Rose Kennedy: On aika muistella (1974) arvostelu

on-aika-muistella
On aika muistella (1974)

Rose Kennedy: On aika muistella (Times to Remember, 1974, suom. 1974)
Lukuhaasterasti: 24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kun aloin pohtia haastetta varten, mikä nyt on se paikka, jossa olen aina halunnut käydä, en osannut vastata sen tarkemmin kuin että Yhdysvallat. En osaa edes nimetä mitään tiettyä osavaltiota tai tienoota, joka kiinnostaisi minua erityisesti. Siksi Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn äidin muistelmateos tuntui osuvan tähän hyvin: Rose Kennedyn kertomuksien myötä lukija pääsee kiertämään monissa osavaltioissa ja tunnetuissa kaupungeissa.

Voidaanko elämäkerta- tai muistelmateoksen kertojaa kutsua epäluotettavaksi? Tämä vaivasi minua erityisesti Rose Kennedyn muistelmia lukiessani. Vastaus on tietenkin kieltävä: epäluotettavasta kertojasta puhutaan silloin, kun sisäiskertoja viestii kertojan ”ohitse” suoraan sisäislukijalle, eikä tietokirjassa (jollaisia elämäkerratkin ovat) ole sisäiskertojia. Silti pohdin tätä kirjan mittaan useaan otteeseen. Rose Kennedy on nimittäin arvomaailmaltaan ja maailmankatsomukseltaan niin tavattoman vanhanaikainen, etten tiedä, pitäisikö hänen näkemyksilleen itkeä vai nauraa. Jos olisin napannut tämän kirjaston kaunokirjallisuusluokasta, olisi mukisematta lukenut tämän romaanina, jossa 1800-luvun lopulla syntyneen amerikkalaissivistyneistön tunkkaisia käsityksiä ja tomuisia arvoja pilkataan satiirin keinoin ja epäluotettavan kertojan avulla. Kyseessä on kuitenkin ihan vakavalla naamalla luettavaksi tarkoitettu muistelmateos – valitettavasti.

Rose Kennedy synnytti yhdeksän lasta, joista yhdestä tuli presidentti, toisesta oikeusministeri ja kolmannesta senaattori. Vanhin lapsi Joe ryhtyi hävittäjälentäjäksi ja menehtyi toisen maailmansodan tuoksinassa – eräänlainen sankarivainaja siis. Loput viisi lasta olivat tyttöjä, mikä tarkoitti Rose Kennedyn maailmassa sitä, että heistä tuli vaimoja ja äitejä eikä sitten oikein muuta. No, Rosen vanhimmasta tyttärestä Rosemarysta ei tullut edes sitä, mutta siitä lisää myöhemmin. Kennedyjen kotona on joka tapauksessa selvästi kannustettu poikia opiskelemaan ja kehittämään itseään politiikkaa ja liike-elämää silmälläpitäen. Tyttärilleen Rose näyttää sen sijana opettaneen lähinnä pöytätapoja sekä niksejä siihen, kuinka pysytään solakkana.

Rose mainitsee useaan otteeseen löytäneensä valtavasti materiaalia – kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä – jostakin tietystä elämänvaiheesta, mutta jättävänsä ne siteeraamatta, koska ne tuskin lukijaa kiinnostaisivat. On tietenkin mukavaa, että Rose on osannut ajatella, ettei ihan kaikkea kannata kirjaan sisällyttää ja että lukija voi tosiaan pitkästyä. Silti muistelmien 588:aan sivuun mahtuu uskomaton määrä täysin yhdentekeviä, arkisia asioita käsitteleviä merkintöjä. Ketä kiinnostaa Ted Kennedyn sairastama korvatulehdus tai pikkutarkka kuvaus juhlakoltusta niissä ja näissä illanistujaisissa? Ymmärrän, että 1970-luvulla suvaittiin verkkaisempaa kirjoitusotetta kuin 2010-luvulla, mutta rajansa kaikella. Ylipitkien kirje- ja päiväkirjasitaattien määrä antaa aihetta epäillä, että Rosella ei joko ole ollut apunaan lainkaan kustannustoimittajaa, tai vaihtoehtoisesti kustannustoimittaja ei yksinkertaisesti ole hennonnut esittää juurikaan kritiikkiä Rosen kaltaisen ”kunnianarvoisan” kirjoittajan tekstiin. Onhan Rose sentään presidentin äiti ja vieläpä luonteeltaan aika kipakka tapaus. Yritä nyt sellaiselle sanoa, ettei ketään kiinnosta ylipitkä selostus Bostonin kermatortusta tai poikien jalkapallopeleistä.

