Ystäväni pyysi minua seurakseen CMX:n keikalle. En ole koskaan päässyt sisälle kyseisen bändin musiikkiin, joten mietin aluksi, etten lähde. Päätin kuitenkin kuunnella ensin kokeeksi ties kuinka monetta kertaa pari bändin kokoelmalevyä ja kieltäytyä vasta sitten. Yllätyksekseni huomasin pitäväni bändin biiseistä.
Se tuntui jotenkin väärältä. Täytin tänä vuonna 27. Eikö ole jo liian myöhäistä alkaa tykätä CMX:stä? Eikö tämä olisi pitänyt kokea, sanotaanko, 10 vuotta sitten?
Aloin kuunnella myös Nine Inch Nailsia vasta vuosi tai puolitoista sitten. (Miten siinä näin kävi, onkin pitkä juttu, ja ihmiskunta saa muuttua roimasti avarakatseisemmaksi ennen kuin alan tehdä tästä tarinasta julkisesti selkoa.) Se vasta kriisin paikka oli. Ei sillä, etten olisi kokeillut aikaisemmin; yritin tykätä The Downward Spiralista jo teininä ja vieläpä moneen otteeseen. Ei onnistunut silloin. Nyt onnistui. Aikansa kaikella.
Mitä tästä pitäisi päätellä: ilmeisesti teini-ikä ei minun kohdallani ole vieläkään päättynyt. Saisi jo riittää minun puolestani.
Leikki sikseen… En yritä sanoa tällä mitään CMX:stä tai Nine Inch Nailsista tai näiden bändien kuuntelijakunnasta. Yritän kai sanoa, että tällaisten pienten asioiden kautta sitä huomaa yhä useammin, ettei ole enää niin nuori kuin ennen. Että välillä kokee asioita, jotka olisi ”pitänyt” jo kokea – asioita, jotka eivät ”sovi” ”minun ikäiselleni”.
Ehkä kyse ei olekaan venähtäneestä teini-iästä vaan hieman liian aikaisin saapuvasta kolmenkympin kriisistä. Parempi se on kai kokea etuajassa?
Kriisejä tulee ja menee, numerot pyörivät mittarissa. Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu: uuden, hyvän musiikin löytäminen on aina yhtä mahtavaa. Illan tunnit venyvät liian pitkiksi ja aamulla väsyttää, koska sen yhden biisin haluaisi kuunnella vielä kerran. Kotiväki meinaa menettää järkensä, kun samaa levyä kuunnellaan repeatilla kolmatta viikkoa putkeen. Niiden levyjen & biisien, joiden vuoksi on jossakin vaiheessa elämäänsä jaksanut valvoa myöhään illalla ja herätä aikaisin aamulla, lista on jo pitkä: Nature and Organisationin A Dozen Winters of Loneliness, Von Thronstahlin Brechen muss der Schwarze Bann, Urfaustin Dämmert, Gelähmt und Mit Scheinbar Erloschenem Geist, Romen Querkraft, Nargarothin Seven Tears Are Flowing to the River, Coilin Batwings (A Limnal Hymn) (John Balancen kuolinpäivä muuten lähestyy taas), Lady Gagan Alejandro (ale-ale-jandro-ale-ale-jandro), Arvo Pärtin My Heart is in the Highlands (oikein hyvän tenorin tai kontratenorin esittämänä), Laibachin Rossiya….
Ehkä parempi ajatella vähemmän ja mennä vain katsomaan CMX:ää. Ehkei asiasta kannata tehdä sen monimutkaisempaa.
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Kyllähän mullekin Children of Bodom -projektini aikana ensisijaisesti pyöri mielessäni ajatus, että tää musa varmaan toimisi parhaiten jos olisin 20 vuotta nuorempi. Joku 14-17 vuotta varmaan olisikin otollisin aika sekä CoB:in että vaikkapa NIN:in löytämiseen, mutta kyllä noin taidokkaasta musiikista löytää vanhempanakin sen ytimen. Sitä vain pitää kaivaa enemän. Se angsti on se pinta, johon on helpoin tarttua, ja joka on resonoinut niin suurten ihmisjoukkojen parissa, että molemmista bändeistä on tullut niin menestyneitä. Esimerkiksi The Downward Spiral on sävellyksellisesti ja äänensoinniltaan todellinen mestariteos, ja yksi bändin kohtaamista suurimmista vääryyksistä on maine ”pelkkänä teiniangstina”.
