Hereditary – Pahan perintö (2018) on kauhuelokuva vanhemmuudesta ja veren mukana periytyvistä, henkilökohtaisista kirouksista. Päähenkilö Annie Graham on kahden teini-ikäisen lapsen äiti ja pienoismallitaiteilija. Grahamin perhe on nykyaikainen hyvä perhe: Annie ja hänen puolisonsa Steven tarjoavat lapsilleen kaiken, mitä nämä tarvitsevat. Elokuvan tarinan edetessä perhe ajautuu kuitenkin tilanteeseen, jossa vanhemmat eivät voi suojella lapsiaan.
Elokuva alkaa Annien Ellen-äidin hautajaisista. Annie kuvailee äitiään hautajaispuheessa itsepäiseksi ja vaikeaksi naiseksi – siis tavalla, jolla juuri kuolleesta ei missään nimessä tulisi puhua. De mortuis nil nisi bonum. Omituista kyllä, koko Annien perhe on helpottunut Ellenin poismenon johdosta – ainoastaan Annien varhaisteini-ikäinen tytär Charlie vaikuttaa surevan mumminsa kuolemaa.
Annie kuvailee vertaistukiryhmässä äitiään monipersoonallisuushäiriöiseksi ja isäänsä psykoottiseksi ja masentuneeksi. Hän kertoo, että hänen veljellään oli skitsofrenia. Sekä veli että isä olivat päätyneet jo nuorella iällä itsemurhaan. Annien perinnöllinen taakka ja taipumus mielen sairauksiin painaa kuin tonnin sementtisäkki.
Onko kyse siis mielisairauksista ja niiden perinnöllisyydestä kertovasta elokuvasta? Tarkoitetaanko ”pahan perinnöllä” vereen sekoittunutta taipumusta skitsofreniaan ja psykoosiin? Niin voisi luulla.
Annie käsittelee taiteessaan paljon omia ja perheensä kokemuksia. Hän on valinnut ilmaisukanavakseen pienoismalliveistokset – eräänlaiset tosielämän nukkekodit. Hereditaryn ensimmäisessä kohtauksessa kuvataan yhtä Annien pienoismalleista: kamera zoomaa nukkekodin huoneeseen, jossa nukkuu teini-ikäinen poika. Yhtäkkiä pienoismallihuoneen ovi avautuu ja sisään astuu Steven. Emme olekaan pienoismallissa, vaan oikeassa talossa, jossa asuu oikeita ihmisiä.
Kuten nukkekodin ihmiset, myös Hereditaryn perhe elää oman todellisuutensa ulkopuolella asuvan, itseään suuremman voiman vallassa. Mikä surullisinta, he ovat itse autuaan tietämättömiä niistä suurista ja armottomista voimista, jotka määräävät heidän elämänsä suunnan. Tästä muistuttaa myös omituinen valoilmiö, joka välähtää siellä täällä elokuvan kohtauksissa – se tuo mieleen Annien käyttämän luupin, joka heijastaa kameraan valoa elokuvan trailerissa. Aivan kuin keskushahmojen toimintaa tarkkailisi joku tai jokin kaikkitietävä ja voimakas ”Master of Puppets”, joka pysyttelee visusti Annien, Stevenin ja heidän lastensa näkökentän ulkopuolella.
Paitsi että ei sittenkään – elokuvan suuri paha ei oikeastaan edes ole kaikkitietävä ja voimakas, vaan hämmentynyt, peloissaan ja eksyksissä. Mutta spoilereiden välttämiseksi ei siitä nyt sen enempää.
Toni Collette tekee todennäköisesti elämänsä parhaan roolityön Annie Grahamina. Milly Shapiro on hengästyttävän hyvä valinta lievästi jälkeenjääneen ja erikoisen Charlien rooliin. Myös Alex Wolff suoriutuu työstään Peterinä hyvin. Mietin pitkään, mistä Wolffin näytteljän naama on tuttu, kunnes annoin periksi Googlelle – tosiaan, tämä kaverihan näytteli My Friend Dahmerissa nuorta Derf Backderfia! Gabriel Byrne jää Stevenin roolissa hieman valuksi – sivuhahmoksi, joka ei saa tilaa hengittää ja kehttyä.
Hereditary on hirvittävän pelottava elokuva. Sen kauhu rakentuu pimeiden, unenomaisten kohtausten varaan. Maailman logiikka pettää, ja joudumme keskelle painajaista, jonka ei pitäisi ja joka ei saisi olla totta. Se ei kuitenkaan ole pelkästään hirvittävän pelottava elokuva – se on pohjimmiltaan draamaelokuva perheestä, äärimmäisestä petoksesta ja epäilyksestä, joka syntyy, kun omat lapset käyttäytyvät vähän liian oudosti.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 
”Hän on valinnut ilmaisukanavakseen pienoismalliveistokset – eräänlaiset tosielämän nukkekodit.”
