Meiltä entisiltä eurooppalaisilta lapsilta, siis nykyisiltä eurooppalaisilta aikuisilta, taitaa puuttua tietty avainkokemus, jonka suuri osa nykyisistä amerikkalaisista aikuisista on lapsuudessaan käynyt läpi. Tarkoitan nyt vierailuja Disney-brändin ympärille kehiteltyihin teemapuistoihin, joita löytyy tällä hetkellä Yhdysvalloista kaksi, Aasiasta kolme – ja, okei, Euroopasta yksi. Kyse on nimenomaan leimallisen amerikkalaisesta elämyksestä. Suomestakin löytyy huvipuistoja, mutta Disney-puistot ovat jotain aivan muuta: yhden massiivisen brändin varaan rakennettuja elämyskokonaisuuksia, joissa kussakin riittää koluttavaa päiväkausiksi. Muumimaailma, Linnanmäki ja Särkänniemi ovat Disney-puistojen rinnalla pahaisia pikkukyliä. Siksi eurooppalainen saati suomalainen yleisö ei voine ainakaan emotionaalisella tasolla täysin ymmärtää pohjakokemusta ja kontekstia, joiden varaan Escape from Tomorrow (Yhdysvallat 2013) on rakennettu.

Jo parin viikon ajan blogissa on viihdytty Night Visionsin Suomeen tuomien elokuvien parissa (klik, klik). Myös Escape from Tomorrow kuului vuosi sitten syksyllä Night Visionsin ohjelmistoon. Tässä vaiheessa alkaa varmaankin valjeta, millainen elokuva Escape from Tomorrow on: Disneyn ja Night Visionsin brändit ovat periaatteessa vallan kaukana toisistaan, joten kyse täytyy olla jonkinlaisesta ironisesta tai parodisesta väännöksestä.

Ja niin onkin. Escape from Tomorrow on musta komedia Disney-puistojen fasadien kätketystä puolesta. Disneyn kaltaiset brändit suhtautuvat itseensä yleensä huumorintajuttomasti, joten elokuva on ollut pakko toteuttaa sissitekniikalla, siis kuvauslupia kyselemättä. Koska tuiki tavalliset puistokävijät kuvaavat puistoissa joka tapauksessa runsaasti, ei kuluttajakäyttöön suunnatulla, pienikokoisella kuvauskalustolla työskennellyt tiimi herättänyt sen kummempaa huomiota. Ne kohtaukset, joita ei tapahtumien eksentrisen luonteen vuoksi ole voitu kuvata paikan päällä, on toteutettu green screenin avulla. – Jos katsoja ei ole tietoinen näistä tuotannollisista seikoista, voi kokonaisuus tuntua huolimattomalta ja tökeröltä. Siksi on ymmärrettävää ja myös tärkeää, että tuotantoprosessin olosuhteita korostetaan elokuvan markkinoinnissa.

Jim (Roy Abramsohn) ja Elena White (Elena Schuber) ovat saapuneet kahden lapsensa kanssa Disney-puistoista suurimpaan eli Walt Disney Worldiin. Perheen mukavaksi yhteiseksi ajaksi tarkoitettu reissu saa yllättäviä käänteitä, kun Jimin kokemusmaailma kääntyy oudolle mutkalle. Jimin kokemuksiin kiteytyy varmasti jotain olennaista siitä, millaisia elämyksiä vuosittaiset huvipuistoreissut ovat pienten lasten vanhemmille. Kärsivällisyys joutuu koetukselle pitkissä jonoissa, ylihinnoiteltua apetta myyvissä ruokakojuissa ja sinne tänne säntäilevän ihmispaljouden keskellä.

Jim on samanaikaisesti samastuttava ja inhottava hahmo. On helppo ymmärtää hänen ahdistustaan: vaimo nitkuttaa ja nalkuttaa, lapset oksentelevat, riuhtovat sinne tänne ja valittavat milloin nälkäänsä, milloin pahaa oloaan. Jim pyrkii kohentamaan mielialaansa lepuuttamalla silmiään kahdessa ranskaa solkkavassa teinitytössä, joihin perhe törmää moneen otteeseen eri puolilla puistoa. Hänen välinpitämättömyytensä lapsia kohtaan on samanaikaisesti sekä ymmärrettävää että vastenmielistä.

