Split (2016) – Arvostelu

split-2016-arvostelu
Split (2016)

Split (2016) yllätti positiivisesti. Ennakkomarkkinoinnin perustella odotin kauhuelokuvaa, jossa kehnosti määritellystä mielenterveyden häiriöstä kärsivä ”psykopaatti” kidnappaa pari teinityttöä ja kidutusraiskaa heitä seuraavat 1,5 tuntia. Väärin arvattu: elokuvan fokus ei ole kidnapattujen tyttöjen kärsimyksissä, vaan päähenkilö Kevinin (James McAvoy) psykologisen rakenteen tarkastelussa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut M. Night Shyamalan, joka tunnetaan muun muassa elokuvista Kuudes aisti, Unbreakable, Signs ja Kylä. Vaikka Shyamalanilla ei ole yhtä leimallista tyyliä aihevalintojen ja kerronnan suhteen kuin esimerkiksi kollegallaan James Wanilla, on hänen elokuvissaan tiettyjä toistuvia piirteitä. Näistä ehkäpä tärkein ja leimallisin on häilyvä raja yliluonnollisen ja luonnollisen välillä. Usein Shyamalanin elokuvien keskeinen arvoitus liittyykin juuri siihen, onko jokin ilmiö yliluonnollinen vai ei. Tätä sivutaan myös Splitissä.

Splitin päähenkilö Kevinillä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja 23 persoonallisuutta. Ensimmäiset kehut elokuva nappaa siitä, ettei Keviniin viitata kertaakaan ”skitsofreenikkona” tai ”psykopaattina” – nämä termit kun sotketaan dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön kiusallisen sitkeästi. Eikä tässä vielä kaikki: Split on kaikkiaan asiallisempi ja ”tieteellisempi” kuvaus dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kuin kauhuelokuvissa on yleensä totuttu näkemään. Täydellinen ei tosin sekään kuvauksessaan ole.

split arvostelu dennis
Kevinin elämää dominoi Dennis-niminen sivupersoona.

Identiteettihäiriöstä huolimatta Kevin pystyy elämään monine persoonallisuuksineen suhteellisen normaalia elämää ja käymään vakitöissä. Tämä tuskin olisi mahdollista, ellei Kevinillä olisi tukenaan psykiatri Karen Fletcheriä (Betty Buckley). Flecther tekee potilastyön lisäksi tutkimustyötä ja on erikoistunut nimenomaan dissosiatiivisen identiteettihäiriön tutkimukseen. Toisin kuin valtaosa kollegoistaan, Fletcher ei pidä identiteettihäiriötä asiana, joka tekee kantajastaan vajavaisen. Sen sijaan Fletcher kehittelee teoriaa, jonka mukaan identiteettihäiriö voi mahdollistaa asioita, joihin muut eivät kykene: mind over matter. Fletcherin teorian taustalla ovat havainnot siitä, että identiteettihäiriöisten neurologia ja kehon toiminnot voivat muuttua sen mukaan, kuka persoonista on vallalla. Tämä havainto pätee myös Keviniin: yhdellä hänen persoonistaan on diabetes, ja siksi tämä persoona joutuu piikittämään itseensä insuliinia. Muut persoonat eivät tarvitse insuliinipiikkejä.

Elokuvan alussa Kevin – tai pikemminkin Dennis, yksi Kevinin sivupersoonista – sieppaa kolme teini-ikäistä tyttöä ja sulkee heidät eristettyyn huoneeseen. Claire (Haley Lu Richardson) ja Marcia (Jessica Sula) suunnittelevat hyökkäävänsä yksissä tuumin sieppaajansa kimppuun. Casey (The Witchistä tuttu, ihana Anya Taylor-Joy) on kuitenkin maltillisemman lähestymistavan kannalla. Toisin kuin pumpulissa kasvaneet Claire ja Marcia, Casey on aiemminkin joutunut väkivallan ja alistamisen kohteeksi. Heti alusta asti on selvää, että Casey on Splitin ”final girl” – hänessä on syvyyttä, luonnetta ja mysteeriä.

split-tytot
Casey, Claire ja Marcia heräävät lukitusta kellarihuoneesta.

Kuten sanottu, elokuvassa kuvataan mielestäni taitavasti dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Syvemmän asiantuntemuksen puutteessa en kuitenkaan taida olla oikea henkilö arvioimaan asiaa sen pidemmälti. Häiriön kuvauksessa tökkii kuitenkin yksi asia: kuten kauhuelokuvissa usein, dissosiatiivinen identiteettihäiriö liitetään selvästi väkivaltaiseen ja vaaralliseen käytökseen. Kun Kevin nähdään elokuvassa ensimmäistä kertaa, hänenhän hyökkää avuttomien teinityttöjen kimppuun. Pitkin elokuvaa hän kohtelee tyttöjä väkivaltaisesti ja alistaen.

