Netflixin true crime -tsekkauksessa mukana tällä kertaa dokumentteja lapsiin ja eläimiin kohdistuneista rikoksista.
Näpit irti kissoista (2019)
Näpit irti kissoista kuvaa vuosina 2010-2012 nettiin ilmestyneiden videoiden sarjaa, joka sai sukat pyörimään nojatuolisalapoliisien jaloissa. Kaikki alkoi suttuisesta videosta, jossa huppupäinen nuori mies laittaa kaksi kissanpentua vakuumipussiin. Hän käynnistää imurin.
Facebookiin perustetaan välittömästi ryhmä, jossa raivostuneet nettikansalaiset kertovat, mitä tahtoisivat videossa esiintyvälle nuorelle miehelle tehdä. Ryhmä alkaa jäljittää videon tekijää.
Pian kissantappovideoita tulee lisää. En kuvaile niitä tässä enempää. Facebook-ryhmän raivo on huipussaan. Nopeasti ryhmä alkaa löytää tiedonmurusia siitä, kuka kissantappovideoiden takana on. Kun tappajan henkilöllisyys paljastuu, ryhmän jäsenet luovuttavat tietonsa poliisille.
Mitään ei tapahdu.
Toukokuussa 2012 nettiin ilmestyy taas uusi video: 1 Lunatic 1 Icepick. Enää ei ole kyse kissoista – tekijä on siirtynyt suurempiin nisäkkäisiin. Uusi video nousi otsikoihin maailmanlaajuisesti. Myös Suomen iltapäivälehdet kirjoittivat aiheesta.
Näpit irti kissoista ei ole kivaa katsottavaa. Silti en voi olla kummastelematta, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta herätti verkossa niin voimakkaan reaktion.
Olen hyvin iloinen, että eläimiin kohdistettu julmuus herättää voimakkaita reaktioita – niin sen pitääkin herättää. Ajatus turhaan kuolleiden kissojen kuolemasta on minunkin mielestäni ahdistava.
Vielä enemmän minua kuitenkin ahdistaa ajatus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa valtava määrä eläimiä elää vain tullakseen nyljetyiksi tai syödyiksi – eläimiä, jotka tosin kuolevat (ainakin joskus) nopeasti ja tuskattomasti, mutta joiden elämä on alusta loppuun asti paskaa.
Kissojen surmaaminen kameran edessä on ällöttävää. Mieltäni kuitenkin huojentaa ajatus, että kissojen surmaaminen tuomitaan yleisesti. Vielä kissojen tappamista ällöttävämpää on se, että elämäntapamme rakentuu eläinten teolliselle kaltoinkohtelulle ja surmaamiselle – ja että me kaikki hiljaisesti hyväksymme tämän.
Kun söpö kissa kuolee, ei mielensäpahoittajien, itkupotkun ja kostofantasioiden määrällä ole rajaa. Mutta kun jokin huonompionnista lajia edustava nisäkäs elää oloissa, joissa elämä ei ole elämisen arvoista, ja sitten kuolee, ei ketään kiinnosta.
Siteeraan Teemu Mäen hienoa Kissa-esseetä (lihavonti allekirjoittaneen). En yhdy aivan kaikkiin esseen väittämiin, mutta sen pääkohtien kanssa on hyvin vaikea olla toista mieltä. – Jos et ole itse vielä tutustunut esseeseen, suosittelen, että teet sen nyt – paitsi tietenkin silloin, jos pelkäät mielipahaa tai epämukavaa oloa.
Tavallinen ihminen voi siis edelleen tiukasti ja hyvin perustein tuomita sadistisen käyttäytymisen, mutta hänen ei pidä luulla olevansa parempi ihminen kuin inhoamansa sadistit, pedofiilit ja eläinrääkkääjät. Tai kuten Markiisi de Sade asian ehkä nykyään ilmaisisi: sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta. Olemme siis huonompia ihmisiä kuin perverssit sadistit ja pedofiilit.
Tällaista argumentointia odotin koko kolmiosaisen dokumentin ajan – että nettiin ilmestyneistä kissantappovideoista syntynyttä paheksuntaa tarkasteltaisiin kriittisesti edes pienen hetken ajan. Että dokumentin tekijät pohtisivat, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta on mielestämme niin kauheaa. Miksi meitä ei liikuta vähemmän söpöjen eläinten tuska ja kuolema – mutta meinaamme pakahtua pahaan oloon, kun kissa kuolee nettivideolla?