Kuten kuka tahansa isoäiti, myös Rose haluaa nähdä lapsissaan ja perheessään pelkkää hyvää. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hän on jättänyt mainitsematta lähes kaikki sellaiset asiat, jotka asettavat jonkun hänen perheenjäsenensä ikävään valoon. On esimerkiksi hyvin tunnettua, että avioliitto tai edes presidentinvirka eivät estäneet Johnia nautiskelemasta nuorista, näteistä naisista. Rose ei suo kirjassaan halaistua sanaa näille väitteille – hiljaisuus taitaa olla myöntymisen merkki. Myös Rosen oman aviomiehen uskollisuudesta kiertää villejä huhuja – Rose ei kommentoi myöskään tätä. Ainoa viittaus aviollisiin ristiriitoihin on Rosen maininta Patricia-tyttärensä avioerosta.

Kun kerran päästiin asioihin, joista Rose ei mielellään kirjassaan puhu, on paikallaan pohtia tovi Rosemarya eli Rosen vanhinta tytärtä. Rose käsittelee kirjassaan Rosemarya luultavasti vähemmän kuin ketään toista lapsistaan. Julkisuudessa liikkuu melko niukalti tietoja siitä, millainen lapsi Rosemary tarkalleen ottaen oli. Rose kertoo, että Rosemaryn kehitys oli normaalia hitaampaa ja että tämän älykkyysosamäärä oli selvästi matalampi kuin ikätovereilla. Silti Rosen tapa puhua tyttärestään kehitysvammaisena tuntuu liioittelulta. Kun Rosemary alkoi lähestyä kolmatta vuosikymmentään, hän alkoi – Rosen kertoman mukaan – käyttäytyä yhä holtittomammin: hän sai raivokohtauksia ja karkaili. Tilanne johti lopulta siihen, että 23-vuotiaalle Rosemarylle tehtiin lobotomia. Leikkaus meni reisille niin pahasti kuin se suinkin saattoi mennä: Rosemary menetti puhekykynsä ja taantui henkisesti 2-vuotiaan tasolle. Hän vietti koko loppuikänsä laitoksessa.

Rose sivuuttaa muistelmissaan Rosemaryn niin vähillä puheilla kuin suinkin voi. Aistittavissa on, että mieluiten hän olisi mainitsematta Rosemarysta lainkaan, mutta koska Rosemaryn olemassaolo ja hänen psyykeongelmansa olivat hyvin tunnettuja (joskin vähän puhuttuja) tosiasioita, ei totaalinen vaikeneminen ole vaihtoehto. Ja sen, mitä Rose tyttärestään paljastaa, suhteen kannattaa olla kriittinen. Rosen väite siitä, että Rosemary olisi syntynyt jollain tavalla vajaakykyisenä, on kyseenalaistettu. On esitetty, että Rosemaryssa ei syntyessään ollut lääketieteellisessä mielessä pienintäkään vikaa – kenties vanhin tytär ei yksinkertaisesti vastannut vanhempiensa odotuksiin pakonomaisesta kilpailuhengestä ja jatkuvasta suorittamisesta. Tätä väitettä tukevat Rosemaryn omat päiväkirjamerkinnät ja hänen julkiset esiintymisensä ajalta ennen lobotomiaa.

