A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018) arvostelu – Kadotettu paratiisi

A Quiet Place (2018)

A Quiet Place (2018) on postapokalyptinen kauhuelokuva maailmasta, jossa ei puhuta. Länsimainen sivilisaatio on romahtanut verenhimoisen hirviöarmeijan kynsissä. Örmelöiden vahvuus on äärimmäisen tarkka kuulo – ne aistivat pienimmänkin rasahduksen kilometrien päähän. Toisaalta ne ovat sokeita kuin olmit (aivan kuten The Descent -elokuvien otukset).

Elokuva seuraa hirviöiden hyökkäyksestä selviytyneen amerikkalaisperheen elämää. Isä levittää vakiintuneille kulkureiteille hienoa hiekkaa, jota pitkin perhe kävelee paljain jaloin – kengänpohjan alle naksahtaen rusentuva keppi voisi koitua kohtaloksi. Keskustelua käydään lähinnä viittomakielellä, jota koko perhe osaa sujuvasti; perheen tytär on kuulovammainen, joten lausutun kielen korvaava kommunikaatio sujuu kaikilta vaivatta. Tyttären vamma on siis varustanut koko perheen taidolla, joka on edesauttanut heidän selviytymistään.

A Quiet Placen perheessä kaikki osaavat puolustaa itseään.

Vaaroilta ei kuitenkaan voi kokonaan välttyä. Kun perhe käy hakemassa autioituneen kaupungin pikkukaupasta lääketarpeita, perheen pienin poimii mukaansa pattereilla toimivan, kovaa ääntä pitävän muovilentokoneen. Isä kieltää poikaa – äänekäs lelu on liian vaarallinen otettavaksi mukaan. Kiusaus on kuitenkin liian suuri, ja tottelemattomuus koituu pojan kohtaloksi. Koko perhe saa kannettavakseen trauman.

Itse näen tässä aika vahvaa Lucifer-symboliikkaa, joku toinen ehkä ihan tavallista lapsiperheen elämää: perheen kuopus alkaa pitää helkkarinmoista meteliä juuri silloin, kun ei pitäisi.

Muovilentokone on vaarallinen, vaikka näyttää viattomalta.

Juuri kohtaus, jossa perheen pienin kielloista huolimatta alkaa leikkiä kovaan ääneen piipittävällä muovilelulla, asettaa koko elokuvan tiettyyn tulkinnalliseen kehykseen: ääni on A Quiet Placen maailmassa kielletty hedelmä, kapina ja oman itsen ilmaus. Jokaisella meistä on synnynnäinen tarve ilmaista itseämme, pitää ääntä itsestämme, huutaa ja tanssia – A Quiet Placessa nämä kuitenkin koituvat kuolemaksi. Ne, jotka kieltäytyvät pelaamasta sääntöjen mukaan, karkotetaan paratiisista – eli käytännössä kokevat kivuliaan ja väkivaltaisen lopun.

Eikä tässä vielä kaikki! Jos A Quiet Place tarjoaa Lucifer-symboliikkaa, löytyy elokuvasta toki myös Kristus. Yhteydet ovat partaa myöten sen verran selvät, että elokuvan nähneet tietävät kyllä, mistä puhun. Eipä siitä tällä erää enempää.

Jotta matka käy turvallisesti, on se tarvottava paljain jaloin.

Elokuvan mörmelöt tuovat mieleen suhtkoht vahvasti Stranger Thingsin kukkanaamaiset monsterit. Myös Alien on helppo vertauskohta – ja aivan erityisesti Alien: Isolation, jota pelatessaan saa kyykistellä hipihiljaa milloin missäkin säälittävässä piilopaikassa ja pidätellä hengitystään, jotta vieressä tepasteleva xenomorfi ei hoksaisi, missä mennään.

A Quiet Place on rakenteiden, muotojen ja puhtaiden merkitysten elokuvaa. Sen tarinaa ei sotketa sekalaisella sälällä tai turhalla glitterillä. Kaikilla keskeisillä hahmoilla on IMDb:n mukaan nimet, mutta en muista, että niitä olisi elokuvassa käytetty. Elokuva ei ole täysin mykkä – ehtii kuitenkin kulua hyvä tovi, ennen kuin siinä lausutaan ensimmäistäkään sanaa. Viittomakieltä kuitenkin käytetään ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

John Krasinski esittää perheen isää.

A Quiet Placen pääosaa eli perheen isää esittää John Krasinski, joka on myös ohjannut elokuvan. Vähän hassultahan se tuntuu: vuosi sitten katsoin putkeen koko Konttori-sarjan, jossa Krasinski näyttelee niin ikään pääroolia eli keppostelija Jim Halpertia. Krasinskin vaimo Emily Blunt esittää elokuvassa perheen haurasta, mutta sisäisesti vantteraa äitiä. (Tiedä vaikka Konttorin Rain Wilson vaikka salaa esittäisi yhtä elokuvan hirviöistä?)

A Quiet Place II:n ensi-illan oli alun perin tarkoitus olla huhtikuussa, mutta koronan vuoksi se on lykkääntynyt ilmeisesti syyskuulle.

*****