Joker (2019) arvostelu – Hirviön synty

Joker (2019)

Joker (2019) on elokuva, joka kääntää koko Batman-franchisen päälaelleen. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) työskentelee esiintyviä taiteilijoita välittävän agentuurin klovnina ja yrittää elättää pienellä palkallaan itseään ja sairasta Penny-äitiään (Frances Conroy). Arthurilla on vaiva, joka tekee ihmisten keskellä olemisesta hänelle vaikeaa: kun hän hermostuu, ahdistuu tai säikähtää, hän alkaa nauraa pakonomaisesti. Arthur vältteleekin ihmisiä ja elää hyvin eristäytynyttä elämää kahden äitinsä kanssa.

Arthur on jo lapsuudessaan saanut pelattavakseen huonot kortit. Elämä ei muutu siitä helpommaksi – häntä simputetaan, huijataan ja lyödään. Silti Arthur yrittää. Hänellä on unelma: hän tahtoo stand-up-koomikoksi. Ongelmana kuitenkin on – kuten Arthurin äiti rutikuivaan sävyyn toteaa – ettei Arthur ole hauska. Hän on yhä lähellä unelmansa toteutumista kuin reilusti ylipainoinen tyttö, joka haaveilee ballerinan urasta.

Arthur yrittää, kestää ja pinnistelee. Lopulta hänen identiteettinsä alkaa järkkyä ja särkyä. Jäljelle jää tyhjä taulu, jonka pinnalle Arthur voi luoda itsensä uudelleen. Pintaan ei ilmestykään Arthurin omakuvaa, vaan uusi, värikkäämpi ja ilkeämpi hahmo.

Jokeri on syntynyt.

Arthur haluaa tuoda ihmisille iloa, mutta joutuu itse ottamaan turpaansa kerta toisensa jälkeen.

Jokerin alkupuolella Arthur käy purkamassa sydäntään sosiaalityöntekijälle. Juuri näissä kohtaamisissa Arthurin sisäinen elämä paljastuu kaikessa ankeudessaan. Kun sosiaalityöntekijä kyselee kuulumisia, alkaa Arthur avautua:

You just ask the same questions every week. ”How’s your job? Are you having any negative thoughts?” All I have are negative thoughts.

”All I have are negative thoughts.”

Tuskin olen kamalasti väärässä, jos oletan, että suunnilleen näin melkein jokainen masennuksesta kärsivä haluaisi lääkärilleen sanoa. Jo kysymyksenasettelun ja vastauksen välinen epätasapaino kertoo, kuinka eri maailmoissa parantaja ja parannettava elävät. Miten tästä pitäisi sitten jatkaa, kun aivoissa huutaa jatkuvasti moittiva ja musertava ääni? Miten tästä pitäisi nousta jaloilleen? Kuinka tulla näkyväksi, kun koko maailma ummistaa itsepäisesti silmänsä?

Arthur on niin rikki, että pelkkä ajatuskin hänen korjaamisestaan tuntuu – no, suorastaan naurettavalta.

Arthurin nauru tekee kipeää.

Juuri kouristuksenomainen ja tuskansekainen nauru on Fleckin tunnusomaisin piirre. Hänen äitinsä on kehottanut pienestä pitäen poikaansa hymyilemään ja olemaan iloinen. Nuori Fleck ottaa kehotuksen juuri niin tosissaani kuin lapsi vain vanhempansa kehotuksen voi: kivuliaimpina hetkinään hän hymyilee ja lopulta nauraa. Nauru kääntyy itseään vastaan – siitä tulee kivun merkki.

Joker tuo mieleen Victor Hugon hämmästyttävän syvästi unohdetun L’Homme qui rit -romaanin ja sen pohjalta tehdyn Nauruihminen-filmatisoinnin (A Man who Laughs, 1928). Tiettävästi Nauruihminen vaikutti tuntuvasti vuonna 1940 ensiesiintymisensä tehneen Jokerin syntyyn. Nauruihminen kertoo nuoresta miehestä, jonka kasvot on silvottu siten, että hän näyttää nauravan jatkuvasti. Tosiasiassa hän on syvästi traumatisoitunut kokemansa pahoinpitelyn ja laiminlyönnin seurauksena. Glasgow-hymy hänen kasvoillaan on groteski merkki kärsimyksestä.