Minusta nämä olisivat hyvin kiinnostavia kysymyksiä. Dokumentissa ne kuitenkin ohitetaan toteamalla vain, että ”ihmiset tykkää kissoista, joten näpit irti”. Rehellisesti sanottuna olin tyhmä, kun odotin jotakin muuta – aivan kun Netflix-yleisö tykkäisi tällaisen aiheen problematisoinnista. Pääasia, että true crime on juuri sopivasti kamalaa ollakseen mielenkiintoista. Emme me katsojat tahdo oivalluksia, me tahdomme viihtyä.
Tyhmempikin tajuaa, että ongelma ei ole eläinten kokemassa kärsimyksessä. Jos olisi, me emme käyttäisi eläimiä tuotantovälineinä.
Ongelma on siinä, että meille tulee paha mieli.
Onneksi dokumentin lopussa problematisoidaan edes hieman dokumentin tekoon liittyviä kysymyksiä. Kissojen tappaja pyrki videoillaan herättämään huomiota – ja valitsemalla väkivaltansa kohteeksi nimenomaan söpöt kissat hän sai sitä hämmästyttävän paljon. Yksi osa huomiosta on tämä kyseinen dokumentti, jota katsomalla – ja josta kirjoittamalla ja keskustelemalla! – me teemme juuri kuten tappaja toivoisi.
Näpit irti kissoista sisältää kissantappovideoista pieniä katkelmia. Vaikka kidutusta tai surmia ei näytetä, ovat katkelmat omiaan herättämään herkissä katsojissa ahdistusta. Kannattaakin miettiä tarkkaan, kestääkö oma päänuppi tätä vai tuleeko todellisuutta dokumentoivista kohtauksista liian paha mieli.
Casting JonBenét (2017)
Casting JonBenét on dokumentti kahdessa kerroksessa. Sen ydinkerroksen muodostaa vuonna 1996 tapahtunut, 6-vuotiaan JonBenét Ramsayn ratkaisematon murha. Mysteeriä lähestytään tällä kertaa kokeellisin keinoin: dokumentin pintakerros keskittyy kuvaamaan amatöörinäyttelijöitä, jotka hakevat roolia JonBenét’n murhasta kertovassa elokuvassa.
Ramsayt olivat täydellinen amerikkalainen perhe. Isä John toimi hyväpalkkaisessa työssä ja pystyi tarjoamaan perheelleen ylelliset puitteet. Äiti Patsy oli entinen kauneuskuningatar ja auttoi nyt tytärtään JonBenét’tä menestymään lapsimissinä. JonBenét’n lisäksi pariskunnalla oli myös toinen lapsi, pari vuotta vanhempi Burke-poika.
Perheidylli särkyi joulupäivänä 1996, kun Patsy löysi perheen kotoa lunnasvaatimuksen ja huomasi, että JonBenét on kadonnut. Kirjeessä vaadittiin reilua 100 000 dollaria vastineeksi JonBenét’n palauttamisesta. Muutamaa tuntia myöhemmin JonBenét’n ruumis löytyi perheen viinikellarista.
Kullakin näyttelijäkokelaalla on oma näkemyksensä siitä, mitä Ramsayden kodissa tapahtui murhapäivänä. Murhasiko Patsy Ramsay tyttärensä? Vai onko syyllinen isä John? Ehkä sittenkin joku ulkopuolinen? Vai veli Burke? Jokaisella on oma teoriansa, ja he saavat niistä myös vapaasti kertoa. Totuutta ei tällä kertaa ole tarkoituskaan selvittää.
Casting JonBenét on ennen kaikkea dokumentti siitä, miten ja miksi JonBenét Ramsayn tapaus on noussut niin merkittävään asemaan. Pieniä lapsia kuolee henkirikosten uhreina jatkuvasti – ja vain harva tapaus nousee uutisotsikoihin. JonBenét’n tapaus jaksaa kuitenkin kiinnostaa mediaa vielä yli 20 vuotta tapahtuneen jälkeen.
Se, että kyse oli rikkaan, valkoisen ja hyvämaineisen amerikkalaisperheen lapsesta, selittää varmasti paljon. Myös se, ettei rikosta vielä tähän päivään mennessä ole ratkaisu, kiehtoo mieliämme. Uskon, että myös JonBenét’n ulkonäkö liittyy asiaan: jos JonBenét ei olisi ollut nuken näköiseksi puunattu lapsimissi, vaan ylipainoinen pottunokka, tuskin muistelisimme häntä. JonBenét on kuin Näpit irti kissoista -dokumentin kissat: fetisoitu objekti, joka kiinnostaa meitä, koska hän on söpö.