Olen itse ajatellut, että henkisesti vajaakykyinen lapsi oli jotain sellaista, mitä Kennedyn perhe todella tarvitsi. Etenkin Joe-isän ”tässä talossa ei itketä” -säännöt ja jatkuvat vaatimukset mukautua tarkasti määriteltyyn Kennedy-muottiin olisivat ainakin periaatteessa voineet saada humaanimman ilmenemismuodon erityislapsen myötä. Toisin kävi: Rosemary suljettiin laitokseen koko loppuiäkseen. Poissa silmistä, poissa mielestä. Rose yrittää kuitenkin muistelmissaan repiä tyttärestään sen PR-edun, mikä suinkin irti lähtee. Hän kuvaa perheensä joukkona hyväntekijöitä, jotka pyrkivät ajamaan kehitysvammaisten asiaa politiikassa, säätiötoiminnassa ja rahalahjoituksin. Rose jopa korostaa halunneensa vierailla säännöllisesti Rosemaryn luona, vaikka muissa lähteissä väitetään, ettei Rose eräässä vaiheessa tavannut Rosemarya kahteenkymmeneen vuoteen ja että muidenkin perheenjäsenten vierailut olivat Rosemarylle harvinaista huvia. Armoalmut säätiöille ja kampanjoille ovat aika lailla yhtä tyhjän kanssa, jos oma lapsi hylätään ja unohdetaan vammaisuutensa vuoksi laitokseen.

Jotain kertoo sekin, että Rose itse kuvaa kehitysvammaista lasta ”tragediaksi”. Rose ei selvästi oppinut tyttäreltään mitään. Sääli, sillä Rosemarylla olisi varmasti ollut äidilleen paljon annettavaa. Mitä Rose mahtaisi ajatella Pertti Kurikan Nimipäivistä?

Kirjassa on jossain määrin kasvatusopasmainen perusvire. Aivan kuin Rose yrittäisi sanoa: kunhan teet kuten minä, sinunkin lapsistasi kasvaa senaattoreita ja presidenttejä. Tästä vuoden 1962 tapahtumiin viittaavasta pätkästä hehkuu Rosen omahyväinen käsitys omien kasvatusmetodien erinomaisuudesta:

— — [K]un Teddy [Edward Kennedy, Rosen nuorin poika] oli tullut valituksi [senaattoriksi], kun kaikki kolme elossaolevaa poikaamme olivat korkeissa ja vastuunalaisissa asemissa liittovaltion hallinnossa, silloin palasivat mieleeni ne vuodet, jolloin he olivat olleet lapsia, pieniä poikasia, jotka varttuivat nuorukaisiksi ja miehiksi, ja ajattelin itsekseni: Noina vuosina, jolloin ”vitsa oli väännettävä”, minun oli täytynyt toimia jollakin tavoin täysin oikein.

Tapa, jolla Rose nostaa itsensä jalustalle, vetää hiljaiseksi. Jos pojat eivät olisi kiivenneet liittovaltion johtovirkoihin, olisiko Rosen päätelmä hänen omista kasvatusmetodeistaan ollut toisenlainen? Toimivatko ne vanhemmat, joiden lapsista tulee maanviljelijöitä, siivoojia ja tehdastyöläisiä, väärin? Toimiko Rose Rosemary-tyttärensä suhteen ”täysin oikein”? Onko myös se, että yksi Rosen pojista naputti presidenttikaudellaan sihteereitään ja lehdistöedustajiaan kuin kiimainen jänis, osoitus siitä, että Rose toimi täysin ”täysin oikein”?

Mitä Rosen kasvatusmetodit sitten tarkoittivat käytännössä? Annetaanpa hänen itsensä kertoa:

[I]ihmisillä on paljon parempi elämä, jos he kaikissa sen vaiheissa pysyvät ystäviensä parissa, joilla on samanlainen tausta, samat kiinnostuksen kohteet ja mahdollisuudet ja jotka ovat samanikäisiä ja siksi kokevat paljon yhdessä.

Mistään sosiaalisesta monimuotoisuudesta ja lasten maailmankuvan avartamisesta ei siis ole puhettakaan. Talouseliitin on syytä marinoida lapsensa visusti omissa mehuissaan ja pitää huoli, että pikku piltit eivät joudu alempien sosiaaliluokkien kanssa tekemisiin. Köyhyys ja pahat tavat voivat tarttua.