Arthurin pellemaski muistuttaa Glasgow-hymyä.

Mainittakoon samalla myös, että Joker muistuttaa paikoin Ichi the Killer -elokuvan Kakiharasta, jonka pukeutumistyyli ja kasvoihin leikattu hymy muistuttavat Jokeria hämmästyttävän paljon. Myös Kakiharan hahmo on syntyisin sarjakuvasta. Erojakin on: Arthur pakenee konflikteja ja ahdistuu kohdatessaan väkivaltaa – Kakihara suorastaan etsiytyy vaikeisiin tilanteisiin ja nauttii väkivallasta ja kivusta. Molemmille on kuitenkin ominaista se, että tuska ja nauru sekoittuvat toisiinsa. (Muistaako Ichi the Killeriä enää kukaan? Se oli niin kova juttu joskus 2000-luvun alussa.)

Joaquin Phoenix on Jokerin/Arthur Fleckin roolissa upea. Kuka yllättyi? Mestarin, Herin ja Walk the Linen jälkeen tuskin kukaan. Phoenix laihdutti roolia varten verrattain nopeasti yli 20 kiloa. Hänen kehonsa on elokuvassa niin luiseva ja outo, että toisinaan mietin, onko jälkituotannossa käytetty CGI-apuja. Hänen rintakehänsä näyttää suorastaan epämuodostuneelta – kuin valtavalta pajukopalta. Phoenix tuo roolihahmonsa rumuuden, herkkyyden ja pahuuden pintaan hämmentävän elävästi.

Tyhjään tauluun ilmestyvät Jokerin kasvot.

Olemme tottuneet näkemään Bruce Waynen orporessukkana, joka kasvaa lopulta vanhempiensa kuoleman kostavaksi ja rikollisia niittaavaksi heerokseksi. Joker paljastaa kolikon toisen puolen ja kuvaakin Thomas Waynen (eli Bruce Waynen isän) upporikkaana kusipäänä ja roistokapitalistina. – Wayne kuvataan niinkin ”mulkkuna” ja retorisesti taitamattomana  hahmona, ettei hahmo ole enää täysin uskottava. Politiikassa todennäköisesti toimii henkilöitä, jotka ajattelevat Waynen tavoin – ja jotka onnistuvat nousemaan valtaan keskiluokan ja jopa köyhemmän kansanosan äänillä, koska he ajattelevat ennen kuin puhuvat. Waynen kusipäisyys on liian julkista.

Olen kuullut väitteitä, joiden mukaan Joker ihannoi väkivaltaa (ehkä jopa kannustaa siihen?) ja mielisairauksia. En ymmärrä, mistä tällaiset kommentit tulevat.

Arthur luo nahkaansa.

Tai siis ymmärränhän mä: on kiva itkeä julkisesti aina, kun elokuvantekijä yrittää ymmärtää maailmaa ympärillään sen sijaan, että paukuttelisi vain menemään DC Cinematic Universe -hengessä.

Pum pum! Kräts, pa-dam!

Joker yksinkertaisesti pyrkii kuvaamaan, kuinka jo lapsena rikkoutunut, periaatteessa hyväntahtoinen ihminen kohtaa päivä toisensa jälkeen laiminlyöntiä, torjuntaa ja menetyksiä. Hän on maailmalle näkymätön – kuten Muumi-tarinoiden Ninni. Hänen todellisuudentajunsa järkkyy, ja hän alkaa vahingoittaa muita. Pohjimmiltaaan Jokerin tarina onkin tarina kouluampujista ja muista joukkomurhaajista. Hänen kohtaloaan ei esitetä hohdokkaana. Hän ei ole sankari. Hän on surullinen, traaginen hahmo.

