Everest (2015) arvostelu – Kai tästä joku tykkää

EVEREST 2016
Everest (2015)

Luin puolisen vuotta sitten Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin -kirjan ja kiinnostuin teoksen kuvaamista tapahtumista sen verran, että halusin nähdä myös tapahtumia kuvaavan elokuvan. Everest (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2015) pyörähti 3D-versiona Suomen elokuvateattereissa viime syksynä. Traileri ei näyttänyt niin vakuuttavalta, että olisin maksanut kokemuksesta leffalipun hintaa, joten jäin tapani mukaan odottamaan kotikatselutallennetta.

Ehkä Everest olisi sittenkin kannattanut tsekata teatterissa tai vähintäänkin etsiä siitä 3D-tallenne. Valitettavasti sain tällä erää näppeihini vain tavallisen DVD-version, joten siihen oli tyytyminen. – Ennen kuin joku näsäviisas ehtii väliin, myönnän: kaupastahan noita 3D-BD-tallenteita saa. Mutta kun ne ovat niin hiton kalliita. Halvin bongaamani 3D-BD-julkaisu tästä elokuvasta on noin 20 euron hintainen. En aio koskaan maksaa tuollaista hintaa mistään sellaisesta elokuvasta, jota en ole nähnyt jo kertaalleen tai jonka tasosta en jollakin muulla perusteella voi olla täysin varma. Ei siksi, ettei minulla olisi varaa, vaan siksi, että (juuri) mikään elokuvaelämys ei ole tuon euromäärän arvoinen. Levittäjien hintapolitiikassa on aivan varmasti jokin logiikka, enkä epäile hetkeäkään, etteikö näitä asioita olisi mietitty isojen pöytien ääressä tarkasti. Silti minusta näyttää pahasti siltä, että levittäjäfirmat ovat hinnoittelullaan maalaamassa itseään nurkkaan. (Jep, mä olen kirjoittanut tästä ennenkin.)

Mutta takaisin Everestiin. Elokuva kertoo tositarinan kahden länsimaalaisvetoisen retkikunnan matkasta maailman korkeimmalle huipulle ja vaikeuksista, joita he matkallaan kohtasivat. Elokuvan näyttelijäkaarti on komea: Josh Brolin, Keira Knightley, Emily Watson, Jake Gyllenhaal… Erityisesti Gyllenhaalin nimeä ja naamaa on käytetty elokuvan markkinoinnissa jokseenkin harhaanjohtavasti, hänen esittämänsä Scott Fischer kun jää elokuvassa vähämerkityksiseksi sivuhahmoksi.

EVEREST rob scott
Rob Hall ja Scott Fischer akklimatisoituvat kumpikin tyylillään.

Toisinkin voisi olla. Jon Krakauer painotti omassa kirjassaan Fischerin ja Rob Hallin luotsaamien opasfirmojen välistä kilpailuasetelmaa. Elokuvassa kyllä viitataan yritysten väliseen kilpailuun, mutta sen ihmeempää dramatiikkaa aiheesta ei revitä. Tämä on sääli, asetelman pohjalle kun olisi voinut rakentaa melkoisen jännitteistä draamaa.

On omituista, kuinka näinkin traagisista tapahtumista on onnistuttu tekemään näin löysä ja yhdentekevä elokuva. Ehkä suurin puute on se, ettei katsojaa missään vaiheessa opeteta kiintymään tai samastumaan henkilöhahmoihin. Ongelman ydin on henkilöiden määrässä. Myös Krakauerin kirjassa ihmisten suuri määrä muodostui kompastuskiveksi: kun porukkaa on kuin pipoa, alkavat he jossain vaiheessa mennä sekaisin keskenään Krakauer sai paketin pysymään kasassa suhteellisen hyvin, koska a) Krakauer on ammattikirjoittaja, jolla on lyömätön rytmin, rakenteen ja draaman taju, b) Krakauerilla oli tilaa ja aikaa esitellä hahmoja perinpohjaisemmin – toisin kuin Everestin käsikirjoittajilla. Ehkäpä elokuvasta olisi kannattanut tehdä henkilöhahmojen ja heidän välistensä jännitteiden syventämiseksi kolmetuntinen. En ole varma, olisiko sekään auttanut.

