Antologiasarja American Horror Storyn (Yhdysvallat 2011–) viidennestä tuotantokaudesta on tihkunut jo teaseria ja näyttelijäuutisia. Uuuuu! Arvatkaa, katsonko…! Suomessa on päästy vasta kolmanteen tuotantokauteen, jota Sub esittää paraikaa. Itse tsekkasin tuotantokauden DVD-boksilta, tiettävästi kausi on katsottavissa myös Netflixistä. Sarjan aiemmista tuotantokausista olen kirjoittanut Aseman puolella: American Horror Story: Murder House & American Horror Story: Asylum.
Sarjan jokainen tuotantokausi kertoo muista kausista riippumattoman, itsenäisen tarinansa. Tämä tekee sekä sarjasta kirjoittamisen että lukemisen helpoksi, sillä spoilereita ei tarvitse pelätä samalla tavalla kuin tavanomaisten jatkuvajuonisten sarjojen kohdalla. American Horror Story: Coven -kautta katsellessani aloin tosin jo tunnistaa sarjasta tiettyä jatkuvuutta kahteen edelliseen tuotantokauteen nähden. Hahmot, tapahtumapaikat ja tarinakulut vaihtuvat, mutta näyttelijät ja luonnetyypit pysyvät. Jessica Lange esittää jälleen kerran samanlaista vallantahtoista ja päsmäröivää ämmää kuin kahdella ensimmäisellä kaudella. Hänen vastavoimakseen nousee Sarah Paulsonin hahmo – aivan kuten sarjan toisella tuotantokaudella. Taissa Farmiga ja Evan Peters jatkavat vispilänkauppaa, jonka aloittivat ensimmäisellä tuotantokaudella. Näyttelijöitä, joiden hahmot muistuttavat vähintäänkin etäisesti aiemmissa kausissa esittämiään hahmoja, voisi luetella paljon pidemmänkin listan, mutta nämä esimerkit varmaankin riittävät.
En ole varma, mitä tästä pitäisi ajatella. Aluksi mieleni teki syyttää sarjan näyttelijöitä ja käsikirjoittajia laiskuudesta. Erityisesti Jessica Langen työpanos mietitytti: nainen on nyt tehnyt periaatteessa saman roolityön kolmella tuotantokaudella. Miksi tuhlata energiaa uuden hahmon luomiseen, kun voi toistaa sitä, mitä on jo aiemmilla kausilla tehnyt?
Tarkemmin ajateltuna kyse ei ehkä olekaan laiskuudesta. Sarjaan nimittäin saadaan toistuvien hahmopiirteiden kautta kiinnostavaa kausaliteettia. Kompastuuko Jessica Lange omiin jalkoihinsa kenties rangaistukseksi niiden pahojen tekojen vuoksi, joihin hän on syyllistynyt aiemmilla tuotantokausilla? Ehkä American Horror Story voidaan nähdä jonkinlaisena Pilvikartaston kaltaisena karmisena limbona, johon hahmot on tuomittu pyörimään tuotantokausi toisensa perään?
Kolmannen kauden tarinan tapahtumaympäristö tuo niin ikään mieleen kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Ensimmäinen kausi kuvasi elämää suuressa herrastalossa, jonka seinien sisällä oli tapahtunut useita murhia. Toinen kausi keskittyi kristillisen yhdistyksen ylläpitämän mielisairaalan arkeen. Kolmannella tuotantokaudella päämaja löytyy nuorille noidille suunnatusta sisäoppilaitoksesta. Kaikilla tuotantokausilla fokus on siis ollut suuressa talossa, jossa ihmiset sekä asuvat että tekevät työtä. (Luullakseni sarjan viides tuotantokausi Hotel ei tee poikkeusta tähän kaavaan. Kuinka mahtaa olla neljännen tuotantokauden eli Freak Show’n laita?)