CMX:llä ehkä vastaava maine on ”pelkkänä taidelukioangstina”, mutta sitä bändiä en kyllä osaa enää mitenkään arvioida. Olen kuunnellut sitä liikaa ja nähnyt ne liian monta kertaa livenä ja jaksan enää kuunella lähinnä alkupään punkimpaa tuotantoa, jossa bändin luomisvimma on parhaimmillaan. Olen vain kyllästynyt, mutta oon kyllä silti menossa joulukuussa keikalle. Ihan vain sen takia että kyseessä pitäis olla joku ”harvinaisuuskiertue”, eli toivottavasti luvassa on myös biisejä joita en ole kuullut 10 kertaa aiemminkin keikalla.
TykkääTykkää
”– — kyllä noin taidokkaasta musiikista löytää vanhempanakin sen ytimen”, juuri näin.
Oikeastaan silloin, kun yritin ensimmäisiä kertoja tykätä NIN:ista, juuri se yletön angsti ja raivo tekivät musiikista minulle jotenkin vastenmielistä. Tämä on sinänsä vähän outoa, sillä itse elin juuri silloin sitä teini-ikään kuuluvaa angsti ja raivo -vaihetta… Mutta Reznor oli pukenut nämä tunteet sitten sellaiseen muotoon, ettei se silloin jostain syystä vedonnut minuun.
Nyt sen angstin osaa ohittaa ja sinun ilmaisutasi lainaten, tavoittaa musiikin ytimen. (En nyt tällä tarkoita että ikä toisi välttämättä musiikin suhteen automaattisesti jotain ymmärrystä – mutta muutosta se kyllä tuo. Jotkut ovet avautuvat ja toiset sulkeutuvat.)
Muistelinkin, että CMX oli sulle kova juttu ainakin joskus mennävuosina. Siksi oli tarkoitus kysyä, että osaatko suositella heiltä jotakin hyvää albumia. Osaatko? Olen nyt toistaiseksi pyöritellyt bändiltä lähinnä Kaikki hedelmät -kokoelmaa.
TykkääTykkää
Joo, eihän se ikä siinä itsessään vielä mitään tee vaan se että kokemusta tulee lisää musiikista ja elämästä, ja alkaa kuulla asioita eri tavalla. Itse ainakin olen oppinut sen, että musiikista ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ensikuulemalta. Siis jos ensireaktio johonkin musiikkiin on ”hirveetä paskaa”, se ei ole totuus. Nuorempana pidin sitä totuutena – musta myös tuntuu, että suurin osa musiikinkuuntelijoista pitää sitä totuutena koko elämänsä ajan.
CMX:ää on vaikea suositella kun niiden tuotannossa on niin monta puolta. Jos ajattelee 2010-luvun tuotantoa ja live-inkarnaatiota, niin Kaikki hedelmät on varmaan paras lähtökohta. Vaikea sitten sanoa soitetaanko sieltä yhtään biisiä näillä ”harvinaisuuskeikoilla”. Kaksi Cloaca Maxima -kokoelmaa menee sitten syvemmälle albumiraitoihin ja harvinaisuuksiin.
Etenkin se ensimmäinen on hyvä lähtökohta, koska se on ainoa levy jolta löytyy esim. Spotifysta Bad Vugum -kauden biisejä. Varsinkin kakkoslevy on tosi toimiva kokonaisuus ottaen huomioon, että biisit on poimittu eri albumeilta. Kolmoslevy on hajanaisin ja epätasaisin, mutta näissä harvinaisuuksissa on joitakin bändin parhaita biisejä. Ne kokeellisimmat ja kiinnostavimmat b-puolet (yms.) löytyvät kuitenkin Cloaca Maxima 2:n kolmoslevyltä. Eli ehkä suosittelen siis levyjä 1-2 Cloaca Maximalta ja levyä 3 Cloaca Maxima 2:lta.
