True Detectiven kolmoskausi (2019) kertoo rikosetsivä Wayne Haysista (Mahershala Ali), joka saa parinsa Roland Westin (Stephen Dorff) kanssa vuonna 1980 tutkittavaksi kahden ala-asteikäisen lapsen katoamistapauksen. Julie ja Will Purcell lähtivät eräänä päivänä koulun jälkeen pyöräilemään eivätkä koskaan palanneet kotiin.

Ehkä lapset ovat joutuneet pedofiiliringin uhriksi – ehkä heidät on surmattu okkulttisessa rituaalissa. Kuulostaako tutulta? Kauden ensimmäiset jaksot muistuttavat sarjan ensimmäistä tuotantokautta, ja kutina siitä, että samoilla jäljillä ollaan, vain vahvistuu kauden edetessä.

Aluksi etsivät jututtavat kolmea teiniä, joista yksi on pukeutunut kuulusteluissa korniin Black Sabbath -paitaan. Kuvio tuo mieleen West Memphis Three -keissin, jossa kolme Metallican musiikkiin mieltynyttä teiniä tuomittiin kolmen pikkulapsen murhista. Yhteyttä ei ainakaan hälvennä se, että molemmat tapaukset sijoittuivat maantieteellisesti lähelle toisiaan – True Detectiven kolmoskausi tapahtuu Ozarkvuorilla, West Memphisin murhat Arkansasissa. Yhteistä on myös se, että ennen katoamistaan lapset nähdään nimenomaan pyöräilemässä ja että pyöriä käsitellään tutkinnassa todistusaineistona. (West Memphis Threetä käsittelevistä Paradise Lost -dokumenteista on muuten tulossa juttua blogiin aika pian.)

Sitten Wayne Hays joutuu ajassa irralleen ja pomppaa vuoteen 1990. Vaikka Purcellin lasten katoamisen tutkinta on lopetettu, asia hiertää Haysin mieltä. Kun poliisi saa haltuunsa uusia tapaukseen liittyviä todisteita, Hays ja West avaavat tutkinnan uudelleen.

Ja taas hypätään: nyt ollaan jo vuodessa 2015. Dokumenttia kuvaava ryhmä haastattelee Haysia vuoden 1980 tapahtumista. Hays on harmaa ja kolhuinen. Muistisairaus on nakertanut aukkoja hänen aivoihinsa, eikä puhumisesta välillä meinaa tulla mitään. Dokumentin ohjaaja (Enemystä ja Cosmopolisista tuttu Sarah Gadon) kuitenkin puskee puskemistaan. Hän on sitä mieltä, että Purcellin lasten katoamisen tutkintaa on sabotoitu tarkoituksella sisältäpäin.

Kolmannen tuotantokauden kerronta keskittyy vain yhden etsivän vaiheisiin. West pyörii kuvioissa lähes yhtä mittaa, mutta hän jää sarjan valtaväylästä sivuun. Westiä tärkeämmäksi hahmoksi sarjassa nousee ala-asteen opettaja Amelia Reardon (Carmen Ejogo), josta tulee Haysille ensin tyttöystävä ja myöhemmin vaimo. Amelia osallistuu Purcellin lasten katoamisen tutkintaan omalla tavallaan. Purcellin lapset ovat hänelle tuttuja koulusta, ja siksi etsivät tahtovat jututtaa häntä. Myöhemmin Amelia kirjoittaa tapauksen tutkinnasta kirjan, joka nousee oman aikansa true crime -klassikoksi.

Ameliaa esittävä Carmen Ejogo muistuttaa hämmästyttävän paljon kakkoskauden Ani Bezzeridesiä näytellyttä Rachel McAdamsia. Ja kun asiaa tarkemmin miettii, on hahmoissa yhtä sun toista muutakin yhteistä. Upeita näyttelijöitä molemmat.

