Imaginaerum (2012) arvostelu – Keskiyön epävireinen sinfonia

Voi tavaton, kuinka kiireisenä kesä on alkanut! Joudun työni vuoksi olemaan kesäsesongin aikaan välillä useita päiviä putkeen täydessä työhöy’yssä, ja olen päättänyt sallia itselleni rennon kirjoitusotteen: vaadin itseltäni Taikalyhtyyn vain yhden tekstin per viikko, Asemablogin puolelle taas tekstin aina kahden viikon välein. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet varmasti tämän kesän hektisimmät, tämän viikon jälkeen pitäisi hellittää. En valita. Työnteko on kivaa, ja energiaa riittäisi vielä suurempaankin työmäärään. Työn täyttämät aamut, päivät ja illat tarkoittavat kuitenkin inhottavaa katkosta elokuvarutiineihin. Työ- ja mökkireissuilla en osaa ikävöidä kotoa juuri mitään muuta kuin elokuvia.

Nyt ikävä on kirvellyt tavanomaistakin enemmän, sillä kiinnostavaa katsottavaa riittäisi vaikka kuinka. Aloitin jokin aika sitten kolmannen katselukierroksen Lars von Trierin Riget-sarjalle (Ruotsi/Tanska/Ialia/Ranska/Saksa/Norja 1994–1997). Käynnistin myös kunnianhimoisen projektin: Summeri-kauden kunniaksi aion katsoa postapokalyptisen Klaani-nuortensarjan (Uusi-Seelanti/Iso-Britannia 1999–2003) kaikki viisi kautta (ja myös kirjoittaa niistä jotakin blogiin) – kuinka kauan tähän mahtaa mennä? Yle Teeman vastikään esittämä, tavattoman kiinnostava Kuolleista palanneet (Les Revenants, Ranska 2012) pitäisi myös katsoa digiboksista loppuun, samoin kotimainen genreuutuus Nymfit (2013–?). Ja minä kun olin suunnitellut kuluttavani alkukesän Game of Thronesiin (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2011–) ja True Detectiveen (Yhdysvallat 2014–) tutustumalla! Myös Paul Wernerin vastikään suomennettu Roman Polanski -elämäkerta saa odotella vielä tovin hyllyssä. Lopetan kiinnostavien teosten listan tähän, vaikka voisin jatkaa luettelua tuntikaupalla. Välillä suututtaa: miksi maailma tursuu kiinnostavia sisältöjä, kun aikaa niihin tutustumiseen on näin säälittävän vähän?

Imaginaerum (2012)
Imaginaerum (2012)

Ja minä minä hupakko sitten kaiken tämän kiinnostavan elokuva-, sarja- ja kirjavyöryn keskellä teen? Juuri kun Nightmare-arvostelussani toivoin, etten päätyisi katsomaan enempää yhden tähden elokuvia, tarttui käteeni kirjaston DVD-hyllyyllä parin vuoden takainen superfloppi Imaginaerum (Suomi/Kanada 2012). Olin kuullut elokuvan surkeasta katsojamenestyksestä niin paljon, että ounastelin piteleväni kädessäni selvää yhden tähden elokuvakokemusta. Tuijottelin DVD:n kantta hetken, huokasin ja menin lainaustiskille: kai tämä täytyy katsoa, jotta ainakin ymmärrän, mikä tässä meni vikaan.

Ja jotain totisesti on mennyt pieleen: kotimaan teatterikierroksella Imaginaerum keräsi vaivaiset 7400 katsojaa. Näistä lipputuloista saatiin takaisin vaivaiset kaksi prosenttia elokuvaan sijoitetusta rahamäärästä. Koko maailman teatterilevityksen kattavaa box office -lukua en netistä löytänyt, mutta kaikesta päätellen tappio on ollut tuntuva.

Elokuvan nähtyäni en voi tätä enää ihmetellä. Imaginaerumin päähenkilö, dementoitunut Tom Whitman (Francis-Xavier McCarthy) makaa sairaalavuoteessa ja vaeltelee omituisissa fantasiamaailmoissa. Hän käy läpi lapsuuteensa liittyviä tapahtumaketjuja, jotka ovat kuitenkin pikemminkin unenpöpperöistä harhaa kuin varsinaisia muistoja. Matka muistojen reunustamaan, pimeään tunneliin alkaa, kun pihalle kasattu lumiukko kutsuu unessa nuoren Tomin (Quinn Lord) mukaansa öiselle matkalle.

Jo tässä kohtaa alkaa epäilyttää. Kukaan elokuvan hahmoista ei tunnu haluavan mitään. Lumiukko ei pyydä Tomia mukaansa mistään määriteltävästä syystä, kunhan vain lenneltäisiin taivaalla. Pitkin elokuvaa henkilöhahmoja riivaa selkeän tahdon suunnan puuttuminen, ja heidän motiivinsa ja tavoitteensa ovat epäselviä. Onneksi elokuvan loppupuolella pilkahtaa myös merkkejä jonkinlaisesta draaman tajusta.