EVEREST sunrise
Elokuvaan on saatu sentään muutama komea maisemaotos.

Joitain komeaa tässä silti kai on päätellen siitä, että elokuva on saanut suhteellisen hyviä arvosteluja. Ilmeisesti Everestistä pitäisi tykätä sen visuaalisuuden vuoksi. 3D:nä tämä onkin varmaan näyttänyt komealta, mutta kotiolosuhteissa 2D:nä katseltuna jää kokonaisuus hyvin vaisuksi. Omaan näkökulmaani saattaa tietenkin vaikuttaa se, että olin lukenut Krakauerin kuvauksen tapahtumista ja kai alitajuisesti oletin elokuvan noudattelevan samaa kaavaa kuin Krakauerin kirja. No, samalla kaavalla kyllä mennään, mutta painotukset ovat toisenlaiset.

Jokin vaikutus saattaa toki olla myös sillä, että Krakauer on varmasti parempi kirjoittaja kuin Beck Weathers, jonka omaelämäkerralliseen teokseen Left For Dead: My Journey Home from Everest elokuva perustuu.

*****

Everest DVD @ Discshop
Everest BD @ Discshop
Everest BD + 3D BD @ Discshop
Everest BD + 3D BD Steelbook @ Discshop

Inherent Vice (2014) arvostelu – Kuinka pilata hyvä elokuva

INHERENT VICE
Inherent Vice (2014)

Ajatus siitä, että joku aikoo tehdä Thomas Pynchonin romaanista elokuva-adaptaation, herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia: rohkeaa, mutta kannattaako edes yrittää? Se, että tuo joku oli juuri Paul Thomas Anderson, antoi aihetta toivoa vähintäänkin mukiinmenevää filkkaa. Skippasin tuttuun tapaan teatterikierroksen, katsoin elokuvan DVD:ltä ja kirjoitin siitä arvostelun, jossa käsittelen suurimmaksi osaksi aivan muita asioita kuin kyseistä elokuvaa. Ja tässä se nyt on.

On vaikea arvioida, kuinka moni suomalainen ylipäätään tuntee Thomas Pynchonin nimen. Kun Pynchonin tunnetuimpiin teoksiin kuuluva, järkälemäinen Painovoiman sateenkaari (Gravity’s Rainbow, 1973) ilmestyi pari vuotta sitten suomeksi, hänen nimensä oli pinnalla jonkin aikaa. (Lainasin käännöksen kirjastosta tuoreeltaan, mutta enhän minä sitä saanut luetuksi. Aion yrittää uudelleen… joskus.) Aiemmin Pynchonilta on käännetty suomeksi vain lyhykäinen Huuto 49 (The Crying of Lot 49, 1966).

Pynchon mielletään ns. vaikeaksi kirjailijaksi. Hänen teoksensa ovat täynnä epämääräisiä ja hämäriä kausaalisuhteita, hassusti nimettyjä henkilöhahmoja ja aavistuksia kaiken takana mylläävästä, näkymättömästä helvetinkoneesta, joka säätelee tai vähintään vaikuttaa kaikkien hahmojen liikkeisiin ja valintoihin. On selvää, että Pynchonia on vaikea adaptoida. Vuonna 2009 ilmestynyt romaani Inherent Vice (jota en ole lukenut) on kuulemma Pynchonia helpoimmasta päästä ja siksi varmaakin kelvollisinta pohjamateriaalia adaptaatiota silmälläpitäen.

IV-voi-ei
Doc hämmästyy kesken kaiken salista poistuvien katsojien määrää.

Jokin meni kuitenkin pieleen: kun Inherent Vice sitten viime kevättalvella kiersi teattereissa, leimasi näytöksiä poikkeuksellisen suuri uloskävelijöiden määrä. The Guardianin artikkelissa kartoitetaan ansiokkaasti syitä siihen, miksi niin moni marssi ulos kesken elokuvan. Itse näen suurimpana syynä sen, että markkinoinnissa katsojalle annetaan lupaus, jota itse elokuva ei pysty pitämään: että elokuva olisi hauska. Että Inherent Vice olisi komedia. Ei se ole. Inherent Vice on mukavasti kajahtanut rikoshulluttelu, jossa on muutamia hauskoja kohtauksia – mutta sen kutsuminen komediaksi on ruma valhe.

