Jeanne d’Arcin kärsimys (1927) @ Kinokonserttisarja, Sibafest 29.1.2020

Jeanne d’Arcin kärsimys (1927)

Jeanne d’Arcin kärsimys (La passion de Jeanne d’Arc, 1927) oli omalta osaltani vuoden 2020 Sibafestin huipennus. Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin Ranskassa toteuttama elokuva sai omana aikanaan osakseen kriitikoiden suosion, mutta tavallinen yleisö karttoi elokuvaa. Taustalla oli poliittisia jännitteitä: ranskalaisten oli vaikea hyväksyä sitä, että ulkomaalainen ohjaaja tulkitsee heidän oman kansallissankarinsa elämäntarinaa. Onneksi elokuva on sittemmin noussut myös suuremman yleisön suosioon, ja nykyään sen arvo tunnustetaan yksimielisesti.

Jeanne d’Arc on nähty muun muassa pyhimyksenä ja marttyyrinä, mielisairauden aiheuttamien näkyjen valtaan joutuneena ressukkana ja sivistymättömänä maalaistyttönä, joka päätyi itseään viekkaampien manipuloimaksi. Dreyerin Jeanne d’Arc on samanaikaisesti kaikkea tätä ja toisaalta ei mitään – Dreyer ei yksinkertaisesti ota kantaa siihen, millaista laatua d’Arcin uskonnolliset näyt olivat. Selvää on vain, että tämä Jeanne on vilpitön, rohkea ja hengeltään voimakas.

Ehkäpä juuri tämän takia Jeanne d’Arcin kärsimys vetoaa sekä minuun että tämän päivän elokuvayleisöön: hän on ihanteellinen ihminen, täydellinen esikuva ja idoli.

Renée Maria Falconetti Jeanne d’Arcin vaativassa roolissa.

Elokuva kertoo Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä ja teloituksesta. Vaikka kyse on mykkäelokuvasta, sen kerronta nojaa vahvasti dialogiin, joka välitetään runsaalla välitekstityksellä. Kuvaus pohjautuu ennen kaikkea lähikuville, jotka välittävät henkilöhahmojen ilmeiden pienimmätkin yksityiskohdat. Armottomien, hyvin valaistujen lähikuvien vuorottelu paljastaa, kuinka epäsuhtainen oikeudenkäynnin vastakkainasettelu on: toisella puolella on joukko vanhoja, yrmeitä, vantteria kirkonmiehiä, toisella taas lyhyt, voimakastahtoinen mutta hauras nainen. En tiedä, onko Dreyer tarkoituksella rakentanut kuvauksen kahden sukupuolen epätasapainoisesta valtasuhteesta – tänä päivänä tätä valtasuhdetta on kuitenkin vaikea olla elokuvassa näkemättä.

Jeanne d’Arcin kärsimys on elokuva, joka herättää oikeutettua vihaa. On vaikea ymmärtää, kuinka kukaan voisi pitää oikeudenmukaisena tapaa, jolla 19-vuotias nainen tuomitaan kuolemaan roviolla. Dreyerin kuvauksessa Jeannen tuomarina toimii joukko kirkonmiehiä, mutta tosiasiassa hänen kuolemaansa liittyi ilmeisesti myös paljon politiikkaa. Tämä on Dreyeriltä varmasti tietoinen valinta – poliittisten kysymysten esille tuominen olisi kääntänyt kameraa väärään suuntaan, pois Jeannen kirkkaasta kärsimyksestä. Lopputuloksena on elokuva, joka herättää inhoa ennen kaikkea katolista kirkkoa kohtaan. Osa tästä inhosta on varmasti oikeutettua, mutta vain osa. Jeannen tuomio ja teloitus eivät olleet vain kirkon, vaan myös valtiomiesten ja poliitikkojen tekosia.

Vanhas kirkonmiehet päättävät Jeannen kohtalosta.

Jeanne d’Arcin kärsimys jäi pääosan esittäjän eli Renée Maria Falconettin ainoaksi elokuvaroolityöksi. Huhutaan, että Dreyer kohteli Falconettia kuvauksissa julmasti ja että roolityö ajoi Falconettin henkisen murtumisen partaalle. Elokuvaa katsellessa tarinat Dreyerin julmuudesta ja Falconettin uupumuksesta tuntuvat täysin uskottavilta – niin aitoa ja välitöntä Falconettin valkokankaalla kokema kipu on. Kyse voi toki olla myös yksinkertaisesti taitavasta näyttelijäntyöstä ja vahvasta ohjaajan ja näyttelijän välisestä yhteisymmärryksestä.

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että Näkinkenkä ja pappi -elokuvan käsikirjoittaja, surrealistirunoilija Antonin Artaud esittää elokuvassa pienen roolin Jean Massieuna, joka pyrkii auttamaan ja tukemaan Jeannea hänen koettelemuksissaan.

Antonin Artaud Jean Massieun roolissa.

Elokuvan säestys ylitti kaikki odotukset. Laululle ja äänen elektroniselle, esitystilanteessa tapahtuvalle muokkaukselle perustuva äänimaailma oli ilmeeltään tuore, harras ja elokuvan hengelle uskollinen. Näytös järjestettiin Musiikkitalon Black Boxissa, jonka akustiset ominaisuudet tukivat säestystä hyvin. Ennen näytöstä katsojille huomautettiin, että äänentoisto on optimaalinen salin keskiosassa ja että istumapaikkaa ei kenties kannata valita aivan ensimmäisiltä riveiltä. Istuin itse varmaankin pari riviä varsinaisen sweet spotin edessä – kokemus oli hyvä, mutta ehkäpä äänimaailma olisi kuulostanut vielä täyteläisemmältä hieman taaempana.

Hieman epäselväksi jäi, kuka esityksen säestäjistä teki mitä ja millaisia instrumentteja käytettiin. Käsiohjelmassa kerrotaan neljän laulajan (Isabella Shaw, Jenni Lättilä, Akseli Ferrand ja Veikko Vallinoja), ohjaajan (Martina Roos) ja eloelektroniikasta vastaavien (Kaj Mäki-Ullakko ja Matias Brizuela) nimet. Lavalla istui kuitenkin vain neljä henkilöä ja hekin selkä yleisöön päin, joten oli vaikea arvioida, mitkä äänistä esitettiin livenä ja mitä soitettiin ennalta äänitetyltä nauhalta (vai soitettiinko mitään) tai ääniluupista.

Mitä väliä, joku voisi aivan kysyä. Musiikkihan on säestyksessä pääasia, ei se, kuka äänen tuottaa ja miten. Silti koen, että esiintyjien työskentelyn seuraaminen myös silmillä havainnoiden tuo kokemukseen jotakin lisää.

Tästä huolimatta säestys oli upea – aivan kuten Dreyerin elokuvakin.