Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet

Älä lue tätä tekstiä. Lue sen sijaan juttusarjan aiemmat osat:

Jos teit sen jo, jatka toki lukemista.

Palataan varhaisteini-ikäisen Heinin todellisuuteen ja illuusioihin. Vuosituhat vaihtui. Menin yläasteelle. Kävin ensimmäistä kertaa ihan oikeilla festareilla. Löysin 70-luvun progen ja muut vanhempieni vinyylihyllyn aarteet, black metalin, dark waven ja goottirockin, death metalin, funeral doomin, black metalin, neofolkin, industrialin, ambientin, dark ambientin ja black metalin (taas, ja taas, ja taas) – en ehkä tässä järjestyksessä, mutta kuitenkin. Kaiken uuden musiikin keskellä seurasin edelleen Guns N’ Rosesin uraa, jonka alkoi näihin aikoihin saada uusia, jännittäviä käänteitä.

Guns N’ Roses teki paluun keikkalavoille vuonna 2000 uudella kokoonpanolla, jonka ainoa alkuperäisjäsen oli W. Axl Rose. Ensimmäinen suurempi comeback-esiintyminen tapahtui seuravaana keväänä Rock in Rio -festivaaleilta. Olin noihin aikoihin yhä niin kiintynyt bändiin, että hankin välittömästi konserttitaltioinnin bootleg-VHS:nä – se taitaa olla edelleen tallella vaatimattomassa videokokoelmassani. Olen kelaillut tuota surkealaatuista tallennetta ees taas lukemattomia kertoja. Tuoreeltaan pelkästään tallenteen symbolinen merkitys riitti lumoamaan minut: Guns N’ Roses elää! Tämän täytyy olla alku jollekin suurelle ja mahtavalle!

Kyllä, näin minä ajattelin. Tämä on osoitus siitä, kuinka sitkeästi esiteini-ikäinen voi pitää kiinni lapsenuskostaan. I used my illusion. – Tavallaan olin oikeassa: ilman GN’R:n comeback-keikkaa en kenties koskaan olisi koskaan tutustunut Bucketheadin musiikkiin – mutta se on jo oman tekstinsä aihe (tekstin, joka on muhinut blogin luonnoksissa jo monta vuotta ja jota en todennäköisesti koskaan saa valmiiksi).

Koska en (onneksi) ole enää 13-vuotias, osaan nyt katsoa konserttitaltiointia kriittisemmin. Koko keikka on hirvittävä. Rose on hengästynyt ja haparoi laulussaan. Kerran hän sekoaa sanoissaan ja lopettaa kappaleen tahdin tai pari myöhemmin kuin muu bändi. Hänen äänessään on edelleen läsnä kaikki se potentiaali, joka teki hänestä yhden kaikkien aikojen hienoimmista rock-vokalisteista.

En tiedä, mikä häntä tarkalleen ottaen vaivaa – kaikki vain menee pieleen. Aivan kuin hän ei tajuaisi vanhentuneensa lähes kymmenen vuotta  sitten edellisen Guns N’ Roses -konsertin. Use Your Illusion -kiertueen aikoihin 30-vuotiaan Rosen jalka nousi kepeästi tiheisiin juoksuspurtteihin. Vuonna 2001 hän on 38-vuotias, ja sen huomaa: hän huohottaa ja hikoilee kuin sika.

Niin tärkeä muusikko kuin Bucketheadista minulle tulikin, on myönnettävä, että hän on täysin väärä henkilö soittamaan Slashin säveltämiä sooloja. Pidänkin eniten niistä Rock in Rio -pätkistä, joissa Buckethead ei ”coveroi” Guns N’ Rosesia, vaan soittaa jotain omaansa – kuten tässä upeassa, Robin Finckin kanssa improvisoidussa instrumentaalipätkässä. Voi vain arvella, kuinka kauniita asioita Buckethead ja Finck olisivat voineet yhdessä tehdä, jos he olisivat soittaneet samassa bändissä vähän pidempään.