Penny-äiti on yksi Arthurin harvoista sosiaalisista kontakteista.

Jotkut ovat osoittaneet huolensa siitä, että Joker kannustaa ihmisiä väkivaltaan. En usko tähän tai pelien ja elokuvien raaistavaan vaikutukseen ylipäätään. Elokuvat eivät tee yksinäisistä nuorista miehistä väkivaltaisia – maailma tekee. Lisäksi on hyvä kysyä, mikä tekee Jokerin väkivallasta pahempaa kuin DC:n, Marvelin, Stallonen tai Lundgrenin elokuvien väkivallasta. Tiedänhän minä vastauksen itsekin: Jokerin väkivalta – se vähä, mitä elokuvassa näemme – on luonteeltaan ahdistavaa. Se järkyttää ja inhottaa. DC:n ja Stallonen väkivalta on kuin tanssia – näyttävää ja taiten organisoitua. Siitä ei tule kenellekään paha mieli.

Jokerista tulee.

*****

Inherent Vice (2014) arvostelu – Kuinka pilata hyvä elokuva

INHERENT VICE
Inherent Vice (2014)

Ajatus siitä, että joku aikoo tehdä Thomas Pynchonin romaanista elokuva-adaptaation, herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia: rohkeaa, mutta kannattaako edes yrittää? Se, että tuo joku oli juuri Paul Thomas Anderson, antoi aihetta toivoa vähintäänkin mukiinmenevää filkkaa. Skippasin tuttuun tapaan teatterikierroksen, katsoin elokuvan DVD:ltä ja kirjoitin siitä arvostelun, jossa käsittelen suurimmaksi osaksi aivan muita asioita kuin kyseistä elokuvaa. Ja tässä se nyt on.

On vaikea arvioida, kuinka moni suomalainen ylipäätään tuntee Thomas Pynchonin nimen. Kun Pynchonin tunnetuimpiin teoksiin kuuluva, järkälemäinen Painovoiman sateenkaari (Gravity’s Rainbow, 1973) ilmestyi pari vuotta sitten suomeksi, hänen nimensä oli pinnalla jonkin aikaa. (Lainasin käännöksen kirjastosta tuoreeltaan, mutta enhän minä sitä saanut luetuksi. Aion yrittää uudelleen… joskus.) Aiemmin Pynchonilta on käännetty suomeksi vain lyhykäinen Huuto 49 (The Crying of Lot 49, 1966).

Pynchon mielletään ns. vaikeaksi kirjailijaksi. Hänen teoksensa ovat täynnä epämääräisiä ja hämäriä kausaalisuhteita, hassusti nimettyjä henkilöhahmoja ja aavistuksia kaiken takana mylläävästä, näkymättömästä helvetinkoneesta, joka säätelee tai vähintään vaikuttaa kaikkien hahmojen liikkeisiin ja valintoihin. On selvää, että Pynchonia on vaikea adaptoida. Vuonna 2009 ilmestynyt romaani Inherent Vice (jota en ole lukenut) on kuulemma Pynchonia helpoimmasta päästä ja siksi varmaakin kelvollisinta pohjamateriaalia adaptaatiota silmälläpitäen.

IV-voi-ei
Doc hämmästyy kesken kaiken salista poistuvien katsojien määrää.

Jokin meni kuitenkin pieleen: kun Inherent Vice sitten viime kevättalvella kiersi teattereissa, leimasi näytöksiä poikkeuksellisen suuri uloskävelijöiden määrä. The Guardianin artikkelissa kartoitetaan ansiokkaasti syitä siihen, miksi niin moni marssi ulos kesken elokuvan. Itse näen suurimpana syynä sen, että markkinoinnissa katsojalle annetaan lupaus, jota itse elokuva ei pysty pitämään: että elokuva olisi hauska. Että Inherent Vice olisi komedia. Ei se ole. Inherent Vice on mukavasti kajahtanut rikoshulluttelu, jossa on muutamia hauskoja kohtauksia – mutta sen kutsuminen komediaksi on ruma valhe.

