Darling (Yhdysvallat 2015) on melkoinen kummajainen nykyaikaisen kauhuelokuvan kentässä. Aavistelin jo etukäteen, ettei elokuva tarjoa mitään, mitä trailerissa ei nähtäisi – ei tarinaa, ei henkilöhahmoja, ei tapahtumaympäristöjä. Kävin katsomassa Darlingin Night Visionsin torstainäytöksessä, ja totesin arvanneeni oikein. Tämä ei ole moite. Se, ettei Darlingin kerro katsojalleen tarinaa, ei tee siitä huonoa elokuvaa.

Anonyymiksi jäävä päähenkilö (Lauren Ashley Carter) saa unelmatyöpaikan suuren ja historiallisesti arvokkaan rakennuksen talonvahtina. Mikäs sen mukavampaa kuin ilmainen asunto upeassa talossa keskellä New Yorkia ja työ, jossa palkan eteen ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin olla paikalla. Arvaahan sen, että tässä diilissä on jotain hämärää. Raskas ulko-ovi ehtii tuskin sulkeutua tytön takana, kun ensimmäiset säröt jo ilmestyvät hänen todellisuuskäsitykseensä.

Jos Darlingiin ei liity juuri lainkaan tarinaa, pitää se sisällään sitäkin enemmän tunnetta. Elokuva on kuin reilun tunnin mittainen musiikkivideo ilman musiikkia. Tytön ahdistukseen ja yksinäisyyteen poraudutaan ennen kaikkea editoinnin ja erilaisten äänitehosteiden keinoin. Mukana on piilokuvamaisia, äärimmäisen nopeita (hyppy)leikkauksia ja kumuavia, raastavia ääniä. Mustavalkoisen kuvan vahvoja kontrasteja on ilo katsella.

Myös näyttämöllepanossa on onnistuttu erinomaisesti. Kummitustalon sisustus on tomuinen, pramea ja vanhanaikainen, ja henkilöt on puvustettu ajattomaan tyyliin. Modernia teknologiaa ei elokuvassa nähdä: päähenkilö pitää yhteyttä ulkomaailmaan lähinnä siirtomaa-aikaisen lankapuhelimen kautta. Näyttämöllepanoon liittyvien valintojen myötä elokuva on irrotettu täysin kaikesta aikaan liittyvästä kontekstista.

Darling on äärimmäisen henkilövetoinen elokuva. Leijonanosa kohtauksista kuvaa pelkästään päähenkilöä. Ne kohtaukset, joissa on mukana muita henkilöhahmoja, voidaan laskea kahden käden sormilla. Jos päähenkilön rooliin olisi valittu väärä näyttelijä, ei mikään jälkituotantotiimi olisi voinut elokuvaa pelastaa. Onneksi valinta on osunut nappiin: Lauren Ashley Carter suoriutuu roolista todella hyvin. Carter ei ole keksinyt pyörää uudelleen, vaan toimii niiden samojen elkeiden pohjalta, joita kauhuelokuvissa on käytetty jo vuosikymmenien ajan. Kliseevaikutelman vaara on olemassa, mutta se onnistutaan kiertämään. Lopputulos on upea.

Tässä pyyhkeitä Dubrovnikin koneenkäyttäjälle: torstain näytöksessä elokuvan äänet olivat niin hiljaiset, että dialogista oli ajoittain käytännössä mahdotonta saada selvää. Muutoin Dubrovnik oli esityspaikkana kiva ja sympaattinen – jotain aivan muuta kuin Gloria.

Night Visions järjestää Darlingista vielä kaksi näytöstä: tänään perjantaina 15.4. klo 20.15 Korjaamon Kulmasalissa ja huomenna lauantaina klo 16.4. klo 16.45 Dubrovnikissa. Itse osallistun Night Visionsiin vielä yhden näytöksen verran: tänään menen katsomaan neo-giallo Freancescan. Siitä luvassa juttua huomenna.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.