Minun mielestäni [kunnon vanhanaikainen selkäsauna] on yksi tehokkaimmista kasvatusmenetelmistä. — — Säilytin viivainta pöytälaatikossani ja käytin sitä rangaistusten mittailuun. Muutaman selkäsaunan jälkeen pelkkä viivaimen mainitseminen vaikutti varsin terveellisesti lapsen käytökseen. Koska oikeudenkäytön tuli olla sekä varmaa että nopeaa, — — [sieppasin usein] lähimmän käteen sattuvan esineen, joka useimmiten oli puinen vaateripustin. — — Vaateripustimista on tullut perheemme elimellinen osa.

Niin. Ei kommentoitavaa tähän.

Lisäksi on mainittava, että Rose järjesti perheen yhteisistä, arkisista aterioista jonkinlaisia läksynkuulustelutilaisuuksia. Lounaspöydässä tentattiin vuosilukuja ja erisnimiä, jotka lasten olisi opintojensa pohjalta ainakin pitänyt tuntea. Tunnelma oli Rosen mukaan mukava ja kannustava, ei ahdistava. Hän kertoo, kuinka lapset lähtivät näihin tenttauksiin mukaan iloisella kilpailuhengellä. Tähän kun lisätään se, ”mitä Joella oli tapana sanoa lapsille”:

– Me emme halua mitään häviäjiä näissä nurkissa. Tässä perheessä me haluamme voittajia.

Mites sen selkeämmin voisit ilmaista, että Kennedyn pariskunnalle lapset eivät suinkaan kelpaa sellaisina kuin he ovat, vaan ainoastaan ”voittajina”. Jostain syystä minun ei ole enää lainkaan vaikea uskoa, että puheet Rosemaryn (synnynnäisestä) jälkeenjääneisyydestä ovat pelkkää höpöä.

Rosella rakastaa siteerata sukulaistensa kertomuksia, joissa häntä itseään kehutaan. Milloin joku ylistää hänen ulkonäköään, milloin tyylitajuaan, milloin viisauttaan, älykkyyttään ja yleistä mahtavuuttaan. Minusta vaikuttaa siltä, että Rose on yksi noista lukuisista isoäideistä, joihin suhtaudutaan kunnioituksen ja säälin sekaisin tuntein. Toki ne muistiinpanot, kirjeet ja merkinnät, jotka Rosen käsiin asti on annettu, ovat hänen suhteensa myötämielisiä. Mutta voin vain kuvitella, mitä Rosen miniät puhuvat anoppinsa selän takana – hänen lapsenlapsistaan puhumattakaan.

On kiinnostavaa, että Rose ei käytä Kennedyn klaanin vaihteista kertoessaan juuri lainkaan sellaisia adjektiiveja kuin onnellinen, tyytyväinen tai mukava. Sen sijaan hänen kirjoituksissaan korostuvat sellaiset sanat kuin kaunis, tyylikäs ja vakuuttava. Rose ei näytä olevan ensinkään kiinnostunut siitä, mitä ihmiset tuntevat sisimmässään tai millaisena he kokevat elämänsä – sen sijaan häntä kiinnostaa se, miltä ihmiset ulospäin näyttävät ja millaisen vaikutelman he itsestään antavat. Tähän koko Kennedyjen paradoksi tuntuukin kiteytyvän: Onni on tuntematon ja epäolennainen käsite. Pääasia on, että on menestystä – että on Voittaja.

Rosen kokemusten määrää on kuitenkin tavallaan pakko ihailla. Hän syntyi vuonna 1890, joten siihen mennessä kun hän kirjoitti muistelmansa 70-luvulla, hän oli ehtinyt nähdä maailmaa jo yli 80 vuotta. Voi vain kuvitella, millainen kokemusten kirjo noihin vuosiin mahtuu. Rose synnytti yhdeksän lasta, joista neljä ehti kuolla ennen vanhempiaan – kaksi tapaturmaisesti (Kathleen ja Joe lento-onnettomuuksissa 1940-luvulla) ja kaksi väkivaltaisesti (John ammuttiin vuonna 1963 ja Robert vuonna 1968). Eikä tässä vielä kaikki: Rose kuoli vasta vuonna 1995, kunnioitettavassa 104 vuoden iässä. Pistää miettimään, minkä ikäiseksi sitä saa itse elää – ja millaisen maailman nähdä kuolinvuoteeltaan.

Sinun poikasi muisto elää, Rose.