Elokuvan(ja miksei muunkin taiteen- ja viihteen)tekijöiden pitäisi vihdoin tajuta se, että markkinointi on tavallaan osa teosta sinällään. Ontologisesti ehkä ei, mutta käytännössä tällainen ajattelutapa osoittautuu nopeasti hyödylliseksi. Psykon menestykseen on monta syytä, ja yksi niistä lienee se, että elokuvan markkinointikampanja (jonka Hitchcock käsittääkseni suunnitteli pitkälti itse) oli harvinaisen onnistunut. Banaali esimerkki: Lukijat ostavat kirjoja ja kotikatselutallenteita kansien perusteella, ja jos kansi antaa katteettomia lupauksia esimerkiksi tyylilajin tai juonen suhteen, on kokemus todennäköisesti lattea. On totta, että kirjailijan ei kannata alkaa piirtää kansikuvaa kirjalleen tai kirjoittaa tekeleelleen takakansitekstiä. Sen sijaan hänen kannattaa huolehtia siitä, että kirjan markkinointimateriaali antaa oikeutettuja lupauksia teoksen sisällöstä.

IV-tussu
Chick Planetin päivän tarjous: Tussunsyöjän erikoinen.

Ohjaaja Anderson leikkasi itse tekstin lopusta löytyvän Inherent Vice -trailerin, joten sen lapsuksista voi syyttää yksinomaan häntä. Traileri on hauska, itse elokuva ei niinkään. Siksi ei ole ihme, että katsojat kulkivat elokuvan näytöksistä jonoina ulos. Mitä tästä opimme: hutiloiden suunniteltu markkinointi voi pilata hyvänkin elokuvan.

Inherent Vice ei ole elokuvana yhtään hullumpi. Se on ennen kaikkea outo (mitä muuta Paul Thomas Andersonilta ja Joaquin Phoenixilta voisi odottaa?). Sen juoni on sekava ja sokkeloinen (mitäs muuta Thomas Pynchonilta voisi odottaa?). Sen fiilis on hyvä. Uskon, että Inherent Vice vain paranee katselukerta toisensa jälkeen ja aionkin ilman muuta ottaa sen joskus uusintakatseluun.

Joaquin Phoenix on Larry ”Doc” Sportello eli boheemi yksityisetsivä, joka kiskoo sekä työ- että vapaa-ajallaan kaksin käsin kannabista. Doc saa eräänä iltana vieraakseen entisen tyttöystävänsä Shastan (Katherine Waterston), joka on avun tarpeessa. Shasta pelkää, että hänen nykyisen rakastajansa, grynderi Mickey Wolfmannin (Eric Roberts) pään menoksi suunnitellaan jotakin. Doc saa lähipäivinä kaksi muutakin toimeksiantoa: musta militantti Tariq Khalil (Michael Kenneth Williams) haluaa periä velkansa Mickeyn henkivartija Glen Charlockilta (Christopher Allen Nelson), ja entinen heroinisti Hope Harlingen (Jena Malone) pyytää Docia etsimään kuolleeksi väitetyn aviomiehensä Coy Harlingenin (Owen Wilson). Kaikki kolme toimeksiantoa punoutuvat hiljalleen valtavaksi vyyhdeksi, jota Doc yrittää tötsypäissään selvittää.  Kapuloita rattaisiin tökkii LAPD:n tuikea poliisietsivä Christian ”Bigfoot” Bjornsen (Josh Brolin).

Eikä tässä vielä kaikki. Henkilöhahmoja suorastaan tulvii elokuvaan. Inherent Vicen juoni on hiivatin monimutkainen, mutta kärryiltä pudonneen ei kannata surra: tällä matkalla on tarkoituskin eksyä.

IV-shasta
Myös Shasta ja Doc eksyvät.

