Joku siinä vaan on: jos 70-luvulla tehdyllä, kotimaisella elokuvalla on näin outo nimi, kyllä se täytyy kuriositeetin vuoksi katsoa. Saatanan radikaalit (Suomi 1971) ei valitettavasti ole okkulttinen kauhuelokuva (sen nyt saattoi tuotantoajankohdan ja -maan perusteella arvatakin), vaan Spede Pasasen tuottama farssi.

Helvetin ylipäällikkö Saatanalla (Heikki Savolainen) on ongelma. Helvettiin, jonka olosuhteet muistuttavat kummasti suomalaista lauantaisaunaa, on päätynyt neljän suomalaismiehen joukkio. Muiden vaikertaessa polttavassa kuumuudessa pohjolan urhot pyytävät lisää löylyä ja jatkavat vihtomista. Helvetissä olisi tarkoitus kärsiä, ja koska suomalaiset näyttävät viihtyvän paremmin kuin hyvin, päättää Saatana lähettää heidät lomalle – Suomeen. Jotta joukkio saisi käsityksen siitä, mitä on kärsimys, päättää Saatana, ettei viina kihahda suomalaismiesten hattuun matkan aikana lainkaan. Lisäksi hän kieltää miehiltä rehellisen työn teon. Siispä matkarahat mukaan ja kohti Suomea.

Elokuvan on kuulemma käsikirjoittanut Esa Helasvuo. Itse kyllä epäilen vahvasti, tokko mitään käsikirjoitusta on edes tehty – sen verran sekavaa touhu on. Elokuva koostuu lähinnä sarjasta toisistaan irrallisia kommelluksia. Aluksi miehet yrittävät ansaita lihottaa lomakassaansa erilaisin kepulikonstein – rehellinen työhän on heiltä kielletty – huonolla menestyksellä. Poliisit sakki saa peräänsä heti elokuvan alussa, ja sinivuokot roikkuvatkin heidän perässään läpi elokuvan.

Iltalehden Jyrki Laelma on näemmä antanut elokuvalle televisioesityksen yhteydessä vain yhden tähden. En ihmettele – Saatanan radikaalit on halvalla ja hutaisten tehty elokuva, jonka arvon moni varmasti näkee pyöreänä nollana. Laelma leimaa elokuvan pelkäksi nopeasti tehdyksi turaukseksi, joka ei liity ajalle ominaiseen uudistushenkeen millään tavalla. Uskallan itse olla eri mieltä: näen Saatanan radikaaleissa kotimaisen puskafarssin ja ranskalaisen uuden aallon epäsäätyisen lapsen.

Laelman ”kritiikissä” taas näen harrastelijamaisen raapustelman. Kriitikkoja voi ja saa tekstintuottajina sekä kiittää että arvostella, ja Laelma antaa aihetta lähinnä jälkimmäiseen. ”Pahinta dadaa edustaa tässä mielessä IL:n Jyrki Laelma, jonka kirjoituksista en useimmiten saa mitään tolkkua. Lähtien jo siitä, että mitä kussakin lauseessa sanotaan tai edes tavoitellaan sanoa”, toteaa nettikeskustelija erään blogin kommenttiosiossa. Tähän on helppo yhtyä.

No, takaisin Saatanan radikaaleihin. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että kyseessä on omaperäinen taide-elokuva, jossa uuden aallon vaikutukset ovat päivänselvästi nähtävissä. Pikemminkin elokuva on outo sekoitelma korkeaa ja matalaa kulttuuria, vanhaa ja vähän juntahtavaakin Suomi-elokuvan raipatirai-perinnettä ja tuoreita eurooppalaisia vaikutteita. Uudistukselliset elementit pääsevät esille lähinnä elokuvan loppupuolella.

Toisin kuin Laelma, minä pidin elokuvaa monessakin kohtaa hauskana. Huumori on kotikutoista ja kökköä (mitä muuta Speden tuottamalta elokuvalta voisi odottaa?), mutta silti toimivaa.

Saatanan radikaalit ei kuulu niihin elokuviin, joihin jaksaisi palata uudelleen, mutta kyllä tämän kertaalleen katsoo. Erityismaininta täytyy antaa elokuvan alku”teksteille”, joita kummallisempia en muista hetkeen nähneeni.

*****

Discshop DVD