Hannibalin (Yhdysvallat 2013–2015) ideana ei ole toistaa jo olemassa olevaa tarinamateriaalia tai kopioida Harrisin romaaneja ja vanhoja Hannibal-elokuvia. Tekijät ovat pikemminkin ottaneet Harrisin luomat hahmot ja tietyt tapahtumakuviot uuden sarjan pohjamateriaaliksi. Jaksojen alkuteksteissä kerrotaan sarjan suhteesta Harrisin tuotantoon: tuotanto on ”based on characters from the book Red Dragon”. Itse olisin ehkä muotoillut ajatuksen vielä höllemmin, esimerkiksi ”inspired by the characters from the book Red Dragon”.

Aika harvoin käy niin, että jokin sarja nappaa otteeseensa niin vahvasti, että mitään muuta ei tee mieli katsoa, mutta Hannibalin kanssa niin tapahtui.

Mukavuusalueen ulkopuolelle

Hannibalin ensimmäinen tuotantokausi alkaa ajasta ennen Punaisen lohikäärmeen tapahtumia. FBI:n kouluttajana toimiva Will Graham (Hugh Dancy) saa työtarjouksen: Minnesotassa riehuu nuoria tyttöjä metsästävä sarjamurhaaja, joka pitäisi saada nalkkiin ja mielellään aika ripeästi. Koska profilointiin liittyvä kenttätyö on omiaan horjuttamaan Will Grahamin jo valmiiksi hippasen epävakaata henkistä tilaa, katsotaan olevan paikallaan, että hän aloittaa säännölliset tapaamiset terapeutin kanssa. Terapeutiksi valikoituu arvostettu Hannibal Lecter (Mads Mikkelsen).

Vaikka Graham saa tappajan kiinni, ruumiita tulee lisää. Sarjassa saadaankin metsästää jaksojen mittaan useita murhaajia. Yksi heistä on silti ylitse muiden.

Hannibalin murhaajat ovat eräänlaisia visionäärejä, taiteilijoita. He eivät jätä jälkeensä pelkkiä ruumiita, vaan tarkoin suunniteltuja ja hiottuja kokonaisuuksia. Yrittäessään samastua tappajan näkökulmaan ja päätellä tämän mielenliikkeitä rikospaikalle järjestetyn asetelman perusteella Will Graham elävöittää samastumiskokemustaan toteamalla: ”This is my design”, ”tämä on minun kätteni työtä”. Kyse ei siis ole spastisen tappo-orgian jälkinäystä, vaan huolella suunnitellusta kokonaisuudesta – tableau-asetelmasta tai maalauksesta, jonka elementit ovat joskus olleet oikeita ihmisiä ja jonka taiteilija päästää käsistään ylpeydellä ja riemulla.

Nämä asetelmat ovatkin sarjan kiinnostavinta antia. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu visionäärimurhaajien lukumäärä. Tappajia nähdään kahden tuotantokauden mittaan sen verran monta, että kahden käden sormet eivät riitä heitä laskemaan. Suurin osa heistä esiintyy vain yhdessä tai kahdessa jaksossa hävitäkseen sitten lopullisesti, mutta poikkeuksiakin on.

Uskottavuus on aina lajityyppisidonnainen seikka. Se, mikä on uskottavaa kauhuelokuvassa, ei välttämättä ole sitä draamaelokuvassa. Lajityypin lisäksi uskottavuuteen vaikuttaa teoksen uniikki, omalakinen maailma. Hannibalin tapauksessa katsojan on yksinkertaisesti hyväksyttävä visionäärimurhaajien (epäuskottavan) suuri lukumäärä osaksi sarjan kokonaisuutta. Se on paljon kysytty. Näin Willille saadaan runsaasti kiinnostavia profilointitilaisuuksia, ja sarjan juoni pystyy rullaamaan vauhdikkaasti eteenpäin.

Ymmärrän, että osa katsojista pitää tätä piirrettä häiritsevänä. En itsekään ole tähän ominaisuuteen erityisen ihastunut. Se on kuitenkin kokonaisuuden kannalta välttämätön elementti.