Casting JonBenét on virkistävän erilainen dokumentti. Tavalliset, omaa itseään esittävät ihmiset ovat tavattoman kiinnostavaa katseltavaa. Heidän teoriansa JonBenét’n kohtalosta eivät ole erityisen jännittäviä (samat jutut on käyty lehdistössä läpi jo moneen kertaan), mutta silti heidän kertomuksiaan ja ajatuksiaan on mukava kuunnella.
Parasta dokumentissa on sen melankolinen ja surullinen tunnelma. Suru liittyy kahteen menetykseen: JonBenét’n kuolemaan ja hänen kuolemansa ymmärtämisen mahdottomuuteen. Olemme menettäneet sekä JonBenét’n että mahdollisuuden ymmärtää, kuinka ja kenen vuoksi hän kuoli. Casting JonBenét’n tuo siksi mieleen surutyön ja elegian.
Coloradolaisten amatöörinäyttelijöiden juttuja olisi mieluusti seuraillut pidempäänkin. Dokumentissa harmittaa ainoastaan se, että se tuntuu ikään kuin loppuvan kesken. Se olisi kaivannut voimakkaampaa sulkeumaa. Toisaalta todellinen surutyökään ei lopu koskaan, ja siksi avoimen lopun voi hyväksyä.
Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)
Vuosi 1984, Lépanges-sur-Vologne, Vosges, Ranska. Villeminien nuoren pariskunnan 4-vuotias poika Grégory löydetään hukutettuna joesta. Pian vastuun rikoksesta ottaa Korpiksi itseään kutsuva henkilö, joka on häirinnyt Villeminien perhettä nimettömillä kirjeillä ja puhelinsoitoilla jo pitkään. Murhaajan omaksuma lempinimi lienee viittaus Henri-Georges Clouzot’n elokuvaan Le Corbeau (1943), jossa Korppi-nimimerkin taakse kätkeytyvä hahmo tekee skandalöösejä paljastuksia yhteisössä arvostetuista henkilöistä.
Asetelma on kutkuttava. Korppi on epäsuorasti tunnustanut murhan – mutta kuka Korppi oikein on? Hän on häiriköinyt myös Grégoryn isän muuta perhettä ja sukua. Soittojen ja kirjeiden perusteella on selvää, että hän tietää suvun asioista paljon enemmän kuin ulkopuoliset. Vaikuttaa siis siltä, että Grégoryn on surmannut joku hänen omista sukulaisistaan.
Tapaus haisee. Aivan kuin Villeminen suku tietäisi, kuka Grégoryn on surmannut, mutta kukaan ei tahdo antaa murhaajaa ilmi. Ja vaikkei murhaajan henkilöllisyys olisikaan suvun tiedossa, he tietävät jotain, mitä eivät lausu ääneen. Tarina Grégoryn kuolemasta on kuin suoraan salapoliisiromaanin sivuilta.
Hämäräksi jää myös se, miksi Korppi kantoi kaunaa Grégoryn isää kohtaan. Kenties kyse oli yksinkertaisesti kateudesta: Villeminien perhe oli saavuttanut nopeasti taloudellisesti varsin vakaan aseman. Heillä oli kaunis koti ja suloinen pieni lapsi. Sinänsä tavallisia asioita, joita kuka tahansa ranskalaisperhe voi rehellisellä työnteolla hankkia itselleen. Silti nämä asiat ovat saaneet Korpin niin vihaiseksi, että hän on päättänyt pirstoa perheen pahimmalla mahdollisella tavalla.
Vai ovatko? Onko takana sittenkin jotain muuta – jokin motiivi, joita Villeminien perhe ei medialle ole kertonut?
Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? on karmeasta aiheestaan huolimatta nostalgisen kaunis, melankolinen dokumentti. Mukana on valtavasti uutiskuvaa ja muuta arkistomateriaalia, jotka elävöittävät kerrontaa. Grégoryn vanhemmat Jean-Marie ja Christine pitävät pintansa loppuun asti. Pariskunnan suru on samanaikaisesti suorastaan tenhoisaa ja silti raastavaa.