Kun kertasin tätä tekstiä valmistellessani Guns N’ Rosesin vanhoja videoita ja Rock in Rion keikkataltiointia, panin merkille, kuinka samankaltaisia hahmoja Slash ja Buckethead oikeastaan ovat. Kummankin esiintymisasu on vakiintunut ja helposti tunnistettava. Molemmat pyrkivät asustevalinnoillaan ja liikkeillään piilottamaan kasvonsa yleisöltä. Molemmat tykkäävät pitää suunsa kiinni ja kiusaantuvat, jos heiltä kysytään jotain. Molemmat ovat kehittäneet äärimmäisen omaleimaisen ja tunnistettavan soittotyylin. Äkkiä Bucketheadin valinta Guns N’ Rosesin soolokitaristiksi ei tunnukaan niin oudolta. Hän on kuin Slashin varjo (siinä mielessä kuin C. G. Jung varjon käsitettä käytti): äärimmäisen tekninen, kylmä ja suoritusorientoitunut vastine sydämelliselle ja lämpimälle Slashille.

Kun  Buckethead erosi Guns N’ Rosesista vuonna 2004, huomasin olevani paljon kiintyneempi Bucketheadin siihenastiseen soolotuotantoon (Colma, Monsters and Robots, Giant Robot, Bucketheadland ja niin edelleen) kuin Guns N’ Rosesin musiikkiin. Veljeni pyysi ikuisuuslainassa olleet GN’R-ceedeensä takaisin. Rippasin levyt mp3-tiedostoiksi ja unohdin ne vuosikausiksi kiintolevyn syövereihin.

Kului vuosi, toinen, kolmas, neljäs. Vuonna 2008 tapahtui se, mitä kukaan ei enää uskonut tapahtuvaksi: Guns N’ Rosesin kuudes studioalbumi Chinese Democracy ilmestyi.

Olen kuunnellut levyn ilmestymisen jälkeen Chinese Democracya enemmän kuin mitään muuta Guns N’ Rosesin albumia. Minun mielestäni se on hyvä levy. En tiedä, mitä Axl Rosen äänelle tapahtui Rock in Rion ja Chinese Democracyn välissä. Ehkä hän on kaikki nämä vuodet ollut oivallinen studiolaulaja, ehkä ainoastaan keikkojen suhteen on välillä ollut vaikeaa. Kuunnelkaa, kuinka siistiltä hän kuulostaa vaikkapa Better-kappaleella.

Chinese Democracya vaivaa vain yksi ongelma: se ei kuulosta lainkaan Guns N’ Roses -albumilta. Slash ja Izzy Stradlin olivat niin keskeisiä vaikuttajia Guns N’ Rosesin soundin synnyssä, ettei bändi yksinkertaisesti ”kuulosta itseltään” ilman heitä. On kuitenkin kysyttävä: Onko tällainen kritiikki reilua? Guns N’ Roses ei kuulosta ”itseltään” – mutta mitä sitten? Maailma on muuttunut sitten vuoden 1991, joten olisi kai täysin kohtuutonta odottaa, että Guns N’ Roses ei olisi muuttunut lainkaan.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset pettyvät Chinese Democracyyn juuri sen takia, ettei se kuulosta 90-luvun alun Guns N’ Rosesilta. Tosiasiassa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ne, jotka pystyvät hyväksymään ja ylittämään tämän, oppivat yleensä pitämään Chinese Democracysta. Albumia luonnehditaan osuvasti L.A. Weeklyssä: ”Chinese Democracy is criminally underrated. It’s now the ultimate ’I used to hate it but now I love it’ record”. Chinese Democracya ei kannata ajatella Guns N’ Roses -albumina, vaan pikemminkin albumina, jolla laulaa W. Axl Rose. Ja hyvin laulaakin.

Minulta vei lähes 20 vuotta ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen muusikko Axl Rose oikeasti on. Asia nousi mieleeni vuonna 2014 julkaistun The Vocal Ranges of The World’s Greatest Singers -listan myötä. Listassa Rosen äänialan laajuudeksi annetaan noin viisi ja puoli oktaavia. Rock-laulajalle näin laaja ääniala on käsittämätön saavutus.

