyttämöllä keskeisen roolin. Niin: romaanin kerronta on aika omaleimaista. Alla oleva skanni demonstroi asiaa. Kappalejakoja on hyvän vähän – myös mm. Franz Kafka ja Thomas Bernhard ovat käyttäneet samaa tekniikkaa. Tämä ratkaisu tekee romaanista kuin romaanista (ainakin minun mielestäni) kovin raskasta luettavaa. Dialogi on leivottu tässä romaanissa kertovan muodon sisään. Repliikkiviivoja tai lainausmerkkejä ei ole. Tuloksena on kieliopin vastaista kieltä. Nämä seikat johtavat siihen vaikutelmaan, että koko romaani tuntuu ikään kuin ääneen lausutulta, hengästyneeltä kertomukselta. Aivan kuin (sisäis)kertoja haluaisi muistuttaa silloin tällöin lukijaa siitä, että tämähän on vain kertomus, jonka todenperäisyydestä kukaan ei ole sanonut mitään.

toinen_mina_aukeama
Tällee. Huomatkaa humanistinen kuvarajaus.

Toinen minä on ainakin minun mielestäni niitä romaaneita, joita ei voi purkaa osiinsa ja joista ei voi muodostaa mitään sellaista tulkintaa, joka ”selittäisi” perinpohjaisesti kaikki romaanin piirteet ja yksityiskohdat. Se ei varsinaisesti kerro meille mitään selkeää (tai edes epäselkeää) elämästä, maailmasta tai yhtään mistään, vaan pallottelee ajatuksilla lukijan silmien edessä kuin Saksa ja Brasilia futiksen MM-kisojen finaalissa. Tätä pallottelua lukija sitten seuraa ja yrittää (turhaan) etsiä jotakin ratkaisua romaanin esittämään arvoitukseen. Sellaisia parhaat romaanit kai ovat – ne eivät väitä meille mitään, vaan kannustavat ajattelemaan. Ja millaisiin ajatuksiin Toinen minä sitten lukijaa kannustaa? Lähinnä pohtimaan sitä, miten meihin vaikuttaa se, kun tapaamme jotakin käsittämätöntä, jotakin, mikä tulee laatikon ulkopuolelta, vaikka nyt sitten oman peilikuvamme elokuvassa.

Minusta on aina kiinnostavaa törmätä kaunokirjallisuudessa kuvauksiin elokuvasta. Ajatus elokuva-adaptaatioista kaunokirjallisten teosten kuvaajina on tylsä ja ankee, mutta tuntuu kuitenkin vaikuttavan siihen, kuinka miellämme elokuvien ja kaunokirjallisuuden välistä suhdetta. Sen sijaan satunnaiset kaunokirjallisten teosten (verbaaliset) kuvaukset elokuvissa ovat jotain todella epäkiinnostavaa, sillä ne ovat vain, no, verbaliikkaa. Jos kaunokirjallista teosta kuvattaisiin vaikkapa dialogin lisäksi myös montaasin keinoin, olisi juttu paljon kiinnostavampi, mutta tällaisiin ei kovin usein törmää. Koska muistini vuotaa kuin Marttalan lävikkö, ei tule edes yhtään esimerkkiä mieleen (tiedän kyllä että niitä on).

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s