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Katsoin nyt tuon kissajutun. En tiedä, onko tubessa ollut muiden elävien tappovideoita, mutta epäilen. Jos ei, on tietenkin selvä, miksi juuri kissat herättivät näin vahvan reaktion. Koska näin härskiä materiaalia ei tubessa ole ennen tätä ollut. Jos kyseessä olisi ollut minkä tahansa eläimen kiduttamunen, uskon että reaktio olisi ollut sama. Käämeen tai kalan tai elävältä nylkeminen tai lehmän kiduttaminen esim. Tähän dokumenttiin en kaivannut pohtimista siitä, miksi juuri kissat…se ei oikeastaan olisi ollut relevantti kysymys kokonaisuuden suhteen. Ja eikä siis myöskään siksi, ettei vastaavaa verokkimateriaalia ole olemassa. Mikä oli juuri kissojen osuus reaktiossa, jää ikuiseksi arvoitukseksi. Määrätietoinen ja älykäskin narsistihan tuo oli. Psykopaattikin mahdollisesti.
Teemu Mäki kirjoittaa muistaakseni tuossa esseessään, että kauhistumme ja vihaamme tekijän epäinhimillisyyttä, erilaisuutta meihin verrattuna, enemmän kuin kärsimme eläimen kohtalosta. Jep, kyllä rääkkääjä on liian erilainen siinä suhteessa. En antaisi lastani tai kissaani eläimen rääkkääjän hoidettavaksi. Mutta voiko uhrin kärsimystä ja tekijän luonnetta erottaa toisistaan kuten Mäki väittää. En ole ainakaan nyt ihan varma. Se että pidämme rääkkääjää erilaisena, todentuu vain siinä, että eläin kärsii, tai että meidät saadaan vakuuttuneeksi edes illuusiosta, että näin on.
Kiinnostava ja monia ajatuksia herättävä dokkari.
TykkääTykkää
Eläimiin kohdistuvaa julmuutta kuvaavaa matskua on netissä paljonkin, sitä täytyy vain yleensä mennä etsimään jonnekin muualle kuin YouTubeen. Jos haluaisin tällaista löytää, suuntaisin ensi varmaankin Documenting Reality- tai Bestgore-sivustoille ja sen jälkeen darkwebiin.
Youtube kieltää käyttösäännöissään eläinrääkkäystä kuvaavan matskun. Todennäköisesti Magnottan kissavideot on kopioitu toisiin kanaviin ja poistettu Youtubesta melko nopeasti. Varsinainen yhteisö syntyi Facebookissa levinneiden linkkien ansiosta, ja silloin videoalustalla ei ole enää niin suurta merkitystä. Mahtoiko hän edes julkaista myöhempiä videoitaan Youtubessa? Ainakin 1 Lunatic 1 Icepick julkaistiin suoraan Bestgoressa.
Ilmiön alkuvaiheissa Youtubella kanavavalintana on voinut olla merkitystä, ihmisillä kun on periaatteessa tietynlainen luotto siihen, että Youtube ei heitä heidän silmilleen mitään kovin raffia tavaraa. (Käytännössä algoritmi, joka sensuroi tietyntyyppiset videot, ei kuitenkaan näytä toimivan aivan aukottomasti.) Koko ilmiötä se ei selitä – en ole ihan varma, mikä selittäisi. Magnotta teki videon ja julkaisi sen provokatiiviseen tyyliin – ja sen ansiosta sai kissafaneilta osakseen juuri sen huomion ja raivon, jota janosikin.
Suoraan sanoen olen eri mieltä tuosta, että minkä tahansa muun eläimen surmaaminen samalla tavalla Yotube-videossa olisi aiheuttanut saman reaktion :) En tartu nylkemisesimerkkiin, koska kissoja ei nyljetty elävältä, vaan ne surmattiin verrattain ei-graafisella ja tuskattomalla tavalla eli tukehduttamalla vakuumipussissa. Ei verta, ei leikkelyä. Lisäksi dokumentti itsessään korostaa sekä nimessään että erityisesti tämän punatukkaisen naishaastatellun puheiden myötä kissojen erityistä merkitystä. Siksi tätä olisi mielestäni ollut syytä problematisoida. Miksi ”rule zero” on ”don’t fuck with cats” eikä ”don’t fuck with animals”`tai jotain muuta? Miksei tätä problematisoitu?
