The Endless (2017) arvostelu

The Endless (2017)

Harmi, että näin The Endlessin (2017) vasta nyt – vain pari viikkoa sen jälkeen, kun lukitsin ajatukseni 2010-luvun parhaista elokuvista. Jos olisin nähnyt elokuvan hieman aiemmin, olisi se todennäköisesti päätynyt topkymppilistalleni.

The Endlessin takana ovat Justin Benson ja Aaron Moorhead eli sama ohjaajakaksikko, jonka läpikotaisesti kovatasoiseen filmografiaan kuuluvat myös omituinen ufoleffa Resolution (2012), body horroria ja romanttista komediaa yhdistävä Spring (2014) ja aikamatkustushuumeesta kertova Synchronic (2019). Erityisesti Resolution vain paranee useamman katsomiskerran myötä, ja listasinkin sen 2010-luvun parhaimpien elokuvien joukkoon. The Endlessiä voi jollain tavalla pitää Resolutionin jatko-osana, ja siksi suosittelenkin lämpimästi katsomaan näistä kahdesta Resolutionin ensin. En kuitenkaan spoilaa tässä tekstissä kumpaakaan elokuvaa.

Justin ja Aaron piipahtavat äitinsä kuolinpaikalla.

Veljekset Justin (Benson) ja Aaron (Moorhead) ovat viettäneet nuoruutensa oudossa ufokultissa ja paenneet ennen kuin kultin touhut ovat kääntyneet kohtalokkaiksi. Vuosia myöhemmin posti kuljettaa heille videonauhan, joka vaikuttaa sisältävän tulkinnanvaraisen viestin kultin jäseniltä. Justin tahtoisi unohtaa menneet ja keskittyä elämään tavallista elämää, mutta Aaronia nauhan sisältö alkaa vaivata. Lopulta Aaronin uteliaisuus kasvaa niin suureksi, että hän taivuttelee Justinin palaamaan kanssaan kultin luo Camp Arcadiaan. Tarkoitus on vain piipahtaa kylässä ja palata sitten kotiin.

Perillä heitä odottaa joukko vanhoja tuttuja. Camp Arcadia ei vaikuta suinkaan vaarallisen kuolemankultin päämajalta, vaan mukavalta kommuunilta, jossa kaikista pidetään huolta. Jotain outoa Camp Arcadian asukkaissa kuitenkin on: yksikään heistä ei vaikuta vanhentuneen päivääkään sen jälkeen, kun Justin ja Aaron jättivät kultin.

Camp Arcadian tienoilla tapahtuu jotain outoa.

Pian meno muuttuu yhä kummallisemmaksi. Justin ja Aaron alkavat löytää omituisia valokuvia, jotka vaikuttavat olevan viestejä joltakulta tai joltakin. Myös kultin puheissa toistuva ylösnousemus (ascension) arveluttaa erityisesti Justinia – onko kyse joukkoitsemurhaan viittaavasta koodinimestä? Aaron sen sijaan viihtyy – ei vähiten siksi, että hän haikailee romanssista kulttiin kuuluvan, kauniin Annan kanssa.

Moorheadin ja Bensonin elokuvat onnistuvat yllättämään jokaisessa elokuvassaan – niin myös The Endlessissä. Juuri tätä enempää elokuvan jujusta ei varmaankaan kannata kertoa. Kuten tekijöidensä monet muut elokuvat, The Endless on kauhua olematta kauhua – vaikka veljekset joutuvat kosketuksiin jonkin selittämättömän ja kauhistuttavan kanssa, ei elokuva suoranaisesti kauhistuta. Eikä sen tarvitsekaan.

Annan ja Aaronin välillä kipinöi.

The Endlessin (ja Resolutionin) universumi on läheistä sukua Lovecraftin maailmalle. Elokuva nyökkääkin alussa suoraan Lovecraftin suuntaan siteeraamalla häntä: ”The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown.” Tuntemattoman äärellä avautuvan kauhun äärellä siis ollaan – juuri tämän kuvaamisessa The Endless (ja Resolution) onnistuvat tavattoman hyvin, tavallaan jopa Lovecraftia paremmin. – Kukapa voisi enää vakavalla naamalla puhua vaikkapa Cthulhusta tuntemattomana? Cthulhu kun on nykyään yksi länsimaisen pop-kauhun tunnetuimpia olentoja.

The Endless ei kuitenkaan ole pelkkää tuntemattoman pelkoa. Toisin kuin Lovecraft, Moorhead ja Benson keskittyvät elokuvissaan ihmissuhteiden kuvaukseen – ja onnistuvat siinä kerta toisensa jälkeen (ehkäpä Synchronicia lukuun ottamatta). The Endlessissä ohjaajat itse esittävät veljeksiä, jotka vaikuttavat oudon menneisyytensä vuoksi jääneen osattomiksi monista kokemuksista, jotka kuuluvat tavallisesti nuorten miesten elämään. Siksi heidän suhteensa on toisaalta vahvempi, toisaalta ristiriitaisempi kuin veljesten väliset suhteet noin keskimäärin.

