Uhri (1986) arvostelu – Tulesta ja vedestä

uhri
Uhri (1986)

Jokin aika sitten kirjoittelin Andrei Rublevista. Sittemmin olen jatkanut Andrei Tarkovskin filmografian kasailua: Uhrin (Offret, Ruotsi/Iso-Britannia/Ranska 1986) katsottuani näkemättä on enää yksi Tarkovski eli Nostalgia (Nostalghia, Italia/Neuvostoliitto 1984). Suomi-DVD:tä ei Nostalgiasta ilmeisesti ole olemassa, ja voin vannoa, etten katso enää yhtäkään Tarkovskin elokuvaa englanniksi tekstitettynä. (14-vuotiaana nähty Peili englanninkielisin tekstityksin oli sen verran psykedeelinen kokemus, että pyrin nykyään suosiolla välttämään mokomia.) Jää siis nähtäväksi, milloin koittaa se aika, kun voin ilmoittaa nähneeni kaikki Tarkovskin kokopitkät.

Jos ei tietäisi paremmin, voisi Uhria erehtyä luulemaan Ingmar Bergmanin elokuvaksi, tämän elokuvan myötä Tarkovskin ja Bergmanin tyylipiirteiden yhtäläisyydet (ja toisaalta myös erot) tulevat nimittäin näkyviin aika jännällä tavalla. Uhrin kuvasi Sven Nykvist, joka oli Bergmanin luottomiehiä; hänen kuvausassistenttinaan pyöri Bergmanin poika Daniel Bergman. Myös lavastaja Anna Asp oli tehnyt aiemmin yhteistyötä Bergmanin kanssa. Ilmeisin henkilöyhteys liittyy kuitenkin päähenkilö Alexanderin esittäjään: Erland Josephson näytteli ties kuinka monessa Bergmanin tuotannossa, päällimmäisenä mieleen muistuu minisarja Kohtauksia eräästä avioliitosta. En malta olla pohtimatta, onko päähenkilön etunimi viittaus Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuvaan.

UHRI-ti
Gotlanti vai unen maa?

Päälle päätteeksi elokuvan kuvausympäristö muistuttaa paljolti Gotlannissa sijaitsevaa Fårön saarta, jolla Bergman asui pitkään ja jolla hän myös kuvasi monia tunnetuimmista elokuvistaan. Itse asiassa Tarkovski olisi halunnut kuvata Uhrin Fårölla, mutta joutui tyytymään hyvin saman oloiseen lokaatioon Gotlannissa. Tarkovskin yritys päästä Fårölle kuvaamaan ei kuitenkaan ollut turha: se antaa selkeän syyn peilata Uhria Bergmanin tuotantoa vasten.

UHRI-alexander
Alexanderin syntymäpäivät saavat yllättävän käänteen.

Elokuvassa valmistaudutaan kulttuuri-intellektuelli Alexanderin syntymäpäivien viettoon. Luvassa on pienet ja vapaamuotoiset juhlat. Ennen juhlia Alexander istuttaa meren rannalle kuivahtaneen puun. Istutushommia tehdessään hän selittää pienelle pojalleen, kuinka eräs munkki oli saanut samanlaisen puun kukoistamaan kantamalla sen juurelle rituaalinomaisesti joka päivä samaan aikaan ämpärillisen vettä. Ihme voi tapahtua ja kuollut herätä eloon, kun rituaali suoritetaan pieteetillä ja kun sen toimeenpanija uskoo ihmeen mahdollisuuteen. Poika ei kommentoi isänsä puheita: hän toipuu kurkkuleikkauksesta (käsi pystyyn, kuinka moni luki tämän ”kurkunleikkauksesta”) eikä pysty puhumaan.

Ja niin juhlavieraita alkaa saapua. Postinkantaja Otto (Allan Edwall) lahjoittaa Alexanderille vanhan Euroopan kartan komeissa kehyksissä. Lahja enteilee sitä, mitä kesken syntymäpäivien vieton tapahtuu: syvä varjo laskeutuu vanhan mantereen ylle. Elokuvassa ei täsmällisesti selviä, minkälaisesti uhasta on kyse. Sen sijaan näyttää selvältä, että elämä sellaisena, kuin Alexander perheineen ja ystävineen on sen tuntenut, on ohi.