Tiedän itsekin vastauksen: Koska dokumentti on suunnattu valtavirralle.
Dokumentissa olisi ollut ainekset paljon enempään – katsojaa olisi voitu haastaa kunnolla. Nyt sitä ei tehty. Koko keississä avartavinta on mielestäni se, että todellinen ongelma ei ole eläimiin (tai edes ihmisiin) kohdistettu julmuus, vaan se, että meille tulee ”paha mieli”. Kissoja ja muita eläimiä saa tappaa, kunhan siitä ei laita videota nettiin. Väkivalta ei suututa meitä, julmuus ei suututa meitä (mehän tiedämme, että väkivaltaa ja julmuutta maailmassa riittää, emmekä suutu siitä) – me suutumme vasta, kun joku pahoittaa meidän mielemme. Tätä ei dokumentissa kuitenkaan voitu sanoa ääneen, kyse kun oli suurelle massalle suunnatusta dokumentista.
TykkääTykkää
Totta ettei tietämämme julmuus aiheuta suuria tunnereaktioita vaan vaatii meitä eettiseen tiedostamiseen. Sellainen rakenne mielemme on. Aistiperäinen saa aikaan tunteita enemmän kuin tietäminen. Ja tuo tekijän härskiys ja röyhkeys suututtaa tietysti. Voi tietysti miettiä, olisiko tuo nainen reagoinut mitenkään jos olisi nähnyt vaikkapa riistaeläimen kiduttamista. En vain jaksa uskoa, ettei olisi. Kissateema tuli sopivasti kun kissoja tuossa tapettiin ja siksi hän kissoista tietenkin puhui. En siis ole ihan varma suurelle yleisölle laskelmoudusti tarjotusta visiosta. Itse en tekijänä olisi lisännyt tuohon mitään, mutta olisin varmasti inspiroitunut tekemään tästä jatko-osan. Niinpä, ainakin tämän dialogimme jälkeen. Pointtisi on oleellinen. Anteeksi kun taidan tuntua tässä jankkaajalta, mutta tämä pohdinta kanssasi tuntuu aidosti inspiroivalta ja tervettä levottomuutta herättävältä. (Ja jos nyt et enää jaksa vastata, ymmärrän hyvin.)
TykkääTykkää
Ihmisten reaktiot esimerkiksi teuraseläinten ja riistan kohteluun vaihtelevat aika paljon. Suurin osa ei halua katsoa, koska tulee paha mieli, vaan jatkaa vain elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten on osa, joka katsoo, oivaltaa jotain tärkeää ja päättää sen jälkeen luopua lihansyönnistä. Ja sitten on niitä, joita asia ei vain hetkauta suuntaan tai toiseen. (Mihin jengiin tämä dokumentin punapää sitten kuuluu? Veikkaan että ensimmäiseen.)
Tämä minua kismittää: jos kohtaamme asioita, jotka aiheuttavat meissä pahaa mieltä, tämän pitäisi vaikuttaa jatkossa valintoihimme. Mielensäpahoittajien kohdalla tämä ei toteudu. Heille riittää, kun telkkarin laittaa kiinni tai katseen kääntää pois.
TykkääTykkää
Itse koen olevani mielensapahoittajan ja aktiivisen välillä, koska en kokonaan ole lihaa lopettanut. Kun se vähäinenkin joudutaan tappamaan. Toivottavasti nopeasti.
TykkääTykkää
Tuo Mäen essee on hyvä ja haastava. Ja tuo lainaamasi kohta tiivistää kaiken hienosti, koska se pakottaa elementaariseen pohdintaan. Toisaalta se on mahdoton logiikaltaan. Ilman täyellistä erakoitumista ja esimerkiksi teknologiasta luopimsta olemme kaikki tietenkin tuohon syyllisiä. Raja kulkee kaikilla jossain. Esimerkiksi kännyköiden ja kannettaviemme akut vaativat riistämistä ja lääkkeet ainakin vielä eläinkokeita. Rakenteellisen väkivallan ja sadistisen psykopaatin rinnastamnen ei siksi toimi. Jotta rinnastus olisi validi, on tietenkin verrattava vain tekoja, jotka ovat aitoja valintoja. Validi kysymys on, alanko vegaaniksi vai en? En ole alkanut vaikka lihan ja juuston syöntini ja maidon juontini olen vähentänyt mielihyvääni haastavalla tavalla. Ilmaston ja tehotalouden vuoksi. Yritän selittää itselleni että eläinten tappaminen sinänsä ei minua niinkään kiusaa mutta kärsimyksen tuottaminen kyllä. Siksi olen kysellyt lihantuottajilta niiden teknisen valvonnan tasosta teurastamoissaan. Ja salakuvaajia arvostan. Mutta olen ehdottomasti Mäen logiikassa kaksinaismoralisti.
