Aika vanhaksi ehdin elää, ennen kuin tämä tuli katsottua. Nappasin The Bodyguardin (Yhdysvallat 1992) digiboksiin noin vuosi sitten keväällä. Se, etten ole nähnyt elokuvaa aikaisemmin, ei johdu ainakaan siitä, etteikö sitä olisi esitetty valtakunnallisilla tv-kanavilla tarpeeksi usein: Elonet kertoo, että elokuvaa on tykitetty MTV:n omistamilta kanavilta viimeisen kymmenen vuoden aikana ruhtinaalliset kahdeksan kertaa. Se on hirveä määrä. Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia tällaisten noin kerran vuodessa tulevien elokuvien katsojaluvut ovat.
The Bodyguard on todella ysäri. Elokuvan tähdet, Whitney Houston ja Kevin Costner, olivat molemmat uransa huipulla 90-luvulla. Costner oli heti vuosikymmenen aluksi napannut parhaan ohjauksen ja parhaan elokuvan Oscarit imelähköstä Tanssii susien kanssa -länkkäristään (Dances with Wolves, USA 1990). Whitney puolestaan oli jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä suurimmista kansainvälisistä poptähdistä. The Bodyaguardista onkin lähdetty tekemään suurta kaupallista menestystä. Whitneyn näyttelijäntaidoista ei tässä vaiheessa liene kellään ollut kunnon takeita: The Bodyguard oli hänen ensiesiintymisensä valkokankaalla. On poikkeuksellista tehdä filmidebyytti jättituotannon pääroolissa, mutta ei voi kieltää, etteikö Whitneyn menestys musiikkibisneksen saralla olisi ollut valtava markkinointivaltti, osasi hän näytellä tai ei.
Kevin ja Whitney, Whitney ja Kevin. Koko elokuva pyörii pääparin ympärillä. (Kuka tämä elokuvan ohjaaja edes on? Mick Jackson? Öh?) Katsoja tarkastelee tapahtumia pääosin Costnerin hahmon, superhenkivartija Frank Farmerin näkökulmasta. Farmer palkataan suojelemaan tähtilaulajatar Rachel Marronia (Houston), joka on saanut epämääräisiä uhkauskirjeitä. Hetken vaikuttaa siltä, että elokuvassa on kyse mielipuolisen Rachel- fanin jahtaamisesta, mutta mitä vielä. Kun Farmer ja Marron alkavat käydä avointa vispilänkauppaa keskenään, paljastuu, että tämä on ihan sitä itseään: romanttista draamaa.
Houstonin laulunlahjoista otetaan tietenkin irti kaikki mahdollinen. Kun hänet esitellään katsojalle, hän laulaa. Kun elokuva loppuu, hän laulaa. Oikeastaan Whitney laulaa käytännössä jokaisessa mahdollisessa välissä. Suurin osa kappaleiden sanoituksista on kirjoitettu liittymään köykäisesti käsikirjoituksen jollakin tavalla. Elokuvan hittikappale, Dolly Parton -cover I Will Always Love You saadaan kytketyksi juoneen hieman taidokkaammin. Yritys kannatti: kappaleesta tuskin olisi tullut niin valtavaa menestystä, ellei sitä olisi kytketty selkeästi elokuvan pääparin tarinaan.
Costner jää väistämättä vastanäyttelijänsä varjoon. Ehkä hän on jo elokuvan kuvausten aikana tiedostanut tämän ja ammentanut tästä tietoisuudesta yhä lisää kiukkua ja nyrpeitä ilmeitä — sillä niitä henkivartija-Farmerilla riittää. Vaikka Farmer on ristiriitainen ja ehdoton, silti Rachel-parka ihastuu häneen. Henkivartijan ominaisuudessa Farmer sanelee Rachelille tämän olemassaolon reunaehdot. Kun Rachel käy Farmerilta lupaa kysymättä ostoksilla, uhkaa Farmer erota tehtävästään. Lopulta hän suostuu jatkamaan, mutta toteaa samaan hengenvetoon: ”Jos petät minut nyt, tapan sinut omin käsin.” Farmer haluaa suojella Rachelia, mutta samalla eristää tämän muusta maailmasta. Tilanne muistuttaa enemmän mustasukkaisuuden riepomaa parisuhdetta kuin henkivartijan ja tähtösen asiakkuussuhdetta.