Veljekset eivät voi selittää kaikkea, mitä matkallaan kohtaavat.

Kauhuelokuvaksi The Endless on aurinkoinen ja valoisa – piirre, joka leimaa myös Moorheadin ja Bensonin muuta tuotantoa. Juuri polttava hiekka-aavikon aurinko tekee näiden kavereiden elokuvista omassa lajityypissään niin erilaisia ja raikkaita. Samalla he kuitenkin pelaavat samalla näkymättömyyden estetiikalla, jota suositaan myös perinteisemmissä ja ”helpommissa” kauhuelokuvissa. Aina kirkas päivänvalo ei paljasta, vaan pikemminkin kätkee.

Lopussa veljeskaksikon keskinäiseen dialogiin on lorahtanut vähäsen liikaa siirappia. Tämä on ainoa kriittinen huomio, jonka haluan The Endlessistä tehdä – muutoin elokuva on erinomainen. Ja mikä mukavinta, se löytyy myös Netflixistä! Ikävä kyllä Resolutionia ei ainakaan Suomen Netflixiin ole kelpuutettu.

*****

Independence Day: Uusi uhka (2016) arvostelu

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA julkka
Independence Day – Uusi uhka (2016)

Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence, Yhdysvallat 2016) on suurten yleisöjen keskuudessa kovien odotusten elokuva. Alkuperäinen Independence Day oli valtava hitti, joka pysyi pitkään katsojatilastojen kärjessä ja rikkoi ennätyksiä. Minusta Independence Day oli jokseenkin pitkäveteinen. En oikeastaan muista koko elokuvasta juuri muuta kuin kohtauksen, jossa alus liukuu Washingtonin ylle. Tämä kertoo varmaankin enemmän minusta kuin Independence Daysta; en oikein ymmärrä amerikkalaisen katastrofitoiminnan vetovoimaa.

Sen sijaan visuaalisesti hienosta elokuvista ymmärrän jotakin, ja sellainen Independence Day: Uusi uhka tosiaankin on. Näin elokuvan Tennispalatsin Scape-salin esittelytilaisuudessa – kolmedeenä, totta kai. Jos alkuperäisen Independence Dayn jättialus oli vakuuttava, on vuoden 2016 versio samoista ufoista jo todella vakuuttava. Tämä elokuva kannattaa oikeasti katsoa teatterissa, ja nimenomaan 3D-versiona.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA meri
Ai hitto että näyttää hienolta.

Sen sijaan elokuvan tarinassa ei ole juuri juhlimista. Elokuvassa toistetaan samaa kaavaa kuin alkuperäisessä Independence Dayssa: outoja merkkejä on ilmassa, poliitikot huolestuvat, ufot tulevat, poliitikot huolestuvat lisää ja lopulta ampuvat, ka-boom-boom! Juonikuvio on niin ennalta-arvattava ja hahmot niin ohkaisia, että mieleni tekisi itkeä. Myönnän, että Charlotte Gainsbourg on aika jännä valinta tohtori Marceaux’n rooliin, ja Jeff Goldblumin ikuisesti hämmentynyt David Levinson on edelleen aika ihana. Enkä voi väittää, ettenkö katselisi Liam Hemsworthia mielelläni elokuvassa kuin elokuvassa. Sen sijaan Maika Monroeta ei meinaa tunnistaa samaksi tytöksi, joka näytteli It Follows -kauhuelokuvan scream queenia – eikä tämä ole kehu. Muita hahmoja tai heidän näyttelijöitään en viitsi käsitellä tässä yhteydessä – ei heistä ole juuri mitään sanottavaa.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA goldblum naama
Jeff Goldblum vetää taas kerran koko elokuvan yhden ilmeen taktiikalla.

Käsikirjoituksen kanssa on tuhrattu aikaa juuri niin kauan kuin on ollut välttämätöntä. Ennakkomarkkinoinnin perusteella ei voi arvata tarinan joka ikistä detaljia, mutta suuret linjat ovat turhan tuttuja. Kun tarina on raavittu edellisen elokuvan pohjalta kasaan, onkin jo siirrytty toteutukseen. Kas, kun tämäntyyppisissä elokuvissa tarina on vain tekosyy kaikenlaiselle muulle kivalle.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA silta
Mutta jopas nyt sentään näyttääkin hyvältä.

Lopulta elokuvan läpikantava teema on umpiamerikkalainen, patrioottinen usko siihen, että kyllä vahva puolustus on sentään jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan valtion olemassaolon ehto. Juuri tällaisten elokuvien vuoksi Yhdysvaltojen on helppoa perustella, miksi liittovaltion puolustusmenot ovat kokoluokkaa neljä prosenttia kansantuotteesta.

Elokuvaa katsellessani kyllä tykkäsin näkemästäni. Independence Day: Uusi uhka on elämyksenä ihan hieno. Sen viehätysvoima kuitenkin katoaa heti, kun elokuvasalin valot sytytetään ja 3D-projektori sammuu.

Jos tykkäät patrioottisesesta jenkkitoimintamäiskeestä, osaat varmaankin arvostaa myös tätä.

*****