Grahamin ammattitaito perustuu hänen samastumiskykyynsä. ”Osaan tuntea empatiaa ketä tahansa kohtaan”, hän toteaa. ”On kyse vilkkaasta mielikuvituksesta, ei persoonallisuushäiriöstä.” Sarjan mittaan mielikuvituksen ja patologian välinen raja alkaa kuitenkin sumentua. Grahamin samastumiskyky on myös hänen suurin heikkoutensa. Murhaajaan samastuessaan hän sulautuu hetkeksi tappajan mieleen, eikä tällaisessa prosessissa voi välttyä vahingollisilta vaikutteilta.

Sarjassa annetaan hienovaraisia viitteitä siihen, että Grahamin kyvyt eivät rajoitu pelkkään empatia- ja päättelykykyyn. Ajoittain hän tuntuu tietävän asioita, joita hän ei yksinkertaisesti voi tietää – aivan kuin hän pystyisi lukemaan muiden ihmisten ajatuksia tai aavistamaan, mitä jossakin toisaalla tapahtuu tietyllä hetkellä. Vihjeet tähän suuntaan ovat hyvin hienovaraisia, eikä niitä luultavasti huomaa ollenkaan, ellei niitä halua huomata.

”[Will Graham tekee] päätelmiä, joita ei voi selittää”, toteaa Jack Crawford. Ei siinä vielä mitään – mutta se, että nämä päätelmät osuvat aina oikeaan, tekee Grahamista erikoisyksilön. Taustalla häilyy  romantiikan ajalle ominainen taiteilijakäsitys: taiteilija on henkilö, jonka tulee pyrkiä työskentelyssään elvyttämään ja vahvistamaan sisäsyntyisiä, yliaistillisia kykyjään. Voidakseen jäljittää murhaaja-taiteilijoita on profiloijan saatava oma sisäinen taiteilijansa havahtumaan.

Hannibal Lecter goes Twin Peaks

Entäs sitten kaksikon toinen osapuoli, Hannibal Lecter? Hän on hienostunut ja sivistynyt – osa ekonomista, kulttuurista, sosiaalista ja intellektuaalista eliittiä. Vapaa-ajallaan hän harrastaa lukemista, lyijykynäpiirustusta, cembalonsoittoa ja ruuanlaittoa. Sanalla sanoen, Hannibal on hirveä snobi. Samalla hän on yhteisönsä pohjasakkaa: ihmissyöjä ja murhaaja. Suurin osa katsojista tuntee Hannibalin pimeän puolen jo ennalta, ja nekin, jotka eivät ole Hannibalin hahmoon aiemmin tutustuneet (onko sellaisia?), saavat heti sarjan ensimmäisessä jaksossa tietää hänen salatusta luonteestaan.

Hannibal toteuttaa siirtonsa niin rationaalisesti, että häntä on oikeastaan kovin vaikea pitää mielenvikaisena. Kysymys siitä, onko halu murhata ja syödä muita ihmisiä mikään mielenvikaisuuden mittari, alkaa tuntua jotenkin epäoleelliselta. Hannibalia ajaa uteliaisuus. Hän toimii, koska haluaa tietää, kuinka muut reagoivat hänen liikkeisiinsä.

En osaa kuvitella rooliin Mads Mikkelseniä parempaa näyttelijävalintaa. Myös Benedict Cumberbatch olisi luultavasti voinut selvitä roolityöstä kunnialla.

Vaikka Hannibal syyllistyy mitä hirvittävimpiin tekoihin vain huvittaakseen itseään ja tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, hän kohtelee uhrejaan tavallaan hyvin helläkätisesti. Teurasihminen muuttuu hänen taitavissa otteissaan gourmet-ateriaksi. Kuvitelkaapa Hannibalin hahmo nekrofiilinä – onnistuuko? Ei. Eläimellisyys tai primitiivisyys eivät istu Hannibalin sofistikoituneeseen olemukseen millään tavoin. Kannibaalinakin hän on sivistynyt, taitava ja täsmällinen.