Tuosta pahasta mielestä. Miksi meille tulee kidutuksen katsomisesta paha mieli? Koska emme ole sadistisia psykopaatteja, koska peilisolumme toimivat, eli koska kykenemme myötätuntoon nähdessämme tai kullessamme kidutusta. Enkä kyllä usko että jos netisä joku esittäisi elävän hevosen tai rotan nylkemistä, sitä ei tulisi paha mieli. Jos ei tulisi, olisin huolissani tämän ihmisen lähimmäisten turvallisuudesta.
Ja vielä tuosta sadistin aidosta intohimosta. Kysymys on tietysti vapaan tahdon ikuisuuskysymyksestä. Valitseeko sadisti tekonsa yhtä vapaasti kuin minä intohmoni lihan makuun? Kaikki pedofiilit eivät ole lasten hyväksikäyttäjiä. Vai eikö hän halua ja viitsi tehdä sitä yhtä moraalittomasti kuin minä en välitä alkaa vefaaniksi? Voiko tuota aitoa intohimo(amme) siis käyttää laadun mittana valintojemme huonouden suhteen sen enmpää kuin muitakaan omnaisuuksiamme?
TIetenkin on niin että juuri silloin kun en näe enkä kuule käsimystä aiheutettavan, velvollisuudentunteeni olisi kopensoitava peilisolujeni toiminta. Siinä en ole parhaimillani. Ja voisi kysyä, saanko kommentoida Mäkeä, jos itse omaan vilpillisen tietoisuuden.
Tuntuu että jotakin jäi vielä sanomatta mutta tässä nyt tämä.
Mutta jep, lukekaa Mäen essee.
TykkääTykkää
Totta – olemassaolo, eläminen tarkoittaa aina kärsimystä jollekulle toiselle. Kun kävelen nurmikolla, varmasti tallaan muurahaisia ja muita hyönteisiä. Rakennus, jossa asun, on jyrännyt tieltään kasveja ja eläimien koteja. Olennaista on kuitenkin se, että ihminen ymmärtää ja tunnustaa aiheuttamansa kärsimyksen olemassaolon ja pyrkii sen minimointiin niissä raameissa joissa pystyy. Ei se sen monimutkaisempaa ole. Kukaan meistä ei ole viaton (outo konsepti vuoden 2020 maailmassa), mutta voimme kuitenkin yrittää parhaamme. (En ole vegaani – sallin itselleni kalaa ja maitotuotteita jonkin verran, etenkin kun käyn ulkona syömässä. Punainen tai valkoinen liha ei ole koskaan kuulunut ruokavaliooni, ei edes lapsena. Tämä on se taso, johon minä yllän. Moni yltää parempaan ja minäkin ehkä vielä joskus.)
Oman tuohtumukseni ytimessä ovat ne, joita koko aihe ei kiinnosta, jotka kääntävät katseensa pois ja yrittävät ajatella jotain muuta, kun joku laittaa kissantappovideoita tai eläinaktivistien salaaa kuvaamia pätkiä nettiin. Sen jälkeen mennään kauppaan ja ostetaan iltapalaksi kilon säkki tehotuotettuja siipiä, oms noms. Niin se paha mieli unohtuu. Tämä viestii siitä, että ihmisen toiminta sotii hänen moraalikäsitystään vastaan. Hän tietää tekevänsä väärin, muttei halua tunnustaa sitä itselleen. Kyse on silkasta epärehellisyydestä itseään kohtaan – tai sitten laiskuudesta, kuten Mäki kirjoittaa. Usein varmaan molemmista.