Eikö hän tehnyt niitä työkseen??
Katsottiin elokuva kaverijoukolla ja pakko sanoa etten ymmärrä tällaisten arvioiden ylistystä. Elokuva oli äärimmäisen pitkäveteinen, ei todellakaan pelottava ja juoni äärimmäisen lapsellinen, muistuttaen jotain yläkoululaisen kyhäelmää. Siihen oli ympätty kaikki typerimmät jenkkilän kauhuelokuvakliseet mitä on: kuolleiden manaamista (kuolleet tässäkin leffassa vain sylikoiria jotka tekee mitä haluut :D), synkkä ja harmaasti susustettu talo sijaitsee autiolla paikalla vaikkei tässä leffassa siihen narratiivisesti tarvetta ole, lapsella on joku sairaus (pähkinäallergia tällä kertaa) joka aiheuttaa ongelmia kaikista absurdeimmilla tavoilla (kai se pitää jotenkin teroittaa, että biletys on no no) ja pääosan naishahmo on taas kerran hysteeris-neuroottinen hermoheikko ääliö jonka, vaikka yliluonnollisuuden poistaisi tarinasta, olisi kyllä pitänyt mennä hoitoon ajat sitten (siis oikeesti, miksi naiset aina kuvataan näin hysteerisinä? Verrataan sitä siihen, miten hänen aviomiehen, joka taas kerran 20v vanhempi kuin vaimonsa, käytös on kirjoitettu niin ero on selkeä), ja leffan juoni on käytännössä taas kerran lapsellinen paholaisen tuominen maan päälle mistä taas huokuu jo sataan kertaan nähty yhdysvaltalainen tekopyhyys uskonnon suhteen. Hahmot myös kävelevät ja tekevät asioita uskomattoman hitaasti jopa silloin kun mitään merkittävää juonen kannalta ei edes tapahdu, kai siksi että muuten leffa olisi ollut lähes puolta lyhyempi.
Kai tämä tarina pitäisi tulkita niin, että perheen äiti ja poika tulivat mielisairaaksi kuten kaikki muutkin suvustaan, mutta koko leffan katsomisesta tuli jotenkin vain niin inhottava, vastenmkelinen olo. Mitä tälläkin leffalla muka haluttiin sanoa ja miksi tämmösiä aina tehdään samalla kaavalla vuodesta toiseen? Naisen ja pojan olisi mielummin pitänyt mennä hoitoon jo ajat sitten.
Hyviä asioita leffassa oli kohtaus, jossa perhe riitelee keittiössä ja kun poika iskee naamaansa pulpettiin ja alkaa huutamaa. Ei sitä hauskaksi kohtaukseksi oltu tarkotettu mutta se kyllä nauratti. :D
TykkääTykkää
Ja vain ja ainoastaan se ensimmäinen Scream. Toinen ei pysy kasassa. (Tiedän mitä teit viime kesänä osa yks oli ihan ok mutta ei samalla tavalla ryhdikäs kuin Scream.)
Olin ottanut tallenteelle boxiin Uhrilampaat. Saa nähä tuleeko katottua mutta muistan että se lopun pimeä kellarihuipentuma oli pahuksen pelottava. Oletko koskaan lukenut sitä kirjaa? Loistava jännäri. Nautinto lukea, vaikka olin jo nähnyt elokuvan.
Muuten: se Pidättekö ostereista on hävitetty Kolmosen arkistosta eli tuskin nähdään enää. Audiovisuaalisessa arkistossa taitaa olla. Se ahlapuron naama on ikäpolveni tajunnan tapettia. Muistan kun sitä huurteista naamaa oli niin pirun pelottavaa katsoa että piti kääntää katse pois.
Tuossa alla osoite mistä ossin naama löytyy. En tiedä onnistuiko suora yhteys mutta tuolla löydät:
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005886606.html?share=5d87891941b94ed275004680241c73ee
TykkääLiked by 1 henkilö
Lukioikäisenä olin aika kova Thomas Harris -fani, luin kaikki Hannibal-kirjat jotka siihen mennessä oli ilmestynyt ja katsoin Uhrilampaat, Punaisen lohikäärmeen, Manhuntin ja Hannibalin. Noihin aikoihin kaikkein vahvimmin kolahti Punaisesta lohikäärmeestä (nimenomaan romaanista – elokuva oli turhan pehmeä) tuttu Francis Dolarhyden hahmo, mutta olihan Hannibalkin hahmona totta kai kiinnostava. Ja Starling myös. Uhrilampaat on elokuvista selvästi pelottavin. Hannibal-sarja, jossa Hannibalia näyttelee Mads Mikkelsen, on oma lukunsa. Minulla on muistikuva, että meillä olisi ollut tästä keskustelua joskus ja että tästä sarjasta et olisi ihmeemmin välittänyt?
