A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018) arvostelu – Kadotettu paratiisi

A Quiet Place (2018)

A Quiet Place (2018) on postapokalyptinen kauhuelokuva maailmasta, jossa ei puhuta. Länsimainen sivilisaatio on romahtanut verenhimoisen hirviöarmeijan kynsissä. Örmelöiden vahvuus on äärimmäisen tarkka kuulo – ne aistivat pienimmänkin rasahduksen kilometrien päähän. Toisaalta ne ovat sokeita kuin olmit (aivan kuten The Descent -elokuvien otukset).

Elokuva seuraa hirviöiden hyökkäyksestä selviytyneen amerikkalaisperheen elämää. Isä levittää vakiintuneille kulkureiteille hienoa hiekkaa, jota pitkin perhe kävelee paljain jaloin – kengänpohjan alle naksahtaen rusentuva keppi voisi koitua kohtaloksi. Keskustelua käydään lähinnä viittomakielellä, jota koko perhe osaa sujuvasti; perheen tytär on kuulovammainen, joten lausutun kielen korvaava kommunikaatio sujuu kaikilta vaivatta. Tyttären vamma on siis varustanut koko perheen taidolla, joka on edesauttanut heidän selviytymistään.

A Quiet Placen perheessä kaikki osaavat puolustaa itseään.

Vaaroilta ei kuitenkaan voi kokonaan välttyä. Kun perhe käy hakemassa autioituneen kaupungin pikkukaupasta lääketarpeita, perheen pienin poimii mukaansa pattereilla toimivan, kovaa ääntä pitävän muovilentokoneen. Isä kieltää poikaa – äänekäs lelu on liian vaarallinen otettavaksi mukaan. Kiusaus on kuitenkin liian suuri, ja tottelemattomuus koituu pojan kohtaloksi. Koko perhe saa kannettavakseen trauman.

Itse näen tässä aika vahvaa Lucifer-symboliikkaa, joku toinen ehkä ihan tavallista lapsiperheen elämää: perheen kuopus alkaa pitää helkkarinmoista meteliä juuri silloin, kun ei pitäisi.

Muovilentokone on vaarallinen, vaikka näyttää viattomalta.

Juuri kohtaus, jossa perheen pienin kielloista huolimatta alkaa leikkiä kovaan ääneen piipittävällä muovilelulla, asettaa koko elokuvan tiettyyn tulkinnalliseen kehykseen: ääni on A Quiet Placen maailmassa kielletty hedelmä, kapina ja oman itsen ilmaus. Jokaisella meistä on synnynnäinen tarve ilmaista itseämme, pitää ääntä itsestämme, huutaa ja tanssia – A Quiet Placessa nämä kuitenkin koituvat kuolemaksi. Ne, jotka kieltäytyvät pelaamasta sääntöjen mukaan, karkotetaan paratiisista – eli käytännössä kokevat kivuliaan ja väkivaltaisen lopun.

Eikä tässä vielä kaikki! Jos A Quiet Place tarjoaa Lucifer-symboliikkaa, löytyy elokuvasta toki myös Kristus. Yhteydet ovat partaa myöten sen verran selvät, että elokuvan nähneet tietävät kyllä, mistä puhun. Eipä siitä tällä erää enempää.

Jotta matka käy turvallisesti, on se tarvottava paljain jaloin.

Elokuvan mörmelöt tuovat mieleen suhtkoht vahvasti Stranger Thingsin kukkanaamaiset monsterit. Myös Alien on helppo vertauskohta – ja aivan erityisesti Alien: Isolation, jota pelatessaan saa kyykistellä hipihiljaa milloin missäkin säälittävässä piilopaikassa ja pidätellä hengitystään, jotta vieressä tepasteleva xenomorfi ei hoksaisi, missä mennään.