Lukaisin elokuvan katsottuani pitkästä aikaa tekstin, jossa ensimmäistä kertaa törmäsin Thomas Pynchonin nimeen, eli Jonathan Franzenin Mr. Difficult -esseen. Esseessä Franzen esittelee kaksi vaihtoehtoista mallia, jolla kirja ja lukija (tai kirjailija ja lukija) sitoutuvat toisiinsa. On sopimusmalli, jossa kirjailija ikään kuin lupaa olla lukijalle mieliksi ja tekee ratkaisuja lukijan positiota silmälläpitäen. Ja sitten on statusmalli, jossa taiteilija tekee taidetta välittämättä siitä, mitä lukija hänen aikaansaannoksistaan ajattelee. Kyseinen essee on parasta, mitä olen Franzenilta lukenut – ja minä olen sentään lukenut kaikki hänen romaaninsa The Twenty-Seventh Citya ja Puritya lukuun ottamatta. (Näitä tuskin luenkaan. Franzen alkoi Vapauden myötä toistaa itseään: hänen romaaniensa vetovoima nojaa nimenomaan tyyliin, eikä tuo tyyli uusiudu – ainoastaan terävöityy, jos sitäkään. Kertokaa, te Purityn lukeneet – jos on jo lukenut Muutoksia ja Vapauden, onko mitään syytä tarttua Purityyn? Tavallaan toivoisin että on, sillä Franzenin romaanit ovat viihdyttävää ja jouhevaa luettavaa, vaikkeivät kenties pystykään tarjoamaan lukijalle mitään uutta.)

Nämä mallit on helpointa erottaa, kun tarkastellaan teoksen vaikeutta. Statusmallia edustavissa teoksissa vaikeus nähdään merkkinä onnistumisesta, sopimusmallin teoksissa sitä taas pidetään epäonnistumisena. Franzen tunnustautuu sopimusmallin kannattajaksi, ja niin tunnustaudun minäkin. Kuten olen tainnut blogiin joskus aiemminkin kirjoittaa, taide on minun nähdäkseni ennen kaikkea vuorovaikutusta – toisin sanoen, ei ole taidetta ilman yleisöä. Siksi ei ole mieltä tehdä taidetta, joka on liian vaikeaa luettavaksi tai katsottavaksi. Taiteilijan pitäisi siis ainakin jossain määrin pohtia, onko kukaan hänen teoksestaan kiinnostunut ja jos on, niin kuka ja miksi – ja silloin ollaankin ainakin osittain sopimusmallin puolella.

(Franzenin teksti herätti erinäisiä reaktioita. Kokeellisesta tyylistään tunnetun Ben Marcusin vastine Franzenin pointteihin oli sävyltään varsin kiukkuinen ja jopa halventava – kannattaa tsekata se, jos aiheeseen liittyvä debatti kiinnostaa.  Sen jälkeen voi tutustua Marcusin The Flame Alphabetiin [2012], joka on erinomainen esimerkki lukijaepäystävällisestä, mutta hyvästä romaanista.)

IV-bigfoot
Doc ja Bigfoot

Miksi tämä pitkä sivupolku Franzenin esseeseen? Siksi, että Inherent Vicea katsellessani huomasin pohtivani, kumpaa mallia elokuva edustaa. Onko Inherent Vice ”vaikea elokuva”? En osaa sanoa; riippuu kai siitä, mitä siltä odottaa. Jos sitä lulee komediaksi, niin kyllä: silloin se on helvetin vaikea, suorastaan ärrrr-syttävä elokuva. Jos sitä ei luule komediaksi, hyvä niin – silloinkin se on sekava, hämmentävä ja hankala elokuva, mutta omalla tavallaan sympaattinen ja miellyttävä, jopa nostalginen. Inherent Vice ei ole helppo helppo tapaus, muttei myöskään niin vaikea, että se solahtaisi ongelmitta statusmalliin. Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikeus voi usein olla myös katsojan silmässä.

Jos olette jo päättäneet skipata Inherent Vicen, tsekatkaa sen soundtrack. Se on hiton hyvä.

*****

Inherent Vice DVD @ Discshop
Inherent Vice BD @ Discshop
Inherent Vice VOD @ Discshop
Inherent Vice VOD HD @ Discshop