Lolita (1962) arvostelu – ”To view people as objects of pleasure”

LOLITA
Lolita (1962)

Lolita: light of my life, fire of my loins. My sin, my soul. Näillä sanoilla Humbert Humbert aloittaa kertomuksensa Vladimir Nabokovin Lolita-romaanissa (1955). Opiskeluaikoina ”päätin”, että Lolita on kirja, joka ei kiinnosta minua ja jota en aio lukea – tiedättehän, kaikkeen ei ehdi paneutua, joten karsintaa on tehtävä julmasti. Olin lukenut jonkin verran Nabokovin tusinaa, eivätkä sen sisältämät tekstit tehneet minuun vaikutusta – miksi siis vaivautua ja tarttua Lolitaan?

Nuorena sitä erehtyy. Mikä oli saanut mieleni muuttumaan, kun toissa keväänä (aikana, jolloin en vielä kirjoittanut Taikalyhtyyn lukemistani kirjoista) tartuin Lolitaan, en osaa sanoa. Hyvä että tartuin. Nabokovin Lolita on niin monitasoinen ja haastava romaani, etten oikeastaan haluaisi koskaan kirjoittaa siitä mitään, sillä jokainen sitä käsittelevä teksti on tavallaan tuomittu epäonnistumaan.

Minulla oli Lolitan mentävä aukko myös elokuvasivistyksessäni. Olin vältellyt Stanley Kubrickin Lolitaa (Iso-Britannia/Yhdysvallat 1962) kai samasta syystä kuin Nabokovin romaania. Heti kirjan lukemisen jälkeen en halunnut pilata omaa mielikuvaani tapahtumakulun atmosfääristä enkä toisaalta vääristää omaa elokuvakokemustani miettimällä jatkuvasti, ”miten tämä kirjassa meni”, joten pidin romaanin ja elokuvan välissä vuoden tauon.

Ehkä tauko olisi saanut olla vieläkin pidempi – niin vahvasti Nabokovin teos kummitteli mielessäni elokuvaa katsellessani.

LOLITA-humbert-ja-lolita
Humbert Humbert ja ”object of pleasure”.

Molemmat Lolitat kertovat kääntäjä-kirjallisuudentutkija Humbet Humbertista (James Mason), joka on saanut ohiolaisesta yliopistosta työtä luennoitsijana. Ennen lukukauden alkua Humbert tahtoo kuitenkin viettää kesän kauniissa New Hampshiressä. Leskirouva Charlotte Haze (Shelley Winters) tarjoaa Humbertin vuokrattavaksi huonetta suuren talonsa yläkerrasta. Humbert ei ole vakuuttunut ja on jo karkaamaisillaan rouva Hazen kynsistä, kunnes törmää rouvan ihastuttavaan Dolores-tyttäreen eli tuttavallisemmin Lolitaan (Sue Lyon). Humbert ihastuu tyttöön välittömästi ja solmii rouva Hazen kanssa vuokrasopimuksen voidakseen olla jatkuvasti Lolitan lähellä.

Nabokovin romaanin keskeisimpiin ansioihin kuuluu erinomaisen taidokas epäluotettavan kertojan käyttö. Humbert Humbert kuvailee ihastustaan nuoriin tyttöihin – tai nymfetteihin, kuten hän heitä kutsuu – lyyrisesti, yksityiskohtaisesti ja häpeilemättä. Elokuvassa samaa vaikutelmaa ei tietenkään pysty luomaan – epäluotettavaa kertojaa kun ei voi käyttää elokuvassa samalla tavalla kuin kaunokirjallisuudessa. Romaanissa epäluotettava kertoja tekee mahdolliseksi sen, että Lolita jää hahmona lukijalle etäiseksi ja mystiseksi hahmoksi. Keski-ikäinen mies näpelöimässä 12-vuotiaan tytön arkoja paikkoja tarkoittaa tytölle automaattisesti jonkinasteisia traumoja. Romaanissa Lolitan kärsimyksiin ei viitata oikeastaan sanallakaan, mikä on ratkaisuna täysin oikeutettu – lapsiin sekaantuvien keskuudessa lienee varsin yleinen se ajatus, ettei tästä mitään haittaa ole, sehän tykkää tästä itsekin.

Kubrickin elokuvassa Humbertin ja Lolitan suhdetta ei pystytä kuvaamaan samalla intensiteetillä. Ensinnäkin Lolita vaikuttaa elokuvassa huomattavasti vanhemmalta kuin 12-vuotiaalta, ehkäpä noin 16-vuotiaalta. Ratkaisulle löytyy vahvat perusteet elokuvan tekoajankohdan kontekstista: 12-vuotiaan tytön ja keski-ikäisen miehen lihallista romanssia kuvaava elokuva ei yksinkertaisesti olisi päässyt levitykseen. (Tässä se taas nähdään, kuinka erilaiset standardit kirjallisuuden ja elokuvien levitykselle vallitsevat.) Sinänsä sääli, sillä juuri tämä taittaa tarinalta sen keskeisimmän särmän. Ne neljä vuotta, joiden aikana nuori tyttö kasvaa 12-vuotiaasta 16-vuotiaaksi, ovat kehityksen kannalta kovin tapahtumarikkaita. Moni 16-vuotias asuu jo omillaan, eikä esimerkiksi seksi sen ikäisen kanssa ole (ainakaan suurimmassa osassa länsimaista) rikos.