Tokaa Bad Vugum -levyä, Veljeskuntaa, pidän parhaana studioalbumina nykyään, mutta sitä ei ole streaming-palveluissa – kirjastosta voi löytää hyvällä tuurilla kohtuullisen naarmuttomana versiona (CD-painoksista Veljeskunta Gold, se eka painos ilman mitään nimiliitteitä on masteroitu surkeasti). Siinä on punkin raivo ja progen kunnianhimo parhaassa tasapainossa bändin tuotannossa. Kolmikärki on myös loistava – siinä tosin on enemmän punkia ja vähemmän progea. Jos on rahaa, niin Svartin vinyyliboksi Kolmikärjen veljeskunta on ehkä tärkein julkaisu jonka bändiltä voi omistaa.
Bad Vugumin jälkeisestä tuotannosta (1992->): Auringolla Yrjänän cityshamanismi tuotti sanoituksellisesti ja temaattisesti toimivimman albumikokonaisuuden, mutta toisaalta se voi myös ärsyttää kuulijaa varmaan muuta tuotantoa helpommin. Talvikuningas on kypsemmän iän scifi-konseptialbumi joka on kyllä ainakin musiikillisesti bändin yhtenäisin tuotos. Soundillinen suosikkini on Aion, monet taas vannovat tupla-albumi Dinosaurus Stereophonicuksen monipuolisuuteen. Itse pidän sitä ylipitkänä pastissina 1970-luvun progesta.
TykkääTykkää
Muistaakseni lainasin Cloaca Maximan kirjastoaikoinani (eli joskus 5-6 vuotta sitten) töistä, mutta se ei silloin herättänyt oikein mitään tuntemuksia. Sinänsä annan sille mielelläni uuden mahdollisuuden, koska muistan tuon levyn hyvin 90-luvun Lista-ohjelmista. Tuon levyn listasijoituksen yhteydessä Lista taisi esittää Vallat ja väet -biisin musiikkivideota, joka on varmaankin ensimmäinen konkreettinen muistoni CMX:n musiikista.
Tämän peursteella luulen, että Aion voisi olla ehkä se helpoiten lähestyttävä albumikokonaisuus minulle (lisäksi tykkään sen kannesta). Aion kokeilla myös Aurinkoa. Kiitos suosituksista!
TykkääTykkää
Ai niin, piti kommentoida vielä tähän: ”Siis jos ensireaktio johonkin musiikkiin on ’hirveetä paskaa’, se ei ole totuus.”
Mä en ole koskaan luottanut musiikissa ensireaktioihin, koska mun tapani kuunnella ja tutustua musiikkiin on jotenkin ylimalkainen. Mulle musiikki on ennen kaikkea jotain, mikä on läsnä silloin kun teen jotain muuta: kirjoitan, luen, syön, seurustelen kavereiden kanssa… On hyvin harvinaista, että keskittyisin vain ja ainoastaan musiikin kuunteluun – oikeastaan matkat julkisissa liikennevälineissä ovat ainoita tällaisia tilanteita.
Siksi kaikenlainen musiikkiin tutustuminen vaatii ja on aina vaatinut minulta vähintään pari-kolme kuuntelukertaa, ennen kuin lämpenen ja alan tajuta, mistä on kyse. Olen suorastaan kateellinen ihmisille, jotka tunnistavat (tai luulevat tunnistavansa?) hyvän musiikin ensi kuulemalta – he selviävät paljon vähemmällä vaivalla kuin minä. Mutta vaikea on kuvitella, että hekään musiikista sen koko syvyyttä ensikuulemalla hahmottaisivat.
TykkääLiked by 1 henkilö
Aion on varmasti hyvä tutustumislevy. Se oli oma suosikkini varmaan 10 vuotta julkaisunsa jälkeen, ja on varmaan vieläkin se henkilökohtaisin. Pidän erityisesti sen sanoituksista, vaikka en uskallakaan olettaa mistä niissä on kyse (en tunne tarpeeksi hyvin niitä esoterian aloja joihin Yrjänä on perehtynyt). Paholainen/pahuus siinä ainakin keskeisenä teemana on mikä näkyy tuossa kansitaiteessakin: jokainen bändin jäsen maalasi/piirsi levytyksen aikana oman näkemyksensä paholaisesta (tms.). Aionin kansi on Yrjänän tekemä, Melankolia ja Palvelelemaan konetta -sinkkujen kanteen taisivat päätyä kitaristien näkemykset:
http://www.discogs.com/CMX-Melankolia/release/1951270
http://www.discogs.com/CMX-Palvelemaan-Konetta/release/1951294
TykkääTykkää