Citizen X (1995) arvostelu

Citizen X arvostelu
Citizen X (1995)

Citizen X (levitetty Suomessa myös nimellä Peto on irti, 1995) on tositapahtumiin perustuva rikosdraamaelokuva sarjamurhaaja Andrei Tšikatilon kiinniotosta 1980-luvun Neuvostoliitossa. Elokuva kuvaa itse rikossarjaa melko pintapuolisesti ja keskittyy sen sijaan tutkijoiden kohtaamiin haasteisiin neuvostobyrokratian keskellä.

Oikeuslääketieteellinen tutkija Viktor Burakov (Stephen Rea) saa työpöydälleen kollektiivin mailta löytyneen ruumiin ja passittaa etsiväjoukon tutkimaan sen löytöpaikkaa. Etsivät lähtevät matkaan vastahakoisesti ja nuristen – ja palaavat pian mukanaan seitsemän uutta ruumista, jotka on kaivettu ylös samalta alueelta. Burakov pyyhkii kyyneleitä hihaansa selostaessaan nauhurille ruumiinavaushavaintoja.

Bukarov ja Fetisov täydentävät toisiaan.

Piskuisen kaupungin poliisi on tottunut selvittämään lähinnä liikennerikkomuksia ja näpistyksiä, eivätkä laitoksen osaaminen ja voimavarat riitä tappajan nalkittamiseen. Burakov pyytää komitealta lisävoimia: miehiä, tietokoneita ja lupaa ottaa yhteyttä FBI:n asiantuntijoihin, jotka ovat erikoistuneet sarjamurhaajien profilointiin. Hänen pyyntönsä evätään. ”Neuvostoliitossa ei ole sarjamurhaajia”, eräs komitean jäsen toteaa ja jatkaa: ”Sarjamurhaajat ovat rappiollinen, läntinen ilmiö.”

Burakovin onneksi komiteassa on edes yksi tolkun ihminen. Eversti Fetisov (Donald Sutherland) auttaa Burakovia luovimaan byrokratian vastatuulessa ja auttaa tätä saamana tutkinnalle resursseja. Tutkintaa avittamaan saadaan myöhemmin myös kolmas järkevä kaveri, ”poikkeavaan psykologiaan” erikoistunut tohtori Alexander Bukanovski (Max von Sydow), joka luonnostelee murhaajan profiilin.

Murhaaja etsii uhrejaan rautatieasemilta.

Burakovia kielletään tiedottamasta rikossarjasta lehdistölle. Tämän seurauksena murhaaja saa rellestää tahtonsa mukaan yli kymmenen vuoden ajan ilman, että kansalle kerrotaan asiasta mitään. Viranomaisille suurin ongelma ei ole se, että murhia tapahtuu, vaan se, että julkisuuteen levitessään tieto murhista tekisi särön kuvaan kommunistisesta utopiasta. Tärkeintä ei ole se, kuinka asiat ovat, vaan se, miltä ne näyttävät – ja lopulta siitä, mitä puhutaan, voikin tulla neuvostosysteemissä totuus. Fetisov antaa tästä oppitunnin Burakoville. ”You think that a man is what he says”, kummastelee Burakov, mihin Fetisov: ”He is, if he talks for a living.”

Citizen X on suoraviivainen ja teeskentelemätön elokuva, jonka maailma on herttaisen mustavalkoinen ja jonka hahmot ovat yksiselitteisesti joko hyviä tai pahoja. Burakov taistelee kahta paholaista vastaan – toisaalta murhaaja-Tšikatiloa, toisaalta neuvostojärjestelmää. Hän on idealisti, joka tekee työtään täydellä sielulla ja sydämellä. Fetisovista hän saa parikseen pragmatistin, joka tietää, että kaikkia eteen sattuvia taisteluita ei voi voittaa.

Andrei Tšikatilo on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen

Burakovin ja Fetisovin välinen ero kirkastuu, kun Burakov toteaa: ”A man is what he fights for”. Tähän Fetisov vastaa: ”I don’t fight for anything.” Burakovin ja Fetisovin motiivit ja toimintatavat ovat erilaiset, ja juuri siksi he täydentävät toisiaan. Heidän keskinäisen dynamiikkansa ansiostaan tutkinta pysyy hengissä ja edistyy vastoinkäymisistä huolimatta. Elokuvan lopussa Bukanovski toteaakin Bukaroville ja Fetisoville: ”Together you make a wonderful person”.

Citizen X:n näyttämöllepano on ehtaa neuvostonostalgiaa. Kohtaus toisensa perään täyttyy murretuista väreistä: on rapistuvia julkisivuja, syksyisiä metsiä, ruskeita Ladoja ja olosuhteiden pakosta minimalistista sisustusta. Citizen X kuvattiin kokonaisuudessaan Unkarissa, josta autenttista neuvostomiljöötä löytyy yllin kyllin.

Itse murhat on esitetty tyylitellen. Väkivaltakohtauksissa toistuu otos, jossa vertavuotava uhri kaatuu selälleen syksyiseen metsään. Toistoa käytetään taitavasti myös tilanteessa, jossa Burakov ymmärtää jahtaavansa sarjamurhaajaa: ruumiinavaussalin ovi toisensa jälkeen kolahtaa auki, kun paareilla tuodaan uusia kalmoja tutkittaviksi.

Citizen X:n näyttömällepano on silkkaa neuvostonostalgiaa.

