Mullan alla (Six Feet Under, 2001–2005) on mustan komedian sävyillä ryyditetty draamasarja, joka kertoo hautaustoimistoa pyörittävästä Fisherin perheestä. Sarjan ydinteemat liittyvät kuolemaan, suruun ja ihmisen katoavaisuuteen: Kuinka elää tietoisena omasta kuolevaisuudestaan? Tulisiko meidän jähmettyä kauhusta vai päinvastoin ottaa elämästämme kaikki ilo irti? Kuinka löytää merkitystä ja mielekkyyttä lyhyen maallisen elämän aikana? Kuinka elää onnellisena se pieni hetki, jonka saamme maan päällä viettää?

Sarjan ensimmäisessä jaksossa perheen isä Nathaniel vanhempi menehtyy auto-onnettomuudessa. Millaista ironiaa: hautausurakoitsija ajaa ruumisauton suoraan bussin alle sytyttäessään savuketta keskellä suurta risteystä. Tupakka tappaa! Isä on kuolemansa jälkeen vahvasti läsnä perheenjäsentensä muistoissa ja kuvitelmissa, ja on siis varhaisesta kuolemastaan huolimatta mukana kaikilla viidellä tuotantokaudella.

Nathaniel vanhempaa suremaan jäävät perheen esikoinen, tuhlaajapoika Nate (Peter Krause), ylihuolehtivainen äiti Ruth (Frances Conroy), homoseksuaalisuuttaan piilotteleva David (Michael C. Hall) ja kapinallinen iltatähti Claire (Lauren Ambrose). Aluksi perhe tuo mieleen kaikessa karikatyyrimaisuudessaan Addamsin perheen, mutta kun hahmoihin tutustu paremmin, paljastuu heistä kukin hyvin inhimilliseksi.

Ydinperheen hahmoista minulle rakkaimmaksi nousi jo ensimmäisen tuotantokauden aikana David, joka on pyörittänyt isänsä kanssa hautaustoimiston arkea jo yli kymmenen vuoden ajan. Alun perin Davidilla on ollut muita urasuunnitelmia, mutta hän on lopulta päättänyt jatkaa isänsä jalanjäljissä hautausurakoitsijana. David ei ole sinut seksuaalisuutensa kanssa eikä siksi ole rohjennut puhua perheelleen avoimesti homoudestaan. Seksuaalivähemmistöjen kohtaamat ennakkoluulot ja sisäiset paineet tulevat hienosti esille hänen hahmossaan. Hän ei kuitenkaan kutistu karikatyyrimaiseksi homoksi, vaan osoittautuu erittäin täyteläiseksi ja hyvällä tavalla monimutkaiseksi hahmoksi.

Perheen esikoinen Nate matkustaa Seattlesta Los Angelesiin tapaamaan perhettään ja kuin vahingossa asettuu takaisin lapsuutensa maisemiin. Hän on päättänyt vakaasti, ettei osallistu millään tavalla perheensä yritystoimintaan, mutta isänsä kuoleman jälkeen ajautuu työskentelemään hautaustoimistossa ja huomaa lopulta pitävänsä työstään.

Henkilökohtaisesti en oppinut pitämään Natesta. Hän on liian tavallinen, hajuton ja mauton. Hän ei ole kiinnostava. Mitä pidempään seurasin Naten naissotkuja, sitä vähemmän hänestä pidin. Natelle naiset ja parisuhteet ovat vain välineitä tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi ja kokea elämässä jännitystä. Kun parisuhde muuttuu haasteelliseksi, Nate hyppää seuraavaan vuoteeseen.

Sen sijaan Naten tyttöystävää Brendaa rakastin heti alusta lähtien. Brenda on sarjan alussa salaperäinen hahmo, ja pelkäsin, että hän menettää särmänsä sitä mukaa kun hänen menneisyydestään saadaan tietää enemmän. Olin väärässä: kun Brendan tarina alkaa kiertyä auki, hänestä tulee yhä kiinnostavampi ja jännittävämpi. Brenda tekee sarjan mittaan paljon huonoja valintoja ja satuttaa ihmisiä ympärillään, erityisesti Natea. Silti olen valmis antamaan hänelle anteeksi ja rakastamaan häntä kerta toisensa jälkeen, sillä ymmärrän, että hänen elämänkokemuksensa ovat rikkoneet häntä pahasti. (Vihaan kaikkia muita naisia, joiden kanssa Nate riiustelee sarjan aikana. En tiedä, miksi. Oikeasti Brendan ei pitäisi kuluttaa aikaansa Naten kaltaiseen tylsimykseen.)

Ruth on koko elämänsä ajan elänyt miestään ja lapsiaan varten. Kun Nathaniel vanhempi kuolee sarjan alussa ja nuorinkin hänen lapsistaan alkaa aikuistua, jää Ruth tyhjän päälle. Hänen on yllättäen opittava kuuntelemaan itseään ja keksittävä, mitä hän tahtoo elämällään tehdä. Ruth on taipuvainen ylihuolehtivaisuuteen ja kanaemomaiseen neuroottisuuteen, mutta pian hänestä paljastuu myös villi ja spontaani puoli. Erityisesti leskirouvan rakkauselämässä todistetaan sarjan tuotantokausien aikana lukuisia kiinnostavia käänteitä.

