Witch Hunt (1994) on komediallinen, yliluonnollinen rikosmysteeri 1950-luvun Hollywoodista, jossa noituus on totisinta totta ja osa arkipäivää. Virkaintoinen senaattori Crockett (Eric Bogosian) on ottanut missiokseen kieltää noituuden lailla ja ahdistelee sen harjoittajia minkä ehtii. Yksityisetsivä H. P. Lovecraft (juu’u – luitte oikein; roolissa Dennis Hopper) pysyttelee erossa taikuudesta, mutta tekee kuitenkin läheistä yhteistyötä noitana tunnetun Hypolita Kropotkinin (Sheryl Lee Ralph) kanssa.

Lovecraft saa toimeksiannon näyttelijätär Kim Hudsonilta (Penelope Ann Miller), joka epäilee miehensä, tuottaja N. J. Gottliebin olevan uskoton. Lovecraft ryhtyy selvittämään asiaa, muttei ehdi tutkimuksissaan pitkälle ennen kuin Gottlieb-rassu murhataan. Kaikki viittaa siihen, että Gottlieb on surmattu taikakeinoin: lähes kaksimetrinen mies löydetään toimistonsa lattialta kutistuneena niin pieneksi, että hänen ruumiinsa kannetaan rikospaikalta lounaslaatikossa.

Lovecraft heittää vesilintua Hudsonilta saamallaan toimeksiannolla ja ryhtyy tutkimaan Gottliebin surmaa Hypolitan avustuksella. Jäljet johtavat omituisen puhtaaksi puunattuun rantahuvilaan ja sen jälkeen taloon, jonka henkilökunta toteuttaa taikuuden avulla vieraiden villeimmätkin toiveet. Matkan varrella Loveraft törmää pariin otteeseen vanhaan tuttuunsa Finn Machaan (upea Julian Sands) – taitavaan, yksisilmäiseen noitaan, joka herättää Hypolitassa pahoja aavistuksia.

Witch Huntin maailmassa mikä tahansa voi olla silmänlumetta. Yksi elokuvan kantavista teemoista onkin se, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Kyse ei ole pelkästään noituudella rakennetuista illuusioista, vaan meille kaikille tutuista ilmiöistä: valehtelijoista, kaksinaamaisista ihmisistä ja takinkäätäjistä.

Taikuus on Witch Huntin maailmassa pelkkä väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Se tekee elämästä kätevämpää ja mukavampaa siinä missä vaikkapa sähköinen hiustenkuivain tai kaunis auto. Jos joku käyttää taikuutta itsekkäisiin tarkoituksiin – ja näin Witch Huntissa myös tapahtuu -, ei vika ole taikuudessa sinänsä, vaan henkilön motiiveissa.

Witch Huntin perusasetelma heijastelee 1950-luvun kommunistivainoja, jotka alkoivat, kun senaattori McCarthy keksi hakea uralleen nostetta syyttämällä milloin ketäkin kommunistiksi. Noita- ja kommunistivainojen rinnastaminen toisiinsa on sinänsä nokkelaa, mutta yhtäläisyyksien käsittely jää tyngäksi. Analogiaa olisi ollut syytä viedä pidemmälle ja etsiä lisää kytköksiä ilmiöiden väliltä.

Witch Huntin näyttämöllepano tuo mieleen Tim Burtonin elokuvat, ennen kaikkea Saksikäsi Edwardin ja Cry Babyn. Taikatemput on toteutettu 90-luvun alulle ominaisella tyylillä, jossa nojataan vahvasti kömpelöihin trikkikuviin. Aika on patinoinut elokuvaa kauniisti: toisaalta sen fiftarivaikutteisesta estetiikasta voi tykätä ilman ironian häivääkään, toisaalta ysäriefektit lämmittävät jokaisen sisintä kaihertavaa nostalgiannälkää.

*****