Blues Brothers (1980) arvostelu – Pullanaama ja Nick Cave

Blues Brothers (1980)

Näin Blues Brothersin (The Blues Brothers, Yhdysvallat 1980) ensi kertaa melko nuorena, ehkä jopa nuorempana kuin nykyinen ikäraja (K12) sallisi. Vaikka muistikuvat itse elokuvasta ovat olleet hatarat, olen jo kauan tuntenut hienoista vastenmielisyyttä sen konseptia kohtaan. Elokuvaa ei tarvinnut katsoa toistamiseen pitkään ennen kuin tajusin, mistä tämä johtuu: toinen elokuvan keskushahmoista, Jake Blues (John Belushi), on ärsyttävä. Sen sijaan toista hahmoa, Elwoodia (Dan Aykroyd) pidän varsin sympaattisena.

Tämä on sinänsä vähän outoa, sillä Elwood ja Jake ovat ainakin näennäisesti hyvin samanlaisia. He ovat omituisia, vähäpuheisia tyyppejä, jotka pukeutuvat identtisesti eivätkä käytännössä koskaan riisu mustia lasejaan. Hahmoissa on kuitenkin keskeinen ero. Koppava ja itseriittoinen Jake kiukuttelee kuin uhmaikäinen. Lisäksi Jakea näyttelevän John Belushin pullataikinamainen naama ja laiskapulskea olemus suorastaan säteilevät vetelää ylimielisyyttä. (Onneksi Belushin pärstä on melkein koko elokuvan ajan kätketty mustien lasien taa.) Elwood sen sijaan on mitä miellyttävin olento. Hän muistuttaa hatun ja lasien kanssa erehdyttävästi Nick Cavea.

BB-kantri
Music business, good business.

Blues Brothersia saa katsoa aika pitkälle, ennen kuin alkaa saada otetta siitä, minkä genren elokuvasta on kyse, ja siitä, kuinka elokuvaa pitäisi katsoa. Kyseessä on varsin omalakinen komedia, jonka huumori pohjautuu tilanteiden ja hahmojen outouteen ja ajoittain suoranaiseen järjettömyyteen. Jake ja Elwood hankkiutuvat mitä absurdeimpiin tilanteisiin ja käyttäytyvät itsekin aika kummallisilla tavoilla. Perusjuoni on hatara: Jake ja Elwood lupaavat orpokodin johtajattarelle maksaa kiinteistön verorästit ja näin turvata laitoksen toiminnan. Ja mikäpä olisi parempi keino tienata äkkiä paljon rahaa kuin vanhan The Blues Brothers -bändin kokoaminen ja keikan heittäminen?

Elokuvan omaperäisyys piilee omituisen, epätodennäköisen ja absurdin huumorin lisäksi musiikissa. Pikkurooleihin on saatu niinkin isoja nimiä, että kaltaiseni bluesidioottikin heidät tuntee: James Brown, Aretha Franklin, James Lee Hooker, Ray Charles. Eritoten Franklinin soolonumero on mahtipontinen. Myös The Blues Brothersin keikat ovat hauskaa katsottavaa ennen kaikkea Aykroydin mahtavien tanssiliikkeiden vuoksi.

BB-franklin
Aretha Franklin osaa kyllä laulaa, mutta näyttelijän tai tanssijan lahjoja hänelle ei ole juuri suotu.

Kiinnostavaa elokuvassa on myös sen visuaalinen ilme. Etenkin kohtaus, jossa kaverukset käyvät tapaamassa orpokodin johtajatarta, on vaikuttava. Päästäkseen johtajattaren puheille on bluesveljien kiivettävä omituisen oranssinsävyisen porrashuoneen ylätasanteelle, jossa odottelee jättimäinen, kömpelösti veistetty krusifiksi. Valitut kuvakulmat ja huoneen omituinen väri luovat kohtaukseen kuumeisen ja voimakkaan vaikutelman. Toinen visuaalisesti mieleenpainuva kohtaus on lopun kolarointikahjoilu, jossa veljeksiä vainoavat natsit (joo’o…) pääsevät autollaan lyhyelle ilmalennolle.

BB-portaat
Tämä taitaa olla koko elokuvan vaikuttavin otos. Tekisi melkein mieli nostaa arvosanaa yhdellä tähdellä pelkästään tämän takia.

Blues Brothers on omituinen kasa toisistaan melko irtonaisia kohtauksia ja musiikkinumeroita. Jos oikein pinnistelen, voin osittain ymmärtää osittain, miksi elokuva nauttii niin suurta kulttisuosiota. Jos arvioisin elokuvaa puhtaasti subjektiivisesta näkövinkkelistä, saattaisi tähtiä olla vähemmän.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / DVD (Augmented Edition)