A Quiet Place on rakenteiden, muotojen ja puhtaiden merkitysten elokuvaa. Sen tarinaa ei sotketa sekalaisella sälällä tai turhalla glitterillä. Kaikilla keskeisillä hahmoilla on IMDb:n mukaan nimet, mutta en muista, että niitä olisi elokuvassa käytetty. Elokuva ei ole täysin mykkä – ehtii kuitenkin kulua hyvä tovi, ennen kuin siinä lausutaan ensimmäistäkään sanaa. Viittomakieltä kuitenkin käytetään ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

John Krasinski esittää perheen isää.

A Quiet Placen pääosaa eli perheen isää esittää John Krasinski, joka on myös ohjannut elokuvan. Vähän hassultahan se tuntuu: vuosi sitten katsoin putkeen koko Konttori-sarjan, jossa Krasinski näyttelee niin ikään pääroolia eli keppostelija Jim Halpertia. Krasinskin vaimo Emily Blunt esittää elokuvassa perheen haurasta, mutta sisäisesti vantteraa äitiä. (Tiedä vaikka Konttorin Rain Wilson vaikka salaa esittäisi yhtä elokuvan hirviöistä?)

A Quiet Place II:n ensi-illan oli alun perin tarkoitus olla huhtikuussa, mutta koronan vuoksi se on lykkääntynyt ilmeisesti syyskuulle.

*****

The Office (2005-2013) arvostelu

The Office (2005-2013)

The Office (2005-2013) aka Konttori on järjettömän helppo sarja katsoa. Jos haluat työpäivän jälkeen rentoutua parikymmentä minuuttia päivällisen ja kevyen televisioviihteen ääressä ennen kotiaskareisiin paneutumista, The Office on tehty juuri sinulle. Se ei vaivaa mieltä, hämmennä tai masenna. Kaiken lisäksi se kertoo juuri siitä, mistä olet itse juuri kotiutunut: tavallisesta länsimaalaisesta työpaikasta. – Tämä teksti kertoo nimenomaan The Officen amerikkalaisesta versiosta. Sarjasta on olemassa myös brittiläinen ja suomalainen versio – niihin en ole perehtynyt.

The Office on pseudodokumentti: yksikamerainen kuvausryhmä on saapunut seuraamaan, millaista on arki paperiyritys Dunder Mifflinin Scrantonin-haarakonttorissa. Konttorin työntekijät avautuvat työ- ja siviiliasioistaan kameralle. Ensin toimiston arkea kuvataan vuosi, sitten toinen, kolmas – ja lopulta vielä viisi lisää. Miksi dokumenttiryhmä on saanut päähänsä seurata paperifirman myyntitoimiston elämää, se ei selviä koskaan. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä.

Michael Scott (oik.) johtaa Dunder Mifflinin haarakonttoria. Dwight Schrute (vas.) ottaa mallia.

Toimiston sydän on pomo Michael Scott (Steven Carrell), joka rakastaa huomiota. Hän tekee kaikkensa saadakseen toimiston väen nauramaan. Toisinaan hän tekee sen alatyylisillä vitseillä, toisinaan taas imitaatioilla, jotka ontuvat niin pahasti että niistä tulee hauskoja. Michaelia ei ole siunattu tilannetajulla tai turhalla älyllä, ja siksi hän joutuu jatkuvasti outoihin, kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka hän on esimiehenä täysin ammattitaidoton ja tökero, ei häntä voi vihata. Avain Michaelin mielen syvempiin kerroksiin löytyy, kun käy ilmi, että hän käy rahavaikeuksiensa vuoksi tekemässä provikkapalkalla kuluttajapuhelinmyyntiä paikallisessa call centerissä. ”Kunnioitettu” toimiston johtaja, pienessä toimistokuutiossa rimpulaluurit päässä – kontrasti on melkoinen.

Kun Michael on paikalla, ei toimiston kakkosmies ja johtajan elukka Dwight Schrute voi olla kaukana. Dwightin työmotivaatio on ennennäkemätön, ja hän janoaa tunnustusta ja tittelin tuomaa auktoriteettia. Kun työpäivä on ohi, siirtyy Dwight toisen työnsä pariin: hän hoitaa sukunsa punajuuritilaa, jossa on myös pienimuotoista matkailutoimintaa. Ja jos vapaa-aikaa jää, sen Dwight viettää taistelulajien ja Battlestar Galactican parissa.