IMAGINAERUM-tom
Lapsi-Tom unen ja mielikuvituksen maailmassa

Elokuvassa sukkuloidaan siis kahden maailman välillä: on reaalimaailma, jossa Tom makaa sairaalavuoteessaan, ja mielikuvitustodellisuus, jossa Tom eksyy mitä omituisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Jokainen keskeisistä hahmoista on jollain tapaa läsnä molemmissa maailmoissa lukuun ottamatta Tomin isää, joka on elokuvan reaalipreesensissä jo kuollut. Tomin fantasiamaailmassa pitkäaikainen ystävä ja työtoveri Ann nähdään vanhuksena, tytär Gem taas pikkutyttönä. Muutamiin kohtauksiin on saatu väkisin ympättyä musisoiva ja tukkaa heiluttava Nightwish. Kokonaisvaikutelma on sekava ja väkinäinen.

IMAGINAERUM-lumiukko
Tomin kohtaama otus on Awlking in the Air -lumiukkoa astetta karmivampi tapaus.

Imaginaerum on ennen kaikkea Nightwish-faneille suunnattu musiikkielokuva. Sen budjetti on kuitenkin mitoitettu suuren yleisön elokuvan tarpeet ja tuotto-odotukset silmällä pitäen. Periaatteessa Nightwish-fanit voisivat muodostaa maailmanlaajuisesti elokuvalle tarpeeksi suuren, ostovoimaisen yleisön: reilu viikko elokuvan jälkeen julkaisu Imaginaerum-albumi myi Suomessa jo ilmestymispäivänään tuplaplatinaa. Levyn ostajat eivät siis ole olleet kiinnostuneita sijoittamaan rahojaan lyhyellä aikavälillä sekä albumiin että elokuvaan.

Voisiko Imaginaerum sitten kiinnostaa muita kuin Nightwish-faneja? Eikö tietyn bändin ympärille kehitelty musiikkielokuva voisi olla todellinen suurella rahalla toteutettu suuren yleisön elokuva? Periaatteessa kyllä. Se, että tietyn yhtyeen musiikkia korostetaan elokuvassa, ei tee siitä sinänsä huonoa. Alan Parkerin ohjaama Pink Floyd The Wall (Iso-Britannia 1982) on tästä oivallinen esimerkki: se onnistuu olemaan yhtaikaa sekä korvanamia Pink Floyd -faneille että erittäin hyvä elokuva.

Itse asiassa The Wallin ja Imaginaerumin väliltä löytyy enemmänkin yhtäläisyyksiä. Molemmissa elokuvissa todellisuus sekoittuu omituiseen fantasiaan, ja päähenkilön keskeinen kipupiste on oma isä ja ennen kaikkea hänen poissaolonsa. Sekä The Wallin että Imaginaerumin päähenkilö, jotka voidaan mieltää bändin luovan voiman alter egoksi, palaa ahdistuneena omien poikavuosiensa tapahtumiin. Periaatteessa Imaginaerum olisi voinut olla samaa kuin The Wall: onnistunut ja tuottoisa suuren yleisön elokuva, suoranainen musiikkielokuvan klassikko.

Mutta vain periaatteessa.

IMAGINAERUM-show
Yökerhokohtaus voisi olla hieno.

Bändin ja raskaan musiikin integroiminen kohtauksien taakse ei kuitenkaan toimi. Ylipäätään mieleeni ei tule tähän hätään yhtäkään sellaista elokuvaa, joissa raskas musiikki olisi saatu onnistuneesti sulatettua elokuvan ääniraidalle. Sellaistenkin mahtiohjaajien kuin David Lynch (Lost Highway, USA 1997) ja Dario Argento (Phenomena, Italia 1985) yritykset ovat olleet lähinnä korneja. Niin, ja sitten on vielä Kiss ja huvipuiston haamu (Kiss Meets the Phantom of the Park, USA 1981).

Monessa muussakin asiassa on menty vikaan. Elokuvassa edetään liian tiukkaan tahtiin, ja henkilöhahmot jäävät ontoiksi. Kohtaukset ovat paikoin kauniita, mutta liika CGI tekee visuaalisesta kokonaisuudesta tukkoisen. Ja ennen kaikkea: elokuvan tarina ei ole kiinnostava, mikä koituukin loupulta kokonaisuuden kohtaloksi. En itse asiassa oikein tiedä, onko tässä tarinaa ollenkaan. Kai tämä tarinan minimimääritelmän (on kaksi tapahtumaa, jotka liittyvät kausaalisesti toisiinsa) täyttää, mutta sen verran heppoisesta rakennelmasta on kyse, ettei tämän varaan olisi kannattanut yrittää rakentaa kokoillan elokuvaa.

IMAGINAERUM-kenttä
Visuaalinen ilme on periaatteessa näyttävä, mutta auta armias, kuinka pahasti musiikkivideomainen leikkaus pirstoo sitä.

Onko Imaginaerum sitten se järjestyksessään toinen Taikalyhdyssä noteerattu yhden tähden elokuva? Kilttinä ja helläsydämisenä ihmisenä en halua myöntää yksinäisiä tähtiä millekään teokselle. Imaginaerumin visuaalisessa ilmeessä yritystä on ollut niin paljon, että myönnän elokuvalle pitkin hampain ja rumasti irvistellen toisenkin tähden.

*****

Discshop DVD

CDON DVD / VOD