Tosiasiassa dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivät eivät ole taipuvaisia väkivaltaan. Split ja monet muut identiteettihäiriötä kuvaavat elokuvat ovat omiaan vahvistamaan (valheellista) vaikutelmaa identiteettihäiriöisistä – ja jopa ”hulluista” ylipäätään – väkivaltaisina ja vaarallisina. En ole ainoa, joka on kiinnittänyt Splitissä tähän huomiota. Ymmärrän kyllä, että ei-väkivaltainen ja ei-vaarallinen mielenterveyspotilas on tylsä valinta kauhuelokuvan päähenkilöksi.

Ymmärrän, miksi mt-potilaita kuvataan elokuvissa sellaisina kuin heitä kuvataan. Se ei kuitenkaan vähennä lainkaan asian leimaavuutta ja muita negatiivisia vaikutuksia. Kun 99 prosenttia elokuvissa näkemistämme identiteettihäiriöisistä (tai mielenterveyspotilaista ylipäätään) on väkivaltaisia ja vaarallisia, ei ole yllätys, että ennakkoluulomme heitä kohtaan kasvavat entisestään.

split-hedwig
9-vuotias Hedwig on tyttöjen tapaamista sivupersoonista vaarattomin.

Toinen häiritsevä elementti on tapa, jolla elokuva glorifioi ja mystifioi kärsimystä. Sekä Kevin että Casey ovat joutuneet nuorella iällä traumaattisiin tilanteisiin. Heidät kuvataan erikoisyksilöinä – neroina, joille trauma on avain initaatioon ja puhtauteen: he ymmärtävät ja pystyvät enempään kuin muut juuri kärsimyksensä ansiosta. Tästä ei ole pitkä matka siihen ajatukseen, että väkivalta ja hyväksikäyttö ovat hyväksyttäviä tai suorastaan toivottavia asioita, koska ne tekevät kohteestaan paremman ja kykenevämmän ihmisen.

Minusta nämä ajatukset ovat yksinkertaisesti vastenmielisiä. Trauma ja kärsimys eivät lähtökohtaisesti ruoki sen enempää neroutta kuin muitakaan hyveitä. Se, mikä ei tapa, ei varmasti vahvista, vaan tuottaa tuskaa ja pahaa oloa. Kaikki traumatisoituneet eivät ole pyhimyksiä – eivät tosin demoneitakaan. Pikemminkin eri ihmiset näyttävät reagoivan traumaan ja kärsimykseen eri tavoin. Osa oppii kokemuksistaan empatiaa, toinen osa puolestaan pistää vahingon kiertämään; on valitettavan yleistä, että hyväksikäytetystä tulee hyväksikäyttäjä. – Ajatus siitä, että toisinaan trauma turmelee ja toisinaan jalostaa, tulee periaatteessa esille myös Splitissä. Idea tästä kaksinaisuudesta jää kuitenkin Splitissä trauman ja kärsimyksen glorifioinnin varjoon.

split-casey
Casey on Splitin ”final girl”.

Vaikka Splitin ideologinen tausta ja maailmankuva hieman hiertävät minua, on elokuva kokonaisuutena todella vaikuttava. Erittäin harva (kauhu)elokuva loksauttaa ajatukset yhtä suurille kierroksille kuin Split.

Elokuvan näyttelijäsuoritusten taso vaihtelee. Keskeiset hahmot eli Kevin ja Casey on roolitettu taitavasti; James McAvoy ja Anya Taylor-Joy tekevät hyvää työtä. Odotukset Taylor-Joyn tulevien töiden suhteen ovat The Witchin ja Splitin jälkeen hyvin korkealla – tässä tytössä on ainesta uudeksi kauhun supertähdeksi. James McAvoy puolestaan suoriutuu erinomaisesti vaikeasta roolista, jossa persoonat vaihtelevat joskus useita kertoja saman kohtauksen aikana. Hän ilmaisee taitavasti pienin elkein, kuka Kevinin monista minuuksista on kulloinkin vallassa.

Niille, joita dissosiatiivinen identiteteettihäiriö kiinnostaa, suosittelen lämpimästi tutustumista Kim Noblen ja Truddi Chasen tarinoihin. Chase vieraili pariin otteeseen Oprahin ohjelmassa kertomassa identiteettihäiriöstään ja elämästään. Hän on julkaissut myös When the Rabbit Howls -omaelämäkerran. Kim Noblessa on erityisen kiinnostavaa se, että hänen sivupersoonansa ovat kunnostautuneet taidemaalareina. On hämmentävää, kuinka Noblen eri persoonien maalaustyyli ja aiheet eroavat tosistaan. Ilmeisesti Noblen tapauksessa traumaattiset kokemukset on eristetty tiukasti parin persoonan ”kannettaviksi”. Nämä persoonat myös maalavat traumaattisista kokemuksistaan. Siispä varoituksen sana: osa Noblen taiteesta on todella ahdistavaa katsottavaa. Noble on julkaissut All of Me -omaelämäkerran. Sekä Noblen että Chasen elämäkertoja on kehuttu, mutten itse valitettavasti ole (vielä) lukenut kumpaakaan.

*****