Siksi feministi sisälläni pitää elokuvan kliimaksitilannetta pikemminkin antikliimaksina. Dramaturgisesti tarina vaatii juuri tällaista huipentumaa, mutta mitä elokuvan syvärakenteisiin ja niiden psykologisiin ja sosiologisiin kytköksiin tulee, on elokuvan Oscar-jakso todella masentavaa katsottavaa. Niin sitä oppii, että naisen kannattaa totella, kun mies käskee pysymään sisällä — muuten voi käydä huonosti. Kuten sanottu, niin 90-lukua…
Elokuvassa vilahtaa pariin otteeseen ristisymboli. Farmer antaa Marronille ristikoruksi muotoillun hälyttimen, jota painelemalla Marron voisi kutsua Farmeria hädän hetkellä. Sama risti nähdään uudelleen elokuvan kliimaksissa, kun hysterian partaalle lietsottu Rachel naputtelee ristiin liitettyä hälynappia Oscar-gaalan lavalla. Elokuvan lopussa risti näkyy jälleen: Farmer on suorittamassa seuraavaa toimeksiantoaan jonkinlaisessa uskonnollisessa tilaisuudessa, jossa anonyymi pastori pitää puhetta pidellen ristiä kädessään.
Mihin tämä liittyy? Elokuvan teema liittyy uskoon siinä mielessä, kuinka keskushenkilöt uskovat ja luottavat toisiinsa, mutta ei tällä ole juuri tekemistä uskonnollisen uskon kanssa. Siksi ristisymboliikka on lopulta kovin päälleliimattua.
En malta olla käsittelemättä lyhyesti myös The Bodyguardin kytköksiä muihin elokuviin. Kun Farmer saapuu tapaamaan Rachelia ensi kertaa musiikkivideon kuvauksiin, hän kulkee erikoisen näköisen ihmishahmon ohi.
Kyseessä on selvä linkki Fritz Langin Metropolis-mykkäklassikkoon (Saksa 1926), jota sivusin myös taannoisessa Blade Runner -tekstissäni. Metropolisissa esiintyy naispuolinen koneihminen, jota käytetään valheellisen tiedon ja propagandan levittämiseen.
Myöhemmin Rachel nähdään esiintymässä asussa, joka muistuttaa Metropolisin koneihmisen haarniskaa.
Jotta asia tulisi varmasti selväksi, lavaesiintymisen taustavideolla pyörii kohtauksia Metropolisista.
Väkisinkin tulee mieleen, että rinnastetaan elokuvassa tahdottomaan ja tiedottomaan koneeseen, jonka avulla hyväntahtoisille massoille voidaan syöttää mitä hutaa tahansa. Tämä ei sinänsä ole ristiriidassa Rachelin muiden luonteenpiirteiden kanssa: hän vaikuttaa muutoinkin alistuvaiselta ja kiltiltä, ja Farmerin skitsoillessa sitä tulee miettineeksi, onko Rachelilla omaa tahtoa lainkaan. — The Vigilant Citizen on kirjoittanut Metropolisista ja sen asemasta populaarikulttuurissa pidemmälti. Varoituksen sana: The Vigilant Citizenin tekemiin johtopäätöksin kannattaa suhtautua tietyllä kriittisyydellä. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että analyyseissa tehdyt huomiot käsiteltävien teosten ja niiden yksityiskohtien suhteen ovat yleensä aivan asiallisia.
Toinen linkki johtaa Japaniin. Kun Rachel ja Farmer menevät treffeille, he käyvät katsomassa Akira Kurosawan elokuvan Yojimbo — onnensoturi (Yojimbo, Japani 1961). Näytöksen jälkeen Farmer kertoo nähneensä Yojimbon 62 kertaa. Tämä lähinnä vahvistaa katsojan käsitystä Farmerin maanisesta omistautuneisuudesta työlleen. Viedä nyt nainen ensitreffeillä katsomaan samuraielokuvaa — en suosittele, ellei leidi erityisesti ilmaise kiinnostustaan japanilaisia klassikoita kohtaan. Ilmeisesti Farmer näkee itsensäkin jonkinlaisena samuraina, vaikka hänen elämäntavastaan ovat klassiset samurai-ihanteet aika kaukana. Siis siitäkin huolimatta, että Farmer juo työaikana vain appelsiinimehua.
*****
Discshop DVD / Blu-ray / VOD
Taikalyhty – Elokuvablogi 