Elokuvan(ja miksei muunkin taiteen- ja viihteen)tekijöiden pitäisi vihdoin tajuta se, että markkinointi on tavallaan osa teosta sinällään. Ontologisesti ehkä ei, mutta käytännössä tällainen ajattelutapa osoittautuu nopeasti hyödylliseksi. Psykon menestykseen on monta syytä, ja yksi niistä lienee se, että elokuvan markkinointikampanja (jonka Hitchcock käsittääkseni suunnitteli pitkälti itse) oli harvinaisen onnistunut. Banaali esimerkki: Lukijat ostavat kirjoja ja kotikatselutallenteita kansien perusteella, ja jos kansi antaa katteettomia lupauksia esimerkiksi tyylilajin tai juonen suhteen, on kokemus todennäköisesti lattea. On totta, että kirjailijan ei kannata alkaa piirtää kansikuvaa kirjalleen tai kirjoittaa tekeleelleen takakansitekstiä. Sen sijaan hänen kannattaa huolehtia siitä, että kirjan markkinointimateriaali antaa oikeutettuja lupauksia teoksen sisällöstä.

IV-tussu
Chick Planetin päivän tarjous: Tussunsyöjän erikoinen.

Ohjaaja Anderson leikkasi itse tekstin lopusta löytyvän Inherent Vice -trailerin, joten sen lapsuksista voi syyttää yksinomaan häntä. Traileri on hauska, itse elokuva ei niinkään. Siksi ei ole ihme, että katsojat kulkivat elokuvan näytöksistä jonoina ulos. Mitä tästä opimme: hutiloiden suunniteltu markkinointi voi pilata hyvänkin elokuvan.

Inherent Vice ei ole elokuvana yhtään hullumpi. Se on ennen kaikkea outo (mitä muuta Paul Thomas Andersonilta ja Joaquin Phoenixilta voisi odottaa?). Sen juoni on sekava ja sokkeloinen (mitäs muuta Thomas Pynchonilta voisi odottaa?). Sen fiilis on hyvä. Uskon, että Inherent Vice vain paranee katselukerta toisensa jälkeen ja aionkin ilman muuta ottaa sen joskus uusintakatseluun.

Joaquin Phoenix on Larry ”Doc” Sportello eli boheemi yksityisetsivä, joka kiskoo sekä työ- että vapaa-ajallaan kaksin käsin kannabista. Doc saa eräänä iltana vieraakseen entisen tyttöystävänsä Shastan (Katherine Waterston), joka on avun tarpeessa. Shasta pelkää, että hänen nykyisen rakastajansa, grynderi Mickey Wolfmannin (Eric Roberts) pään menoksi suunnitellaan jotakin. Doc saa lähipäivinä kaksi muutakin toimeksiantoa: musta militantti Tariq Khalil (Michael Kenneth Williams) haluaa periä velkansa Mickeyn henkivartija Glen Charlockilta (Christopher Allen Nelson), ja entinen heroinisti Hope Harlingen (Jena Malone) pyytää Docia etsimään kuolleeksi väitetyn aviomiehensä Coy Harlingenin (Owen Wilson). Kaikki kolme toimeksiantoa punoutuvat hiljalleen valtavaksi vyyhdeksi, jota Doc yrittää tötsypäissään selvittää.  Kapuloita rattaisiin tökkii LAPD:n tuikea poliisietsivä Christian ”Bigfoot” Bjornsen (Josh Brolin).

Eikä tässä vielä kaikki. Henkilöhahmoja suorastaan tulvii elokuvaan. Inherent Vicen juoni on hiivatin monimutkainen, mutta kärryiltä pudonneen ei kannata surra: tällä matkalla on tarkoituskin eksyä.

IV-shasta
Myös Shasta ja Doc eksyvät.