Claire elää sarjan alussa vaikeaa elämänvaihetta. Oikeastaan voisi sanoa, että hän elää sitä koko sarjan ajan: ensimmäisten tuotantokausien aikana hän opiskelee high schoolissa ja siirtyy sen jälkeen collegeen. Hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja hapuilee yrittäessään rakentaa identiteettiään. Välillä Clairen yritykset löytää omaa paikkaansa ja tehdä olemassaolosta mielekästä lipsuvat suoranaiseen raivoon ja itsetuhoon. Silti Clairen keskenkasvuisuus ei ärsytä. Hän osaa kipuilla tyylikkäästi.

Jokainen sarjan hahmoista etsii tavallaan tasapainoa ja onnea. Kun se löytyy, on se vain väliaikaista. Eräs sarjan hienoimmista lausahduksista liittyy juuri onneen. Sen tosin lausuu hahmo, jota inhosin alusta loppuun asti, ja se saa erään päähenkilöistä luotsaamaan oman elämänsä suoraan karikkoon, mutta hieno ajatus se on silti:

Well, I know if you think life’s a vending machine, where you put in virtue and get out happiness, then you’re probably gonna be disappointed.

Onni puolestaan kytkeytyy toisiin ihmisiin: puolisoon, parisuhteisiin, perheeseen. Sarjan hahmoista kukaan ei ole onnellinen yksin. Lopulta yksinäisyys suorastaan pakottaa osan hahmoista sitoutumaan sellaisiin ihmisiin, joihin sitoutuminen ei ole heille hyväksi. Parempaakaan ei ole tarjolla, ja kun suhteeseen on kerran investoitu, ei tehtyjä sijoituksia haluta heittää hukkaan.

Aivan sarjan lopussa Brenda käy maanisdepressiivisen Billy-veljensä kanssa upean keskustelun yksinäisyydestä ja vanhenemisesta:

Brenda: “I used to think that I’d have more people in my life as time went on.”
Billy: “Mh, it doesn’t work that way.”
Brenda: “I’m starting to realize that.”
Billy: “It’s almost like as we get older, the number of people that completely get us shrinks.”
Brenda: “Right. Until we become so honed by our experiences… and time and…”
Billy: “Nobody else understands.”

En ole varma, ovatko Brenda ja Billy oikeassa, mutta kun katson ympärilleni, tämä kaava näyttää todella pitävän kutinsa. Ihmisten sosiaalinen piiri näyttää lähes poikkeuksetta kutistuvan iän myötä. Vanhusten yksinäisyys on ongelma, josta on puhuttu jo vuosia. Miksi vanhukset eivät sitten voi viettää aikaa keskenään, jos he kerran ovat kaikki niin pirun yksinäisiä? Koska toista ihmistä, jota erilaiset kokemukset ovat hioneet ja kolhineet vuosikymmenten ajan, on käytännössä mahdoton ymmärtää. Vanhuus tarkoittaa vääjäämätöntä yksinäisyyttä.

Vaikka sarjan keskeisimmät teemat kytkeytyvät kuolemaan, on myös seksi erittäin keskeisessä osassa sarjan tarinoissa. Seksi ja kuolema – mikä ikiaikainen yhdistelmä! Joku toinen voisi sanoa, että kyse on seksin sijaan romantiikasta tai parisuhteista – että kaikki sarjan hahmot etsivät rakkautta. Niin kai etsivätkin, mutta oikeastaan juuri seksi aiheuttaa hahmoille eniten päänvaivaa: David on umpisolmussa oman homoseksuaalisuutensa edessä. Claire ei tunne omaa kehoaan eikä oikein tiedä, mitä seksiltä odottaa, joten hän tulee kokeilleeksi vähän kaikkea. Ruthista kuoriutuu pienen alku-ujoiden jälkeen oikea aistillisuuden asiantuntija, joka on huolissaan siitä, saavatko hänen lapsensa tarpeeksi seksiä. Brendalle seksistä muodostuu suoranainen pakkomielle.

Mullan alla tulee niin lähelle, että sen hahmot alkavat tuntua omilta perheenjäseniltä. Katsoin sarjan kaikki viisi tuotantokautta putkeen ja harmittelin alusta lähtien, etten nähnyt niitä tuoreeltaan yli kymmenen vuotta sitten. En voi edes kuvitella, kuinka hienoa olisi ollut ”elää” ja kasvaa viisi vuotta Fisherien kanssa. No such luck, mutta hyvä näinkin.

Mitä sitten seuraavaksi katsoisi. Olisiko nyt toisen eeppisen Michael J. Hall -sarjan vuoro?

*****