Jaakobin painajainen (1990) on psykologinen kauhuelokuva haavoista, joita sotakokemukset iskevät ihmisen mieleen, muistoista ja unohtamisesta. Päähenkilö Jacob Singer (Tim Robbins) loukkaantuu vakavasti Vietnamin sotaa kuvaavassa alkukohtauksessa, jossa hänen joukkueensa joutuu yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Tilanteessa on jotain outoa: osa amerikkalaissotilaista vajoaa hyökkäyksen alettua omituiseen transsiin, osa taas saa epilepsiakohtauksen kaltaisia kouristuksia. Yksi jähmettyy niille sijoilleen. Tuho lanaa edeltään kaiken – tai ainakin melkein: Jacob ja muutama muu selviytyy.

Vuosia myöhemmin Jacob on asettunut takaisin New Yorkiin. Elämä on uomissaan: Jacob asuu tyttöystävänsä Jezzien kanssa ja työskentelee postitoimistossa. Selkä kremppaa, mutta Jacob käy työstämässä sitä kiropraktion vastaanotolla. Ex-vaimo kuitenkin kiukuttelee, eikä yhteisiin lapsiin liittyvän kasvatusvastuun jakaminen onnistu ongelmitta.

Jacob alkaa nähdä ympärillään outoja. Metrossa makaavan pummin pitkän takin alta kurkistaa ylimääräinen raaja. Paljas luu pilkistää veteraanien hoitolaitoksen vastaanottovirkailijan takaraivosta. Kun juna ajaa ohi, tuijottaa sen ikkunoista legioona kauhun ja vihan vääristämiä kasvoja. Joku yrittää ajaa Jacobin yli. Kotibileissä ennustaja tutkii Jacobin elämänviivaa ja kertoo, että viivan mukaan Jacobin pitäisi olla jo kuollut. Sitten tulevat unet.

En ole aikoihin innostunut mistään elokuvasta niin paljon kuin Jacobin painajaisesta. Ensimmäisestä minuutista lähtien kaikki sen yksityiskohdat tuntuvat puhuvan – kaikella, mitä elokuva meille esittää, on merkitys. Tämä ei sinänsä ole tavatonta – juuri tällaisten kokemuksien vuoksi kiinnostuin teini-ikäisenä elokuvista ja aloin aloin myöhemmin kirjoittaa Taikalyhtyä. Olen kuitenkin viime vuodet katsellut pääasiallisesti viihteellisiä elokuvia. Sellaisia, jotka on on helppo katsoa ja sen jälkeen helppo unohtaa. Jaakobin painajaisen myötä aloinkin pohtia, kannattaisiko jatkossa suosiolla katsoa vain ”toisenlaisia” elokuvia – käytännössä genre-elokuvia, jotka on tehty ennen vuosituhannen vaihdetta ja joita aika on jo ehtinyt koetella.

Jaakobin painajaisesta löytyy valtavasti vertauskuvallisuutta, jota voisi hyvin purkaa ainakin yhden opinnäytetyön verran. Ensimmäinen langanpää on elokuvan alkukielinen nimi: Jacob’s ladder, siis Jaakobin tikapuut, joihin viitataan ensimmäisessä Mooseksen kirjassa:

Niin hän näki unta, ja katso, maan päälle oli asetettu tikapuut, joiden pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kulkivat niitä myöten ylös ja alas.

Tekstin kontekstista saisi varmasti kaivettua enemmänkin irti, mutta tämän elokuvan kannalta tärkeintä on tietää, että Jaakobin tikapuut ovat kulkuväylä maan ja taivaan välillä. Tähän viittaavat kädestäennustajan sanat siitä, että Jacobin olisi pitänyt kuolla Vietnamissa muiden sotilaiden rinnalla – kuvio on hyvin tuttu niille, jotka ovat nähneet Carnival of Soulsin.

Astetta syvemmälle kristillisiin kirjoituksiin päästään Jacobin kiropraktikon Louisin sanojen myötä. Louis siteeraa 1200-luvulla elänyttä mystikkoa, mestari Eckhartia:

The only thing that burns in Hell is the part of you that won’t let go of life, your memories, your attachments. They burn them all away. But they’re not punishing you, he said. They’re freeing your soul. So the way he sees it, if you’re frightened of dying and… and you’re holding on, you’ll see devils tearing your life away. But if you’ve made your peace, then the devils are really angels, freeing you from the earth. It’s just a matter of how you look at it, that’s all. So don’t worry, okay? Okay?