Eläinten kidutusta kuvaavissa videoissa ja niiden vastaanotossa on isoja eroja. Tarjosit vertailukohdaksi hevosta ja rottaa, mutta otan vertailukohdan tehotuotannosta: turkiseläinten ja lihakarjan täysin luokattomista oloista on materiaalia vaikka kuinka. Okei, pari yläasteikäistä tyttöä ryhtyy vegaaniksi aina kun nämä nousevat julkisuuteen. Näistä ei kuitenkaan synny samanlaista itkupotkua ja kansanliikettä kuin dokumentin kissavideoista. Maaginen ”Rule Zero” on ”Näpit irti kissoista”, ei ”Näpit irti tuotantoeläimistä”. Ei tehotuotannossa kuvattuja videoitakaan ole kiva katsoa, mutta niistä on helppo kääntää katseensa pois – ja unohtaa. Tämä ei päde kissanrääkkäysvideoihin, joiden takia unettomia öitä on vietetty ympäri maailmaa.
TykkääTykkää
Vielä lisäys: Vaikka lemmikkinsä syöjää en pahaksi voisi määritellä, en ole ihan varma, jättäisinkö lapseni hänen hoitoonsa. Epäily orgaanisesta myötätunnon puutteesta kieltämättä herää. Ainakin haluaisin tutustua ihmiseen ensin paremmin. Tuosta epäilystä muuten saisi hyvän kauhutrillerin…
TykkääLiked by 1 henkilö
Asiaa Heini tuo kaikki. Syyllisyydestäni en pääse ja tietenkin syyllisyyden kokeminen on itsessään vastuun eli tekojen kiertämistä. Syyllisyys ei mitään auta eikä tee minusta eettisempää ihmistä jo siksikin että se on universaali lajiominaisuus. Se, miten toimin sen paineessa, on sitten jo toinen juttu. Vietti, intohimo, halu, häpeä, viha, syyllisyys versus tietoisuus. Siinä etiikan ydin. (Sartren Minän ulkoisuus on tästä(kin) mainiota luettavaa.)
Kissojen söpöys ja lemmikkien yleensä on se juttu. Sietämätöntä mielivaltaa todellakin tärkeysjärjestyksen suhteen. Monet ihmiset eivät myöskään haluaisi syödä hevosen lihaa. Sekin on liian lähellä lemmikkiyttä. Mutta jos se teurastetaan kuitenkin, sen lihaa on järkevää syödä. Meetvurstin valitsen mieluummin aina hevosen lihasta. Hyväksyin tyttäreni ratsastusharrastuksen, miksi en siis hyväksyisi ratsun lihan syömistä?
Oikeastaan tuossa Mäen tekstissä häiritsee vain tuo ”aidon” intohimon ja laiskuuden erottaminen. Minusta se ei ole pätevä jako. Mikä on niin aitoa intohimoa, ettei siihen enää voi liittyä moraalista velttoutta? de Sadekin taisi vain selitellä tekojaan itselleen (mauvaise foi).
P.S. Pahan olemusta olen ihan työnikin ohessa miettinyt. En ole muuta vastausta löytänyt kuin sen, että pahaksi sanon ihmistä, joka nauttii toisen ihmisen kärsimyksestä ja haluaa sitä aiheuttaa tai katsoa saadakseen nautintoa. Tappaminen sinänsä ei vielä, välttämättä, pahaa määrittele. Tai se että jos jollakin on tapana syodä rakkaan lemmikkinsä kun siitä aika jättää, ei minusta ole pahuutta, ehkä vähän kummallista mutta niinhän monet muutkin asiat ovat. Paha on tietenkin liian hengellinen käsite mutta saa kelvata.
(Pahasta puheen ollen: ookko kattonu Teemalta sen Rauha maan päälle? Se on hyvä jos sulkee silmänsä koko perusteemaa kannattelevan periaatteen puuttumisesta. Kato ensin, puhutaan sitte tästä enemmän.)
TykkääTykkää
Mä näen tähän vähän toisin – minusta syyllisyyden kokemus tavallaan kyllä tekee ihmisestä paremman. Syyllisyys on ensimmäinen askel käyttäytymisen muuttamiseen. Jos syyllisyyttä ei ole, ei käytös muutu koskaan.
Asiaa voi havainnollistaa miettimällä kahta rikollista, jotka ovat oikeuden edessä: molemmat ovat murhanneet ja raiskanneet yhtä lailla. Toinen kieltää syyllisyytensä eikä näytä merkkejä katumuksesta (vaikka todisteet osoittavat aukottomasti, että hän on syyllinen). Toinen taas myöntää syyllisyytensä ja katuu. Ainakin itse suhtaudun myötämielisemmin jälkimmäiseen ja, kyllä, pidän häntä tavallaan parempana ihmisenä.