Teinityttöjen perään pullisteleva libido ja huutavat lapset eivät kuitenkaan ole Jimin ainoa ongelma, sillä pian hän alkaa nähdä puistossa ahdistavia näkyjä. Koska elokuvan kerronta on tiukasti sidottu Jimin näkökulman, ei katsoja voi aina olla varma, mitkä seikat voi kuitata Jimin harhaisella todellisuuskäsityksellä, mikä puolestaan kuuluu elokuvan maailman objektiiviseen todellisuuteen.

Jimin silmille avautuu Disney-puiston pimeä puoli. Osa puiston laitteista on hengenvaarallisia, ja aina silloin tällöin joku menettää kirjaimellisesti päänsä. Disney-prinsessoiksi pukeutuneet työntekijät ovatkin lukusprostituoituja, joiden palveluita myydään aasialaisille liikemiehille. Osa puiston asiakkaista käyttäytyy hyvin omituisesti. Disney-kohteiden charmi piilee juuri todellisuuden ja fantasian yhdistelmässä – mutta kuten kaikilla elämän ilmiöillä, myös fantasialla on yöpuolensa. Prinsessan hommista eläköitynyt nainen osuu oikeaan todetessaan, ettei ”aina voi olla iloinen, se on mahdotonta”.

Koska kuvausolosuhteet ovat olleet haasteelliset, koska elokuvan perusidea on vahva ja yksinkertainen ja koska elokuvalla on mittaa vain puolitoista tuntia, voisi olettaa, että käsikirjoitus olisi pidetty melko simppelinä. Sellainen se onkin ensimmäisen tunnin ajan. Kun tuo tunti kilahtaa täyteen, meininki kuitenkin muuttuu ja katsoja joutuu arvioimaan uudelleen kaiken aiemmin elokuvassa näkemänsä. Viimeisen puolen tunnin aikana tarina lipsuu sen verran villiksi, että ainakin itse menetin otteen kerrontaan. Joskus tällainen hullutteleva kerrontatyyli voi olla hyvä asia (esimerkkinä vaikkapa David Lynchin Eraserhead, johon Escape from Tomorrow’ta on ahkerasti verrattu). Escape from Tomorrow’n kohdalla kokonaisuus lipsahtaa kuitenkin liiaksi tarkoitushakuisen hämmentelyn ja sekoilun puolelle. Se ei tee elokuvasta huonoa, mutta ikävä kyllä syö jonkin verran sen vaikuttavuutta.

Elokuvaa käsittelevän Wikipedia-artikkelin juoniselostuksessa kuvataan Jimin menneisyydestä kertovia takaumia. Itse katsoin elokuvan VLMedian julkaisemalta DVD:ltä, jossa näitä takaumia ei ole lainkaan. Ilmeisesti elokuvasta on olemassa kaksi erilaista leikkausta: alkuperäinen teatterileikkaus, jota ei kenties ole esitetty missään muualla kuin Sundance-festivaaleilla, ja tuoreempi leikkaus, josta flashbackit on jätetty pois. Miksi ihmeessä? Puuttuvia takaumia on ihmetelty Wikipedia-artikkelin keskustelusivulla, mutta mitään sen luotettavampaa tietolähdettä en aiheesta löytänyt. Mikäli elokuvasta on tosiaan olemassa pidempi versio, haluaisin kovasti nähdä myös sen. Jos takaumien sisältö on sellainen, millaiseksi se Wikipedia-artikkelissa kuvataan, on niillä elokuvan tulkinnan kannalta äärimmäisen suuri merkitys.

Escape from Tomorrow on tuotannollisen omalaatuisuutensa vuoksi kiinnostava elokuva. Jos sen käsikirjoitus olisi tehty viimeisen puolen tunnin osalta vielä harkitummin, voisi siinä olla klassikkoainesta. Nyt se joutuu luultavasti tyytymään sopivasti kajahtaneen kulttielokuvan asemaan, mikä ei ole huono saavutus sekään.

Yhden tärkeän ajatuksen elokuva herätti: minun pitäisi oikeasti katsoa lisää Disneyn elokuvia. Elokuvaharrastajaksi olen nähnyt niitä naurettavan vähän, varmaankin yhden käden sormilla laskettavan määrän.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.