Toimiston sydänkäpyset: Pamela ja Jim.

Nuorempi myyjä Jim (John Krasinski) ja vastaanottovirkailija Pam (Jenna Fischer) ovat sarjan samastuttavimmat ja ”normaaleimmat” hahmot. Toisin kuin Michael ja Dwight, he eivät ole karikatyyreja. He ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia, jotka katsovat kameraan kulmiaan nostaen, kun Michael tai Dwight tekee jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä.

Eräs Jimin ja Pamin selvitymiskeino toimiston tylsän arjen keskellä on Dwightin jekuttaminen. Suurimmaksi osaksi jekut ovat harmittomia, mutta kun niitä seuraa jakso toisensa jälkeen, tulee mieleen, että eikö tämä mene jo työpaikkakiusaamisen puolelle. Sen jälkeen jekuille nauraminen on vaikeampaa.

Tästä muutama esimerkki:

The Office on eräänlainen anti-Silicon Valley: se kertoo työpaikasta, jossa kukaan ei halua viettää loppuikäänsä (ehkäpä Michaelia ja Dwightia lukuun ottamatta). Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava. Siellä käydään, koska siellä käymällä saa rahaa. Dunder Mifflin on kamala työpaikka, mutta vielä kamalampi on ajatus siitä, että sen menettää: paperiyrityksillä ei ole digitalisaation aikakaudella helppoa, ja irtisanomisuhka leijailee toimiston yllä kerta toisensa jälkeen.

Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava.

Seuraamamme toimisto on luonteeltaan myyntitoimisto, jossa myyjien keskinäinen kilpailu on toisinaan kireää.  Kuilu prosivioperusteisella palkalla elävien myyjien ja kiinteäpalkkaisen henkilöstön välillä tulee näkyviin vain harvoin, mutta kun näin tapahtuu, se paljastuu syväksi.

Olisin halunnut nähdä vielä enemmän tarinoita Dunder Mifflinistä myyntiorganisaationa. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen itsekin työskennellyt yrityksessä, jossa on vahva myyntiorganisaatio, ja siksi Dunder Mifflinin organisaatiorakenne on kaikkine ominaispiirteineen tuttu. – Pieni huomio myyntiterminologiasta: Sarjan suomenkielisessä tekstityksessä sana ”lead” on muuten käännetty toisinaan vihjeeksi, toisinaan johtolangaksi. Luulin, että sana liidi on vakiintunut suomeen jo aika kauan sitten, mutta taisin olla väärässä.

The Office alkaa sitcomina, jossa jokainen uusi jakso tarkoittaa uutta alkua. Sarjaan tulee kuitenkin tuotantokausi toisensa jälkeen yhä enemmän jatkuvajuonisuuden piirteitä ja suuria kaaria: perhe-elämää, haaveita uranvaihdosta, romansseja ja avioliittoja, lapsia. Enää konttorin arki ei rakennu 20 minuutin pätkistä, vaan ulottuu kauemmas sekä menneeseen että tulevaan.

Dwight Schrute tuo eloa konttorin arkeen.

Samalla huomio alkaa kääntyä poispäin siitä, mikä teki The Officen ensimmäisistä tuotantokausista niin hyviä: enää fokus ei olekaan yksitoikkoisen toimistoelämän kamaluudessa, josta keskushahmot yrittävät päivä kerrallaan selvitä. Tämä nakertaa sarjan sydäntä, eivätkä viimeiset tuotantokaudet ole ensimmäisten veroisia (ottamatta lukuun ensimmäistä tuotantokautta, jossa ote on vielä haparoiva). Hyviä ne ovat silti.

Olen hyvin iloinen The Officen olemassaolosta. Se on kevyt, mutta samaistuttava ja jatkuvasti oivaltava, toisinaan myös surullinen ja vakava. Se loppuu juuri sopivaan aikaan – silloin, kun sarjan kaari on jo kääntynyt kevyeen laskuun ja silti ennen kuin se sukeltaa liian syvälle itsetoistoon.

*****