Hevosen liha on kiinnostava aihe siinä mielessä, että toisin kuin tavalliset tuotantoeläimet, hevonen ei elä kuollakseen. Uskon, että monien hevosten elämä on aika kivaa, tosin tässäkin on varmasti vaihtelua. Toisin kuin lehmät ja siat, ne eivät elä koko ikäänsä hirtettyinä luonnottoman ahtaisiin koppeihin, joissa ei mahdu edes kääntymään.
Kissojen ja muiden lemmikkien söpöys perustuu lähinnä sille, että niiden suuret, ilmeikkäät silmät muistuttavat ihmisen silmiä. Kun katsomme lemmikkieläintä, näemme siinä tavallaan ihmisen. On niin banaalia, että empatiamme rajoittuu vain niihin olentoihin, jotka muistuttavat omaa lajiamme – ja että kyseenalaistamme tämän niin tavattoman harvoin. Eri eläinten kokeman kärsimyksen luokitteluun pitäisi olla muitakin kriteerejä kuin söpöys – esimerkiksi tietoisuuden taso ja kyky kokea kipua. (Tarkoitan tällä stä, että ameeban kokema kärsimys ei ole ihan sama asia kuin lehmän tai kissan. Ameeboja emme voi hyysätä, eikä se olisi järkevääkään.)
Laiskuudesta. Kävin eilen työkavereiden kanssa afterworkilla ja siellä nousi keskusteluun tällainen: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/07/12/laiskuutta-ei-ole-on-vain-erilaisia-hidasteita
En osaa sanoa tuohon vielä mitään, täytyy prosessoida ajatusta tarkemmin. Omassa maailmankuvassani aika moni asia rakentuu nimenomaan sen varaan, että ihmiset ovat laiskoja (liian laiskoja ajattelemaan, liian laiskoja ollakseen rehellisiä itselleen ja muille jne.) ja jos yritän integroida tuota ajausta omaan maailmankuvaani, niin se edellyttää suuria mentaalisia muutoksia.
Tuo Teema-nosto ei ole tuttu, täytyypä tsekata.
TykkääTykkää
En TAASKAAN TIIÄ MIHIN TÄMÄ TULEE, mutta menköön.
Tietysti syyllisyys on oleellista juuri kuten sanoit. Vaikka saisimme tuomita vain tekoja, kyllä se heti hyvältä tuntuu, jos tekijä aidosti tuntuu katuvan. Tarkoitin siis tuossa kommentissani sitä tilannetta mussä olen suhteessa eläimiin. Kun en ala vegaaniksi, syyllisyyteni on tyhjää. No, ostan vain vapaan lehmän hiilineutraloitua maitoa ja nipistän lihan ja juuston syönnistä eli joo, jotain hyötyä on syyllisyydestäni. Kun toista ihmistä vastaan kohdistetusta rikoksesta puhutaan, uhrin kannalta on tietenkin merkitystä että tekijä katuu. Syyllisyydentunto on silloin jo itsessään teko.
TykkääTykkää
Ei sillä ole kauheasti väliä, mihin järjestykseen kommentit tulee – pääasia että meistä molemmat pysyy kärryillä, miten keskustelu etenee :) WordPress taitaa nykyään jotenkin facebookmaisesti järjestää kommentteja relevanssin mukaan, en itsekään ihan ymmärrä logiikkaa.
Mutta joo, noin ajateltuna olet ihan oikeassa. Jo kuollutta lehmää ei lohduta se, että ihminen, joka häntä syö, kokee samalla syyllisyyttä syömisestään. Ilmiönä ja tulevien lehmien ja possujen kannalta sillä on merkitystä siinä vaiheessa, kun syyllisyydenkokemus alkaa ohjata käyttäytymistä.
Vegaaniksi ei tarvitse kaikkien tällä sekunnilla ryhtyä – pääasia on, että valintoja ohjataan järkevämpään suuntaan. Keskustelu pyörii liikaa sen ympärillä, kuka on vegaani ja kuka ei. Miksi pitää olla niin ehdoton, kun tiedetään että vaatimus vegaaniudesta on suurelle massalle aivan liikaa? Mitä väliä, jos jouluna syö kinkkua ja juhannuksena grillimakkaraa, kun 363 päivänä vuodesta ravinto on vegaanista tai edes lakto-ovoa. Jokaisella pienelläkin valinnalla on merkitystä – niiden tekemiseksi ei tarvitse olla täysvegaani.
TykkääTykkää