Vasta tämän listauksen myötä rupesin tietoisesti kiinnittämään Rosen laulutekniikkaan huomiota. Hiljalleen aloin kuulla Guns N’ Rosesin biiseissä ja Rosen äänessä asioita, joille olin nuorempana täysin kuuro. Erityisesti hänen äänensä sävyn muutokset ovat huimia: ero korkean devil woman -kimityksen ja Rosen luontaisen, pehmeän baritonin välillä on valtava. Tällä hetkellä minun on vaikea ymmärtää, kuinka en nuorempana ole hoksannut Rosen äänen ja tekniikan omalaatuisuutta.

Rosen monipuolisuus laulajana tulee kenties kaikkein parhaiten esille It’s So Easy -kappaleessa. Nuorempana jopa luulin, että kappaleessa on kaksi tai kolme eri laulajaa – niin paljon Rosen erilaiset ”äänet” eroavat toisistaan.

Silläkin uhalla, että minua syytetään romanttisen taiteilijaneromyytin elättelystä: Guns N’ Roses ei todennäköisesti olisi mitään ilman Axl Rosea. Sanon tämän siitä huolimatta, että Rose vaikuttaa mielestäni itsekkäältä ja tylsältä tyypiltä, jonka ego on vuosien varrella paisunut räjähdysherkkiin mittasuhteisiin. Izzyn biisintekotaidoilla ja Slashin trademark-soundilla on tietenkin suuri merkitys kokonaiskuvassa, mutta juuri Rosen loppumaton lavaenergia ja raivo leimaavat bändin ilmaisua enemmän kuin mikään muu elementti. Valitettavasti tuo sama raivo sai bändin muut alkuperäisjäsenet jättämään bändin.

Hypätään vuoteen 2016. Klassisen kokoonpanon ydinjengi päätti sopia vanhat riitansa. Axl Rose, Slash ja Duff McKagan soittivat samalla lavalla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Ja kas: reunion-keikat ovat olleet painajaismainen antikliimaksi. Kaikki kolme alkuperäisjäsentä vaikuttavat nuutuineilta ja väsyneiltä. Axl Rose… ei näytä itseltään. En viitsi edes sanoa, miltä hän näyttää. Murtuneen jalan vuoksi tuoliin sidottu Rose on kuin Niskavuoren vanha emäntä, joka on rakennuttanut itselleen valtaistuimen maailman keskipisteeseen ja katselee nyt tyytyväisenä, kun kyykytetyt palkkarengit häärivät ympärillä.

Mutta Rosen ääni – se on ennallaan. Hän kuulostaa ihanalta, aivan samalta kuin vuonna 1988.

Se ei valitettavasti riitä. Mä haluaisin nähdä livenä tämän bändin…

Early Guns N' Roses
Guns N’ Roses 80-luvun puolivälin tienoilla.

…enkä tätä:

Axl Rose Chair
Guns N’ Roses huhtikuussa 2016.
Slash ja Duff eivät halunneet kuvaan, ja kai bändissä on muitakin jäseniä.

Mieluummin katselen Rosen käärmetanssia Youtubesta ja teeskentelen, ettei viimeistä kolmeakymmentä vuotta ole tapahtunut. Siksi en ole käynyt katsomassa Guns N’ Rosesia livenä kertaakaan, vaikka mahdollisuus siihen olisi 2000-luvun aikana ollut tarjolla peräti kahdesti.

Onneksi on internet. Se poistaa ajan asettamat muurit ja tekee jo kerran tuhoutuneesta, kauniista maailmasta ikuisen ja elävän.

Se minusta ja Guns N’ Rosesista. Taikalyhdystä löytyy myös juttua  bändin Watch You Bleed -teoksesta ja Mick Wallin Viimeiset jättiläiset -historiikista. Myös Schizoblogissa on kirjoiteltu alkuvuodesta Guns N’ Rosesista, elämästä, menneisyydestä ja nykyisyydestä. Aurinkoon tuijottelua -blogissa käsiteltiin jokin aika sitten bändin klassisen kokoonpanon reunion-kiertuetta. Hyviä kirjoituksia molemmat. Menkää ja lukekaa!