Vaikka Haysilla on työpari, vaimo ja lopulta ihan kokonainen perhe, on hän yksinäinen susi. Elämä Amelian kanssa on hänelle jatkuvaa kiirastulta – hän ei osaa päästää Ameliasta irti, muttei myöskään osaa olla tämän kanssa. Haysin yksinäisyys kantaa hänen vuosistaan Vietnamissa, jossa hän palveli tiedustelutehtävissä. Vietnam on opettanut Haysin tulemaan toimeen ilman kenenkään apua tai tukea.  Kun rikospaikalla ihmetellään Haysin käytöstä, West kuvaa työparinsa taustaa näin:

Man was a LRRP in ’Nam. You know what that is? Long range reconnaissance. Drop ’em in the jungle alone, come out two or three weeks later with scalps.

He’s like a pathfinder. Tracks wild boar for fun. He wanna look alone, I’m okay with it.

Yksin selviytyminen ei ole ainoa oppi, jonka Hays on Vietnamista saanut: hänelle on kehittynyt lähes yliluonnollinen vaisto. Hays nuuhkii ja könyää rikospaikoilla ja näkee mitä ihmeellisimmissä yksityiskohdissa johtolankoja, jotka myöhemmin osoittautuvat oikeiksi. Haysin kykyyn nähdä asioita, joille muut ovat sokeita, viitataan myös sarjan alkutunnuksessa, jossa kuvan puhki polttava aurinko asettuu Haysin otsalle kuin hohtava kolmas silmä.

Hays muistuttaa sarjan ensimmäiseltä tuotantokaudelta tuttua Rustin Cohlea. Molemmat miehet ovat visionäärejä, jotka elävät pääasiassa työlleen. Heillä on taipumusta päihderiippuvuuteen, ja he ovat toimineet aiemmin tiedustelutehtävissä (Hays Vietnamissa, Cohle huumepoliisin peitetehtävissä). Molemmat ovat traumatisoituneet ennen True Detectivessä kuvattuja tapahtumia ja kärsivät myöhemmällä iällään keljuista flashbackeista. Ja mikä tärkeintä: molemmat ovat yksinäisiä ja onnettomia.

Tämä kiteyttää sen, mitä on olla ”aito etsivä”, true detective.

Siinä missä Martin Hartin hahmo toi lämmintä vastapainoa Rustin Cohlen nihilismille, toimii Amelia pehmikkeenä Hayesin ja kamalan maailman välissä. Amelia sykkii ymmärrystä, lämmintä älyä ja rakkautta. Ilman häntä Hays olisi ja on yksin ja kylmissään. Jossakin vaiheessa vuosien 1990 ja 2015 välillä Hays on menettänyt Amelian. Kuinka tämä on tarkalleen tapahtunut, sitä ei sarjassa kerrota.

Rakkautta, ruumiita, päihdeongelmia. Systemaattista peittelyä, merkkejä korruptiosta, outoja kuolemantapauksia. Hulluutta, eristystä, suuria menetyksiä ja vielä suurempaa surua. True Detectiven kolmannessa tuotantokaudessa on paljon raskasta ja hyvää, mutta ei tarpeeksi. Se tekee katsojille keljun tempun antaessaan väärään suuntaan viettäviä vihjeitä tapahtumien kulusta.

Lopussa tarinan todelliset kasvot paljastuvat: kyse onkin tyylipuhtaasta, suorastaan romanttisesta southern gothicista. Pidän lajityypistä, mutta kun odotuksissa häämötti kovaksi keitetty kosminen kauhu, ei pettymyksen tunteita voi välttää. Kolmannen tuotantokauden tarina on pienempi ja helpompi käsittää kuin olisin toivonut – se mahtuu yhden ihmisen aivoihin.

Vaikuttaa siltä, että suuri yleisö on ottanut True Detectiven kolmannen tuotantokauden riemulla vastaan. Viihdyin kauden parissa, mutta olisin odottanut enemmän. Jos aivan rehellisiä ollaan, pidin toisesta tuotantokaudesta enemmän.

*****