Zoelle (Farmiga) käy sama ikävä juttu kuin Nymfien päähahmolle. Tapauksen jälkihoitopaikka löytyy poikkeuksellisten nuorten naisten tukikohdasta – aivan kuten Nymfeissä… Mutta vertailu sikseen. New Orleansissa sijaitseva nuorten noitien sisäoppilaitos ottaa Zoen lämpimästi vastaan. Sisäoppilaitoksen tunnelma on kuitenkin haikea: vaikuttaa siltä, että noitien voimat ja perintö ovat pahasti nuupahtaneet ja tekevät jo kuolemaa. Aiemmin sisäoppilaitos on majoittanut kymmeniä oppilaita, mutta nyt talossa pitää majaa vain kolme oppilasta, johtajatar Cordelia Foxx (Paulson) ja mykkä hovimestari Spalding (Denis O’Hare). Pian paikalle pelmahtaa myös Cordelian äiti, ylinoita Fiona Goode (Lange). (Ylinoidan ja hänen tyttärensä kohdalla nimet totisesti ovat enteitä: Cordelia viittaa sydäntä merkitsevään latinankieliseen cors-sanaan, fiona puolestaan merkitsee gaeliksi vaaleaa tai kaunista.)
Hassua sinänsä on, että tarinaa aletaan kertoa ensisijaisesti Zoen näkökulmasta, minkä vuoksi katsoja samastuu tuotantokauden alusta lähtien häneen. Onkin melkoinen pettymys, kun Zoe jää pian ensimmäisten jaksojen jälkeen vähäpätöiseksi sivustakatsojaksi, jonka elämä koostuu pikkunokkelista taikatempuista ja henkisesti jälkeenjääneen heilan kaitsemisesta. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen käsikirjoitukseen liittyvä kompastuskivi.
Tuotantokauden keskeisin tarinalinja liittyy edessä häämöttävään vallanvaihtoon. Noitapiiriä johtava ylinoita Fiona on jo iäkäs ja sairas, mutta hänelle ei ole vielä löytynyt seuraajaa. Lisäksi Fiona on kaikkea muuta kuin valmis heittämään lusikan nurkkaan ja luopumaan vallastaan. Sen sijaan, että poistuisi näyttämöltä pää pystyssä ja saappaat jalassa, Fiona taistelee henkirievustaan ja ylinoidan pestiin liittyvistä voimistaan epätoivoisella tarmolla. Lisäksi hän tietää, että ylinoidan voima kulkee aina edeltäjältä seuraajalle: uuden ylinoidan noustessa esiin vanha ylinoita väsyy ja kuihtuu lopulta pois. Jos Fiona voisi estä uuden ylinoidan nousun, ehkä hän saisi elää ja hallita hieman pidempään?
Valta ja johtajuus ovat tuotantokauden keskeisimpiä teemoja – näitähän sivuttiin myös toisella tuotantokaudella. Lisää paukkuja patteriin saadaan, kun tarkastellaan New Orleansin noitaskeneä hieman laajemmalla perspektiivillä. Kaupungin toiselta laidalta löytyy mustien naisten keskittymä, joita johtaa pippurinen voodoo-papitar Marie Laveau (Angela Bassett) – upeimpia hahmoja tällä tuotantokaudella ja oikeastaan koko sarjan historiassa. Mustien ja valkoisten noitien välillä vallitsee ikiaikainen kauna ja vihanpito. Valkoisten noitien magia on Marien mielestä vain perkuujätteitä mustien noitien voodoosta. Totuus tuskin on aivan näin yksinkertainen. Luultavasti noidat ovat voimakkaimmillaan silloin, kun he unohtavat rajoittavat perinteensä, rotunsa ja värinsä ja jakavat keskenään taitonsa ja oppinsa. Tähän vihjaa myös tuotantokauden juliste: noitien tietotaito kulkee suusta suuhun, valkoiselta mustalle, mustalta valkoiselle.
Jaottelu valtavirran ja marginaalin välillä on ollut tavalla tai toisella esillä jokaisella American Horror Storyn tuotantokaudella. Rotuerottelua sivuttiin toisella tuotantokaudella, ja nyt tämä aihe nousee esille vieläkin vahvemmin. Juopa mustien ja valkoisten välillä konkretisoituu ennen kaikkea rouva Delphine LaLaurien (Kathy Bates) hahmossa. Rouva LaLaurie on kunnostautunut 1800-luvun alkupuolella suuren talon emäntänä ja mittavan orjajoukon käskyttäjänä. Hän on kiduttanut ja teurastuttanut ullakollaan kymmeniä mustia orjia. Osittain kyse on vain sadistisesta huvituksesta, mutta touhussa on myös käytännöllinen aspekti: rouva LaLaurie on huomannut, että tuoreella ihmisverellä on nuorentava vakuitus kasvojen ihoon. Ja kukas sitä toivoisi kasvojensa vanhentuvan?