Ahlapuron naama kiinnosti sen verran että päädyin jo aiemmin Googlen kautta tuohon samaan kuvaan. On kieltämättä aika hurjan näköinen, en ihmettele että tuo on painunut aikalaisten mieliin.
TykkääTykkää
Vieläkös hannibal-sarjaa tehdään? Pitäiskö se yrittää vielä kattoo… näkyykös se mistä?
TykkääTykkää
Muistaakseni oli aiemmin Netflixissä ja Ruudussa, mutta näyttäisi nyt hävinneen molemmista :( Blockbusterissa taitaa olla vain ensimmäinen kausi. Voi paske. Ilmeisesti olisi sitten ryhdyttävä DVD:n metsästykseen.
TykkääTykkää
Komedia ja kauhu ovat hirveän subjektiivisia juttuja. Minä kun pitkästyin tämän parissa. Enkä pelännyt hetkeäkään. Lopun koin oli tahattoman koomiseksi. Nolotti tekijän puolesta. Ehkä uusi versio Suspiriasta oli huonompi. (Anteeksi.)
TykkääTykkää
Oh, kas! Myös Facen puolella postauksen jakoon tuli jokunen kommentti lukijoilta, jotka olivat tämän tsekanneet eivätkä pitäneet yhtään pelottavina. Minuun tällainen hiippailu-päänirrotus-varjonurkassa-kauhu vetoaa todella vahvasti.
Sanos joku elokuva, joka on sinun mielestäsi pelottava. Oikeasti pelottavia leffoja tulee aika harvoin vastaan, siksi kyselen.
TykkääTykkää
Helkkarin hauska tehtävä! Ja vaikia. Palaan asiaan.
TykkääTykkää
Tulikohan tämä nyt oikeaan paikkaan…
Puhdistuksen yö pelotti ainakin. Kammottava turvattomuuden tunne. Oli muutenkin positiivinen yllätys. Jatko-osat ei kolahtanu. Palaan taas jos mieleen tulee lisää.
TykkääTykkää
Katsoin vähän vahingossa Purgen jatko-osan. Se oli aika kamalan huono ja siksi ykkösosa on jäänyt näkemättä. Sinänsä elokuvan idea vaikuttaa hyvältä ja tuon kommenttisi takia täytynee antaa sille mahdollisuus.
Anna tulla vaan muitakin nimi, jos ja kun tulee mieleen.
TykkääTykkää
pakko laittaa tämäkin vaikka jo muuttunut käsitteelliseksi kohtaukseksi: Psykon suihkukohtaus. Muistan kun katsoin sitä teeveestä teininä äidin kanssa. Menin kananlihalle ja katse oli pakko kääntää pois. Äiti sanoi yhden sanan: ”Herranjumala.”
Ja kauhia oli myös ossi ahlapuron jäätynyt naama sarjassa Pidättekö ostereista? Pelottavimpia hetkiä teeveen ääressä ikinä.
…ja lost highwayn ja inland empiren jotkut kohtaukset…
Halloweenin ensikatsominen -78 (katsoin 3 kertaa ihan lyhyen ajan sisällä; tuon psykon kävin katsoon 80-luvulla kolmena päivänä peräkkäin, jumaliste se oli (ja on) maaginen kokemus, mulle se maailman paras (tosin epätäydellinen) elokuva, elokuva, joka luo oman mytologiansa…)
Palaan vielä… ja yritän pysyä nykyelokuvissa…
TykkääTykkää
Inland Empire oli kyllä ajoittain todella pelottava! Myös Lost Highwayn alussa on muutama aika painostava kohtaus, mutta kokonaisuudessaan se on minusta jotenkin niin ”älyllinen” elokuva, etten osaa pitää sitä kovin pelottavana.
Psykon suihkukohtaus on todella vaikuttava, joskaan en itse ehkä pidä sitä niinkään pelottavana. Se on niin muotopuhdas, että sitä katsoessaan sitä voi vain hämmästellä sen ilmentämää taitoa. Minulta kohtauksen tunne-elämys menee sen puhtaan muodon vuoksi jotenkin ohi.