LOLITA-ulkona
Nimiroolia näyttelevä Sue Lyon täytti kuvausten aikana 15 vuotta.

Samalla Kubrickin elokuvassa viittaukset Lolitan ja Humbertin välisen suhteen fyysisyyteen ovat hyvin hienovaraisia – niinkin hienovaraisia, että jää pitkälti katsojan tulkinnan varaan, mitä oikeastaan on tapahtunut. Nabokov on romaanissaan huomattavasti suorasukaisempi ja rohkeampi – ja siksi pidänkin hänen valintojaan onnistuneempina kuin Kubrickin hahmotelmaa. Nabokovin tekstiä kahlatessaan lukija päätyy huojumaan kahden hyvin erilaisen vaikutelman välille: toisaalta Humbert on äärimmäisen diskreetti ja lyyrinen, oikea vanhan ajan runoilijasielu – mutta kun hänen eroottisten kuvaustensa kohteena on pieni tyttö… Kerronta on samanaikaisesti kaunista ja oksettavaa – aika ihana yhdistelmä minun mielestäni.

Nabokovin Humbertista tulee monessakin suhteessa mieleen Jeffrey Dahmer, joka on ollut blogissa viime aikona tapetilla… Sekä Humbert että Dahmer käyttävät uhriensa huumaamiseen unilääkkeitä. Molemmat pyrkivät myös dehumanisoimaan kohteensa. ”I trained myself to view people as objects of pleasure instead of people”, on Dahmer todennut.  Humbertilta sama asia näkyy onnistuvan ilman minkäänlaista harjoitteluakin: kirjan pieni tyttö ei näyttäydy hänelle ihmisenä, Doloresina, vaan kankaana, jolle hän projisoi omia halujaan – kohteena, jonka hän omistaa: Lolitana. Light of my life, fire of my loins. My sin, my soul.

LOLITA-humbert-ja-charlotte
Humbert ja leskirouva Haze viettävät iltaa kosteissa merkeissä.

Kubrickin Lolitassa on kiinnostavaa, kuinka selkeästi se muistuttaa rakenteeltaan jännityselokuvaa. Elokuvan alussa tapahtuu murha, jonka myötä katsojan mielessä herätetään kysymys: mikä on murhan motiivi? Siis klassinen whodunit-rakenne, taas kerran. (Minusta on kiinnostavaa, miten eri tavoin ihmiset mieltävät Lolitan lajityypin. Olen nähnyt sitä nimitettävän niin draamaksi, draamakomediaksi kuin romanttiseksi draamaksikin. Viimeinen luonnehdinta hämmentää minua – en osaa nähdä Lolitaa sen enempää romanttisena kuin komediallisenakaan.)

Voisi sanoa, että Kubrickin ja Nabokovin teokset kuvaavat erilaisia teemoja. Nabokovin romaanin temaattinen kenttä on paitsi laajempi, myös syvempi, ja osaltaan pitää sisällään kaiken, mitä Kubrickin elokuva käsittelee. Kubrickin elokuvan keskeisimpänä teemana pidän valtaa. Elokuvan Humbertissa sekoittuvat mustasukkainen poikaystävä ja suojelunhaluinen isähahmo. Tämä elementti on periaatteessa läsnä myös Nabokovin romaanissa, mutta heikompana. Nabokovin romaanin pääteema taas voisi olla ihmisen havainnon ja ajatuksen subjektiivisuus: siinä missä me näemme kauniin ja viattoman, 12-vuotiaan tytön, näkee Humbert sensuellin viettelijättären.

Ulostulot, joissa elokuva-adaptaatiota käsitellään vain ja ainoastaan peilaamalla sitä romaaniin, ovat yleensä aika kunnianhimottomia ja suorastaan tylsää luettavaa. Valitettavasti Nabokovin Lolita on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten pysty tarkastelemaan Kubrickin elokuvaa siitä irrallisena teoksena. Anteeksi. En osaa sanoa, mitä ajattelisin Kubrickin elokuvasta, ellei Nabokovin romaani olisi minulle tuttu – tällaisen ”objektiivisen” näkemyksen muodostamisen pitäisi olla jokaisen adaptaatioelokuvaa käsittelevän tekstin tavoitteena.

Varmaankin osaisin arvostaa sitä enemmän.

*****

Lolita VOD @ Discshop
Lolita VOD HD @ Discshop