UHRI-muutos
Taivas tummuu kesken juhlien.

Välinpitämätön intellektuellikin kääntyy suurimman ahdingon aikana Jumalan puoleen: Alexander, joka on elokuvan aloituskohtauksessa kuvaillut omaa jumalsuhdettaan ”olemattomaksi”, vaipuu rukoukseen ja lupaa luopua kaikesta itselleen tärkeästä, jos järjestys vain palautuu maan päälle. Tämä on se uhri, johon elokuvan nimikin viittaa: voidakseen pelastaa rakkaansa on Alexanderin luovuttava heistä – kompleksinen ajatus, josta ainakin itse löydän pienellä pohtimisella järjettömän syvää viisautta.

Uhri on temaattisesti niin rikas ja saumaton kokonaisuus, että sitä on vaikea lähteä purkamaan osiinsa. Päällimmäiseksi temaattisesta tasosta nousi omassa katselukokemuksessani ajatus ihmeestä – tapahtumasta, joka ylittää todennäköisen ja mahdollisen rajan. Ja taas kerran saadaan muistutus siitä, että kannattaa varoa, mitä toivoo: kun ihme käy toteen, voi pienen ihmisen mielenterveys joutua koetukselle.

UHRI-tuli
Tuli kohottaa aineen energiaksi ja välittää uhrin sille, joka sitä vaatii.

Mukana on myös luopumisen aiheeseen liittyvä juonne. Alexander kertoo nuoruutensa unelmista ja niiden hiljaisesta murtumisesta: ”Olin valmistautunut yhtä elämää varten, korkeampaa elämää? Luin filosofiaa, uskonnonhistoriaa ja estetiikkaa. Lopuksi laitoin itseni kahleisiin – vapaaehtoisesti.” Kaava on nuorille unelmoijille tyypillinen: idealismi ja aineettomat ihanteet väistyvät, kun iho alkaa hiljalleen menettää kimmoisuuttaan ja hiusraja nousta. Aine, biologia ja ihmisen sisäsyntyinen tarve jatkaa olemassaoloaan jälkikasvun muodossa kohoavat suurempia ideaaleja tärkeämmiksi. Ikääntyminen tarkoittaa oman geeniperimän nostamista ihanteiden yläpuolelle. Niin on käynyt myös Alexanderin tapauksessa, joka on kahlinnut itsensä aviomiehen ja isän rooliin. Periaatteessa se, minkä Alexander joutuu katastrofin estämiseksi uhraamaan, on hänelle kahle – kahle, johon hän on kiinnittynyt vapaaehtoisesti. Yhtä vapaaehtoisesti hän myös irtautuu tuosta kahleesta. Ihmisen vapaus valita on hänen suurimpia taakkojaan myös tässä elokuvassa.

Uhri pitää sisällään kuulemma vain 115 otosta. Kun elokuvalla on mittaa vajaat kaksi ja puoli tuntia, voidaan tästä laskea, että yhdelle otokselle tulee mittaa noin puolitoista minuuttia. Se on keskimääräiseksi otoksen pituudeksi paljon, joskaan missään ennätysluokassa ei vielä painita (mietitäänpä vaikka Miklós Jancsón Szerelmem, Elektra -elokuvaa, jossa keskimääräinen otoksen pituus on muistaakseni noin 4–5 minuuttia, tai Aleksandr Sokurovin Russian Arkia, joka koostuu yhdestä, noin puolitoistatuntisesta otoksesta). Pitkät otokset ovat Tarkovskin elokuvissa peruskamaa, mutta tässä elokuvassa kameralla maalailu tuntuu menevän pidemmälle kuin missään miehen aiemmassa teoksessa.