Sanoinko jo, että  Citizen X:n näyttelijäkaarti on upea? Burakovin suru ja raivo puskevat esiin Stephen Rean kasvojen pienistä eleistä. Hän ei huuda tai rähjää, vaan kätkee turhautumisensa ihonsa alle,  mistä se tihkuu ulos pienenpieninä pisaroina. Max von Sydow on päässyt Bukanovskin roolissa vain pariin kohtaukseen ja onnistuu silti luomaan henkilöhahmostaan täyteläisen ja sympaattisen. Jeffrey DeMunn ruumiillistaa Andrei Tšikatilon taitavasti: hän on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen.

Elokuvan parhaan roolisuorituksen tekee kuitenkin Fetisovia esittävä Donald Sutherland. En tiedä mikä minua Sutherlandissa oikein viehättää – tuntuu siltä, ettei häneltä huonoa roolityötä löydykään.

Citizen X on katsottavissa HBO Nordicista. Traileri ei tee elokuvalle aivan täyttä oikeutta.

*****

 

Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) arvostelu

kauhunkierre don't look now
Kauhunkierre (1973)

Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) on psykologinen kauhuelokuva tyttärensä menettäneestä pariskunnasta. John (Donald Sutherland) ja Laura (Julie Christie) pakenevat Christine-tytön kuoleman aiheuttamaa surua Venetsiaan, jossa John ohjaa vanhan kirkon entisöintiä. Tyttären muisto kuitenkin seuraa pariskuntaa sitkeästi myös Venetsiaan.

Christine on kuollut hukkumalla pihalampeen. Siksi onkin erikoista, että John ja Laura päätyvät juuri Venetsiaan, jonka kadut ja kujat ovat pelkkää vettä. Vesi edustaa elokuvassa paitsi kuolemaa ja uhkaa, myös ”maailman nurjaa puolta”: tuonpuoleista, alitajuntaa, kätkettyä. Juuri tähän John ja Laura saavat kosketuksen Venetsiassa.

kauhunkierre don't look now
Kauhnkierre alkaa Johnin ja Lauran tyttären kuolemasta.

Kun John paahtaa entisöitävän kirkon parissa, Laura alkaa viettää aikaa kahden englantilaisen siskoksen kanssa. Siskoksista toinen, Heaher, on sokea ja omien puheidensa mukaan selvänäköinen. Heather väittää näkevänsä Christinen Lauran seurassa ja kertoo, että Christine on kuolleena onnellinen. Laura vakuuttuu Heatherin puheista, mutta John suhtautuu Heatherin selvänäköisyyteen epäilevämmin. Samalla hän alkaa myös saada outoja näkyjä. Se, mikä on kätketty, alkaa paljastaa itseään Johnille.

Samalla Venetsiassa mellestää murhaaja, jonka uhreja rainataan ylös kaupungin liejuisista kanaaleista. Kaava on selvä: veden pinnan rikkoutuminen yhdistyy elokuvassa lähes poikkeuksetta väkivaltaan, onnettomuuteen tai muunlaiseen vaaraan. Vaaratilanteisiin liittyy lähes poikkeuksetta myös pirstoutuva lasi, joka ennakoi tai toistaa veden hauraan pinnan rikkoutumista.

kauhunkierre don't look now
Laura tutustuu Venetsiassa selvänäköiseen Heatheriin.

Myös punainen väri liittyy Kauhunkierteessä vaaraan ja kuolemaan. Pieni Christine hukkuu yllään punainen sadetakki. Juuri ennen Christinen kuolemaa John näkee entisöitävää kirkkoa esittävässä valokuvassa punapukuisen hahmon, josta punainen väri alkaa kuin levitä valokuvan pinnalle. Myös elokuvan loppukohtauksessa punaisen värin ja kuoleman värinen yhteys käy selväksi.

Kauhunkierre on täynnä epäkronologista kuvausta ja hyppyleikkausta. Tapahtumat limittyvät toisiinsa – aika kieltäytyy ojentautumasta lineaariseksi suoraksi. Ehkäpä selkein esimerkki tästä on Johnin ja Lauran rakastelua kuvaava kohtaus, jonka sekaan on leikattu rakastelua seuraavaa pukeutumista ja valmistautumista ulos lähtöön. Kuten monissa muissakin Nicolas Roegin elokuvissa, mennyt, nykyhetki ja tuleva ovat olemassa rinnakkain.

kauhunkierre don't look now
Johnin ja Lauran suhde ajautuu umpikujaan.

Kauhunkierre tuo etäisesti mieleen Richard Loncrainen upean Noidankehä-elokuvan. Molempien elokuvien päähenkilöt menettävät lapsensa yllättäen. He yrittävät pelastaa lapsensa, mutteivät voi muuttaa tapahtumien kulkua. Suru luo railoja päähenkilöiden parisuhteisiin. He pyrkivät käsittelemään traumaansa lähtemällä pois vanhasta ympäristöstään, jolloin omituiset, ilmeisesti yliluonnollista perää olevat näyt ympäröivät heidät. Myös elokuvien loppuratkaisuissa on hämmästyttävän paljon samoja elementtejä, joskin jätän niiden tarkemman ruotimisen spoilerien välttämiseksi tämän tekstin ulkopuolelle. Ja kas vain, molempien elokuvien suomenkieliset nimet viittaavat ympyrään: kehä, kierre.

Kauhunkierre on upea elokuva. Se on esteettisesti ainutlaatuinen: Sen musiikki on ilmaisuvoimaista ja omaperäistä. Venetsian kolkot kadut ja leväiset vedet tuovat etäisesti mieleen Federico Fellinin tavan kuvata Roomaa – Kauhunkierre on vain kolkompi ja yksinäisempi kuin Fellinin elokuvat koskaan. Tarinana Kauhunkierre ei käy järkeen – se päättyy surkean epäloogisesti. Symbolien tasolla se on kuitenkin täysin eheä.

Juuri tällaisia kauhuelokuvia maailma tarvitsee enemmän.

*****