Lukaisin elokuvan katsottuani pitkästä aikaa tekstin, jossa ensimmäistä kertaa törmäsin Thomas Pynchonin nimeen, eli Jonathan Franzenin Mr. Difficult -esseen. Esseessä Franzen esittelee kaksi vaihtoehtoista mallia, jolla kirja ja lukija (tai kirjailija ja lukija) sitoutuvat toisiinsa. On sopimusmalli, jossa kirjailija ikään kuin lupaa olla lukijalle mieliksi ja tekee ratkaisuja lukijan positiota silmälläpitäen. Ja sitten on statusmalli, jossa taiteilija tekee taidetta välittämättä siitä, mitä lukija hänen aikaansaannoksistaan ajattelee. Kyseinen essee on parasta, mitä olen Franzenilta lukenut – ja minä olen sentään lukenut kaikki hänen romaaninsa The Twenty-Seventh Citya ja Puritya lukuun ottamatta. (Näitä tuskin luenkaan. Franzen alkoi Vapauden myötä toistaa itseään: hänen romaaniensa vetovoima nojaa nimenomaan tyyliin, eikä tuo tyyli uusiudu – ainoastaan terävöityy, jos sitäkään. Kertokaa, te Purityn lukeneet – jos on jo lukenut Muutoksia ja Vapauden, onko mitään syytä tarttua Purityyn? Tavallaan toivoisin että on, sillä Franzenin romaanit ovat viihdyttävää ja jouhevaa luettavaa, vaikkeivät kenties pystykään tarjoamaan lukijalle mitään uutta.)

Nämä mallit on helpointa erottaa, kun tarkastellaan teoksen vaikeutta. Statusmallia edustavissa teoksissa vaikeus nähdään merkkinä onnistumisesta, sopimusmallin teoksissa sitä taas pidetään epäonnistumisena. Franzen tunnustautuu sopimusmallin kannattajaksi, ja niin tunnustaudun minäkin. Kuten olen tainnut blogiin joskus aiemminkin kirjoittaa, taide on minun nähdäkseni ennen kaikkea vuorovaikutusta – toisin sanoen, ei ole taidetta ilman yleisöä. Siksi ei ole mieltä tehdä taidetta, joka on liian vaikeaa luettavaksi tai katsottavaksi. Taiteilijan pitäisi siis ainakin jossain määrin pohtia, onko kukaan hänen teoksestaan kiinnostunut ja jos on, niin kuka ja miksi – ja silloin ollaankin ainakin osittain sopimusmallin puolella.

(Franzenin teksti herätti erinäisiä reaktioita. Kokeellisesta tyylistään tunnetun Ben Marcusin vastine Franzenin pointteihin oli sävyltään varsin kiukkuinen ja jopa halventava – kannattaa tsekata se, jos aiheeseen liittyvä debatti kiinnostaa.  Sen jälkeen voi tutustua Marcusin The Flame Alphabetiin [2012], joka on erinomainen esimerkki lukijaepäystävällisestä, mutta hyvästä romaanista.)

IV-bigfoot
Doc ja Bigfoot

Miksi tämä pitkä sivupolku Franzenin esseeseen? Siksi, että Inherent Vicea katsellessani huomasin pohtivani, kumpaa mallia elokuva edustaa. Onko Inherent Vice ”vaikea elokuva”? En osaa sanoa; riippuu kai siitä, mitä siltä odottaa. Jos sitä lulee komediaksi, niin kyllä: silloin se on helvetin vaikea, suorastaan ärrrr-syttävä elokuva. Jos sitä ei luule komediaksi, hyvä niin – silloinkin se on sekava, hämmentävä ja hankala elokuva, mutta omalla tavallaan sympaattinen ja miellyttävä, jopa nostalginen. Inherent Vice ei ole helppo helppo tapaus, muttei myöskään niin vaikea, että se solahtaisi ongelmitta statusmalliin. Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikeus voi usein olla myös katsojan silmässä.

Jos olette jo päättäneet skipata Inherent Vicen, tsekatkaa sen soundtrack. Se on hiton hyvä.

*****

Inherent Vice DVD @ Discshop
Inherent Vice BD @ Discshop
Inherent Vice VOD @ Discshop
Inherent Vice VOD HD @ Discshop