Visuaalinen lisä, johon en muista törmänneeni muissa Tarkovskin elokuvissa, on selin kameraan seisovat ihmiset. Etenkin elokuvan alkupuolella henkilöhahmoista tuntuu näkyvän enemmän selkiä kuin kasvoja. Kun syntymäpäiväjuhlat keskeytyvät huonoihin uutisiin, tämä elementti alkaa saada yhä vähemmän ja vähemmän tilaa. Myöhemmin elokuvassa nähdään myös muutama hämmentävä lähikuva henkilöhahmojen kasvoista, ja sirahtaahan se neljäs seinäkin tässä yhteydessä rikki. Okei: neljäs seinä kyllä hajoaa ensimmäisen kerran jo elokuvan alkupuolella, kun piika Maria (Guðrún Gísladóttir) kyselee emännältään ohjeita. Neljättä seinää pääsevät elokuvassa rikkomaan nimenomaan naiset: Marian lisäksi Alexanderin tytärpuoli Marta (Filippa Franzén) ja vaimo Adelaide (Susan Fleetwood).

UHRI-leiju
Sängyn yläpuolella leijuvia ihmisiä on nähty Tarkovskin elokuvissa ennenkin.

Haluaisin ajatella käännetyt selät ja neljännen seinän rikkoutumiset viesteiksi siitä, millaiseksi Alexander kokee oman asemansa maailmassa: ihanteidensa vuoksi hän tekee itsestään ulkopuolisen kaikesta ja kaikkialla, jopa omissa syntymäpäiväjuhlissaan. Hän on halunnut elää ”korkeampaa elämää” ja siten irrottautua muusta ihmiskunnasta, mutta onnistuu tässä vain puolittain. Ainoastaan elämänsä naisiin hän saattaa silloin tällöin saavuttaa välittömän yhteyden, jota ilmaistaan suoralla katsekontaktilla kohti katsojaa – katsojaa, joka kautta elokuvan samastuu nimenomaan Alexanderiin. Kyse ei ole seksuaalisesta jännitteestä, vaan yksinkertaisesta sukupuolten välisestä, pehmeästä rajapinnasta. Miehet eivät jää tuijottamaan toisiaan silmiin.

Tarkovskin elokuvissa on totuttu näkemään vettä. Se on hyvin keskeinen motiivi lähestulkoon kaikissa hänen elokuvissaan – jopa Solariksessa, joka sentään sijoittuu suurelta osin avaruuteen ja jossa vesiaiheet jäävät siten aika vähäisiksi (mutta sitäkin tärkeämmiksi). Uhrissa ei nähdä ohjaajalle tyypillistä vesikasvien huljua virtaavassa vedessä, mutta vesi on läsnä toisella tavalla – ämpärissä, jolla kannetaan kostuketta kuivuneen puun juurelle. Veden lisäksi toinen keskeinen elementti on tuli, joka saa elokuvan lopussa massiivisen soolonumeron. Tuli ja vesi käyvät Uhrissa eräänlaista vuoropuhelua: Tuli vie uhrin savuna sille, joka uhria vaatii. Veden myötä tuhka imeytyy jälleen maahan ja kääntää kaiken kasvun suuntaan.

UHRI-poika
Sanko valjastaa veden ja sitä mukaa myös muut elementit ihmisen käyttöön.

Kuten oikeastaan kaikki Tarkovskin 1970-luvulla tekemät elokuvat, myös Uhri kuuluu niihin teoksiin, joista saa ensimmäisellä katselukerralla vain pintaraapaisun. Siksi olenkin harmissani, etten saanut jo teininä tilaisuutta nähdä tätä elokuvaa – silloin olisin saanut tästä enemmän irti. Nykyään koen taide-elokuvan hyvin vaikeasti lähestyttävänä elokuvatyyppinä, joten saa nähdä, katsoko Uhria – niin upea teos kuin se onkin – enää uudelleen. Toivottavasti näin tapahtuu.

Traileria ei taaskaan löydy, joten ohessa pieni pätkä elokuvan puolivälin tienoilta.

*****