LaLaurie tekee kuitenkin pahan virheen surmatessaan palvelijansa Bastienin. Hän ei tiedä, että Bastien on voodoo-papitar Marien rakastaja. Marie kostaa rakkaansa surman loitsimalla LaLaurien ensin kuolemattomaksi ja hautaamalla tämän sitten elävältä. Rouva LaLaurie ehtii viettää mullan alla 180 vuotta, kunnes hänet vapautetaan tomuisesta vankilastaan. Vanhakantaisiin rotuoppeihin uskovalla LaLauriella on kestämistä 2010-luvun elämänmenossa: Yhdysvaltoja hallitsee musta presidentti, ja ihmiset käyttävät samoja penkkejä ja busseja ihonväristä riippumatta. Edessä on hulvattoman hauskoja kulttuurien yhteentörmäyksiä. Bates suoriutuu roolistaan erinomaisesti.
Tuotantokauden henkilögalleriasta voidaan hahmottaa kaksi sukupolvea. Ensinnäkin ovat vanhat vallanpitäjät: musta kuningatar Marie Laveau, ylinoita Fiona Goode ja siirtomaavaltiatar Delphine LaLaurie. Näiden hahmojen kautta käsitellään erityisesti vanhentumisen ja vallan kysymyksiä. Jokainen edellä mainituista naisista on tehnyt valtavia uhrauksia estääkseen oman ikääntymisensä ja rapistumisensa. Jokainen heistä myös huumaantuu tavalla tai toisella omasta vallastaan. He eivät halua hyväksyä sitä tosiasiaa, että mahtavinkin nainen päätyy lopulta mullan alle…
Uutta sukupolvea edustavat sisäoppilaitoksen oppilaat (jotka eivät tosin näytä varsinaisesti opiskelevan mitään, kunhan viettävät aikaansa ja ihmettelevät kasvavia noitavoimiaan): Zoe, selvänäköinen Nan (mahtava Jamie Brewer), elävä voodoo-nukke Queenie (Gabourey Sidibe) ja mahtavat telekineettiset kyvyt omaava teinipimu Madison (Emma Roberts). Tavallaan samaan sakkiin voi laskea myös läheisellä suolla erakkona asuvan Misty Dayn (Lily Rabe). Nämä nuoret noidat ovat uuden ajan noitia, jotka – jos hyvin käy – voivat unohtaa menneiden sukupolvien valtataistelut.
Tuotantokaudella käsitellään myös naiseutta ja naisten välistä solidaarisuutta – tai lähinnä sen puutetta. Noidat ovat naisia, totta kai – naisia, joita on poltettu roviolla, piesty ja syrjitty synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi. Ohimennen mainitaan, että myös (miespuolisia) velhoja on olemassa, mutta asiaan ei perehdytä sen enempää. Lopulta kyse on naisten muodostaman marginaaliryhmän suojautumisesta ulkopuolisilta uhilta. Katsoja näkee, että porukan sisäiset riidat ja valtataistelut kannattaisi unohtaa ja yhdistää voimat yhteistä vihollista vastaan. Valitettavasti naisvaltaisissa ryhmissä yhteistä etua tärkeämpää on usein se, kuka sanoo viimeisen sanan. Tämä tekee tavoitteiden saavuttamisesta entistäkin haasteellisempaa.
Eikä tässä vielä kaikki. Tuotantokaudella on valtava määrä pieniä, toisistaan enemmän tai vähemmän etäisiä tarinalinjoja ja sitäkin enemmän hahmoja. Vähän statistiikkaa: kauden jokaisessa tai lähes jokaisessa jaksossa esiintyviä hahmoja on reilu kymmenen. Sivuhahmoja puolestaan on melkein kaksikymmentä. Nämä ovat varsin suuria määriä – ainakin kun muistetaan, että tuotantokausi pitää sisällään vain 13 jaksoa, joista kukin on vain reilun puolen tunnin mittainen. Tuotantokaudella on melko ahdas yleistunnelma.
Uuden ylinoidan etsiminen alkaa muistuttaa jonkinlaista okkultistista versiota American Idolista. Sarjan alussa luodaan mielikuva, että ylinoidan voimat ovat ainutlaatuinen ja äärimmäisen vahva yhdistelmä erilaisia noidankykyjä – kunnes aivan yllättäen lähes kaikki kulmakunnan noidat alkavat osoittaa potentiaalia uudeksi ylinoidaksi. Lopulta uuden ylinoidan etsimisestä tulee yllätyksetön ja suorastaan pitkästyttävä prosessi.