Vain muutamaa päivää aikaisemmin Jacob on kertonut Louisille tämän näyttävän ”kuin enkeliltä”, ”isoksi kasvaneelta kerubilta” – erikoinen lausahdus kiropraktikolle… Louisilla on Jacobin elämässä erityinen rooli, joka ei rajoitu vain Jacobin selkävaivojen hoitoon. Jacobin luottamus Louisiin on ehdotonta: kun Louis kehottaa tätä rentoutumaan, hän rentoutuu. Louisin antama hoito vaatii ehdotonta antautumista Louisin viisaudelle ja voimalle. Se kuitenkin toimii: Jacobin kivut kaikkoavat. Tämä muistuttaa Louisien esiin nostamia ajatuksia sielun puhdistautumisesta palamisessa – se on pelottavaa, jopa kivuliasta. Ja samalla sille antautuminen on silti tarpeellista, jopa välttämätöntä, sillä antautumisen myötä ihminen saavuttaa pelastuksen.

Raamatullisia nimiä voisi elokuvasta kaivaa vaikka kuinka: Jezzien oikea nimi on Jezebel. Jacobin ex-vaimon nimi on Sarah – Aabrahamin vaimon mukaan. Heidän kolmen lapsensa nimistä kuulemme vain yhden: Gabe, arvatenkin hellittelymuoto Gabrielista, siis yhden arkkienkelin nimestä. Elokuvassa vilahtaa myös toinen arkkienkelin kaima: Michael. Yksi kotiin asti selvinneistä taistelutovereista puolestaan on Paul. Näistä saisi varmaan kaikenlaista jännää irti, mutta huonolla raamatuntuntemuksellani jätän tämän pohdinnan suosiolla muille.

Jaakobin painajainen on ilkeän tuntuinen elokuva. Kohtaus, joissa viiletetään sairaalan käytävää pitkin irtoraajaläjien ohitse, luo vatsanpohjaan inhan tunteen. Kaikki elokuvan erikoistehosteet kuvattiin suoraan filmille, eli niitä ei luotu jälkituotannossa. Tuloksena on tyylikkäitä, kekseliäitä ja tehokkaita kohtauksia.

Osa Jaakobin painajaisen kohtauksista tuntuu tänä päivänä omituisen tutuilta – joku voisi jopa sanoa, että kuluneilta tai kliseisiltä. Tämä johtuu siitä, että elokuvalla on ollut suuri vaikutus myöhempiin elokuviin ja jopa peleihin, joista selkein esimerkki ovat Silent Hill -sarjan pelit. Se, että Jaakobin painajaisen keinot tuntuvat niin tutuilta, ei siis kerro mielikuvituksen puutteesta, vaan siitä, että elokuva oli omassa lajityypissään edelläkävijä.

Jaakobin painajaisen loppu tarjoaa miellyttävän sulkeuman, mutta on samalla ihastuttavan tulkinnanvarainen. Katsoja saa käytännössä itse päättää, mitä elokuvassa oikeastaan tapahtui – niin vapaat kädet hänelle tulkinnan suhteen annetaan. Tämän vuoksi Jaakobin painajainen todennäköisesti kestää katselukertoja hyvin. Lopussa mieltäni kiinnitti erityisesti inhimillinen tarve nähdä oma elämänsä ainutlaatuisena ja erityisenä. Jaakobin painajainen etsii merkitystä, tarkoitusta – jotakin, mikä antaisi Jacobin elämälle painoarvoa ja tekisi siitä erityisen. Vaikka tähän erityisyyden kokemukseen liittyisi kauhua ja paranoiaa, on se mieluisampi kuin ajatus erityisyyden puutteesta – siitä, ettei omaa elämää erota muiden elämästä oikeastaan mikään. Kysymys siitä, onko Jacobin elämä todella merkityksellinen tai erityinen, vai onko hän elänyt aivan samoin kuin sadat tuhannet Vietnamissa palvelleet sotilaat, jää avoimeksi. Oma maailmankatsomukseni kannustaa minua tulkitsemaan lopun viimeiseksi mainitulla mainitun ajatuksen mukaisesti. ”Nobody exists on purpose. Nobody belongs anywhere. Everybody’s gonna die”, kuten Morty totesi.

Jaakobin painajaisesta on olemassa myös vuonna 2019 julkaistu remake. Se on kuulemma huono.

Fun fact: Olen viimeiset pari vuotta kuunnellut suorastaan naurettavan paljon Have A Nice Lifen Deathconsciousness-albumia ja syventynyt samalla sen sanoituksiin. Bändin sanoittaja-laulaja Dan Barrett on kertonut, että The Big Gloom -kappaleeseen on leivottu viittauksia Jaakobin painajaiseen, ja tästä syystä kaivoinkin elokuvan käsiini. Biisi on järkyttävän hyvä – kuunnelkaa se, se löytyy tuolta trailerin alapuolelta.

*****