Halloween tuli vähän yllätyksenä, en olisi arvannut että mainitset tässä yhteydessä slasherin. Minä olen tuon nähnyt vain kerran 10 vuotta sitten ja silloin se jäi etäiseksi, samoin kuin Perjantai 13. päivä. Pitäisi varmaankin antaa sille uusi mahdollisuus.
Ainoa kokonaan uusi tuttavuus näistä on tuo Pidättekö ostereista?, tätä piti googlettaa. Vaikuttaa kiinnostavalta tapaukselta. Jos sarjaa olisi saatavilla jostain, tarttuisin kyllä tähän.
Ja anna tulla vaan vanhempiakin elokuvia sitä mukaa kun nimiä nousee mieleen, olen minä näitä iäkkäämpiäkin aika hyvin nähnyt. :)
TykkääTykkää
Trierin Melankolia on hyytävä. (En snobbaile, se on mulle kylmäävä oikiasti.)
Katoin pitkästä aikaa uudestaan clouzotin pirulliset. Se loppu kun nainen tulee pimeää käytävää kohti kylpyhuonetta on pelottava. Tosin myös kaunis.
Palaan…
TykkääTykkää
Pirullisten loppu on kyllä hyvä! Tosin minulla siitä jäi mieleen ensisijaisesti ruumis, joka nousee silmät seisten kylpyammeesta. Huhhhuhuhh.
Melancholia jäi minulle ensikatsomalla etäiseksi. Se oli kyllä kaunis, mutta tuntui kolkolta – vähän vaivasi se ajatus että von Trier on jo liikaa oman auteurisminsa sokaisema. Wagner-sitaateista pidin kovin. Tämäkin pitäisi kai katsoa uudestaan.
TykkääTykkää
Tää sama tuli tonne ylös ärsyttävästi, mää sählään näitten kans vähän väliä… poista tuo toinen.
Vähän aiheen sivusta… Jussin voittanut lyhytelokuva Helsinki Mansplaining Massacre (eikös se voittanu?) oli tylsä. Edes kauhuparodiana se ei osunut minuun. No. Idea kaikkitietävistä miesselittäjistä oli ihan ok, tunnustan tyypit, mutta kokonaisuutta se ei pelastanut. Se oli kyllä toimiva idea kun se miesystävä huutaa Leatherfacena, että ei kaikki miehet ole sellaisia ja lopulta naisen on tapettava samanlaiseksi selittäjäksi paljastuva rakkaansakin. Kohti nollapistettä on mentävä jos haluaa jotain uutta. Tuo loppu on mainio. Mutta splatter kyllästytti minua, jotenkin tuntui liian vanhalta vitsiltä.
TykkääTykkää
Halloween oli eka kerralla aika piinaava. Ja minusta se ei kuitenkaan mene genre vaan elokuva edellä. Se on kaunis elokuva. Nykyään enemmän sitä kuin pelottava tai jännittävä. (Pelottava ja jännittävä tietenkin ovat kaksi eri asiaa.)
Yllätetään sut nyt toisen kerran slasherilla. Tosin enemmän toiminnallisen jännittävällä kuin pelottavalla (alun intro kyllä vähän sitäkin): Scream. Katson sitä aika säännöllisesti uudelleen. Siinä on jotain valtavan nautittavaa. Tarina pysyy koossa, on mainosti dekkaria ja trilleriä yhdistävää. Pidän myös sen visuaalisuudesta, tyylitajusta ja keveydestä. Jotenkin varma ja itsetietoinen teos. Dynaaminen. Klassikko.
TykkääTykkää
Pari ensimmäistä Screamia olen katsonut joskus hyvin nuorena. Silloin oli vaikea nähdä eroa niiden ja Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvien välillä, mutta näin jälkikäteen tuntuu että Screameissa oli ihan kiinnostavaa slasher-genren parodiointia. Ikään kuin elokuvat olisivat samanaikaisesti sekä olleet slashereita että parodioineet koko genreä. Joten sinänsä ei tullut ihan järkyttävän suurena yllätyksenä, että nostit tämän esiin.
En ollut edes kuullut koko Helsinki Mansplaining Massacresta – jos tämä jostain kertoo niin varmaankin siitä, miten huonosti jaksan seurata sitä mitä maailmassa (tai kotimaisessa elokuvassa) nykyään tapahtuu. Katsoin nyt trailerin, päällimmäisenä ajatuksena: ”öööööh, mitäköhän tämä nyt on, ei oikeastaan kiinnosta edes ottaa selvää”. Se ja sinun kuvauksesi riittivät tällä erää minulle.
TykkääTykkää