Kauden ansiona voidaan pitää sitä, kuinka monipuolisesti se tuo esille erilaisia noituuteen liittyviä traditioita. On mustien naisten voodoo-rituaaleja, kasvien ja taikajuomien tuntijoita, rituaalimagiaa ja parapsykologisia ilmiöitä. Noituus kukoistaa eri puolilla maailmaa eri yksilöissä ainutlaatuisin tavoin.
Oma lukunsa on jo aiemmin mainittu yksinäinen hippinoita Misty Day, joka ei saa tarpeekseen Fleetwood Macin musiikista. Aluksi ajatus 70-luvun poprockista diggailevasta suonoidasta tuntuu kornilta, mutta kun Mistyn touhuja seurailee tovin, voi hänen hahmoaan pitää varsin onnistuneena. Fleetwood Mac ja Stevie Nicksin persoona on ujutettu hauskasti osaksi tarinaa. Muutaman detaljin merkitys saattaa jäädä hämäräksi niille katsojille, jotka eivät lainkaan tunne bändin musiikkia ja Nicksin julkisuuskuvaa. (Itse vallan innostuin tämän tuotantokauden myötä kuuntelemaan Fleetwood Macin hittilevyjä.)
Tähän mennessä sarjan kaikilla tuotantokausilla suurin kompastuskivi on ollut käsikirjoitus. Kokonaisuudesta syntyy vaikutelma, että sarja on kirjoitettu alusta loppuun jakso kerrallaan – ilman, että suuria linjoja on etukäteen mietitty lainkaan. Mukana pyöritetään täysin turhia hahmoja – ehkä kaikille sarjan vakiokaartiin kuuluville näyttelijöille on ollut pakko kirjoittaa rooli? Kesken kauden mukaan tuodaan täysin yllättäen tilaa vieviä elementtejä, jotka olisi kannattanut napata käsittelyyn heti alussa – tai sitten jättää kokonaan pois. Kuvioihin ilmestyy kuin tyhjästä kokonainen armeijallinen zombeja, sitten saksofonia soittava kirvesmurhaaja, sitten hopealuodein varustautunut noidanmetsästäjä. Pienet ennakoivat liikkeet olisivat saaneet tällaiset käänteet tuntumaan uskottavilta, mutta sellaisiin eivät sarjan käsikirjoittajat ole vaivautuneet.
Olenkin pohtinut tähän mennessä aina American Horror Storya katsellessani, haluanko nähdä enää seuraavaa tuotantokautta. Käsikirjoitusten amatöörimäiset ratkaisut ärsyttävät sen verran tehokkaasti, että kiusaus jättää sarjan katselu sikseen on suuri. Mieli kuitenkin muuttuu, kun mietin sarjan visuaalista suunnittelua, näyttelijöitä ja hahmoja. Sarjan voima on omaperäisissä ja kaikessa omituisuudessaan uskottavissa hahmoissa. Harmittaa vain, että näinkin pätevään tuotantoon ei ole löydetty parempaa käsikirjoitustiimiä.
Kun nyt näihin noita-aiheisiin televisiosarjoihin päästiin, niin kuinkas onkaan Salemin (Yhdysvallat 2014–) laita? Olen odottanut sarjan saapumista Suomeen lähes puolitoista vuotta, mutta toistaiseksi olen saanut vain nuolla näppejäni. Jenkeissä on edetty jo toiselle tuotantokaudelle. Hyvät lukijat, kertokaa, jos tiedätte Salemin levityskuvioista jotakin mitä minä en tiedä. Ja levittäjille vikkinä: uskon, että tähän kannattaa tarttua.
American Horror Storyn (audio)visuaalisesta suunnittelusta vielä. Vilkaiskaa tuota traileria. Se ei ole yhtä upea kuin kakkoskauden trailer, mutta hieno joka tapauksessa. Harmi, etteivät tuotantokausien sisällöt vastaa lainkaan kokeellisten trailerien luomia mielikuvia.
*****
American Horror Story: Coven DVD @ Discshop
American Horror Story: Coven BD (import) @ Discshop
American Horror Story: Coven DVD (import) @ Discshop
American Horror Story: Coven DVD (import) @ Discshop
Taikalyhty – Elokuvablogi 