Hannibalin keittiötouhuja päästään seuraamaan sarjan mittaan lähes jokaisessa jaksossa. Ruuan ja kulinarismin keskeisyydestä kertoo se, kuinka jaksot on nimetty: ensimmäisen tuotantokauden jaksojen nimet ovat ranskalaista ruokasanastoa, toisella kaudella taas käytetään japanilaisen keittiön termistöä. Kolmannen kauden jaksojen nimet on kuulemma lainattu italialaisesta keittiöstä. – Hannibalin kokkailut esitetään usein ripeänä montaasina – ne ovat kuin parodiaa kokkiohjelmista tai ruokakauppojen tv-mainoksista, joissa vihannekset lentelevät ja viipaloituvat hidastetusti. Montaasien taustalla soi iloinen taidemusiikki.

Hannibal erottuu sarjojen massasta edukseen ennen kaikkea visuaalisen ja äänellisen omaperäisyytensä vuoksi. High speed -kamera on ollut ahkerassa käytössä. Nopeutukset, hidastukset, jaettu kuva-ala, taaksepäin pyörivä kuvavirta ja kolho musiikki tekevät sarjassa kuvatuista tilanteista eläviä ja auttavat katsojaa pääsemään syvemmälle Will Grahamin kokemusmaailmaan. Toisella tuotantokaudella mukaan tulee yhä runsaammin subjektiivisten tunne-elämysten kuvittamista ja harhanäkyjä, jotka on toteutettu tyylillä ja taidolla. Ylipäätään sarjan visuaalinen ilme on värimäärittelyistä ja näyttämöllepanosta lähtien johdonmukainen ja taiteellisesti kunnianhimoinen.

Sarjan vastaava tuottaja Brian Fuller on maininnut ottaneensa lähtökohdaksi ajatuksen siitä, millaisen tulkinnan David Lynch olisi tehnyt Hannibalin ja Will Grahamin tarinasta. Sarjaa onkin helppo rinnastaa Lynchin tekeleisiin. Vertailukohtaa voi hakea ainakin Twin Peaksista, jota yhdistää Hannibaliin paitsi rikossarjan lajityyppi, myös se, että päähenkilönä on murhia selvittelevä, psyykkisesti lahjakas mies. Visuaalisesti ja tunnelmaltaan Hannibal on kuitenkin lähempänä Lynchin synkähköä myöhäistuotantoa – Lost Highwayta, Mulholland Drivea ja Inland Empirea.

Ensimmäisellä kaudella sarja ei muodosta ainakaan mitään selkeää ristiriitaa Harrisin romaaneihin tai muihin Hannibal-elokuviin nähden – se ainoastaan täyttää aukkoja ja kuvaa tapahtumia, joita aiemmissa teoksissa on ainoastaan sivuttu tai joita ei ole käsitelty lainkaan. Sarjan tapahtuma-aika on toki eräänlainen ristiriitatekijä: Hannibal-sarja kuvaa 2010-lukua siinä missä aiemmat Hannibal-teokset (jotka kuvaavat sarjan tapahtumia myöhäisempiä vaiheita) sijoittuvat selvästi varhaisempaan maailmanaikaan. Myös hahmojen ominaisuuksia on hieman muuteltu: Will Graham kuvataan sarjassa sinkkumiehenä, Thomas Harrisin romaanissa ja elokuvissa hänellä on vaimo ja lapsia. Freddie Lounds on kokenut käsikirjoittajien kourissa vielä kovempia: hänen sukupuolensa on vaihtunut.

Toisella kaudella mukaan tulee elementtejä, jotka ovat jo ilmiselvässä ristiriidassa Harrisin romaaneissa esitettyjen tapahtumien kanssa. Harris-fanit ehkä pitävät tätä ongelmana, mutta itse en ole asiasta pahoillani. Sanon tämän taas kerran: uskollisuus on ihmisten, ei artefaktien ominaisuus. Adaptaatio ja romaani ovat molemmat artefakteja, eikä artefakteilta voi edellyttää uskollisuutta toisille artefakteille. Siksi vaatimukset elokuvien ja sarjojen uskollisuudesta alkuperäisteoksille ovat aika hölmöjä. Hannibalissa vatkataan ja veivataan alkuperäistekstien juonikulkuja, mutta mitä sitten? Nehän ovat vain pohjamateriaalia.

Taannoin ihmettelin Fight Clubin korkeaa ikärajaa, nyt täytyy kummastella samaa Hannibalin kohdalla. Sarjan mittaan nähdään paljon ja pahasti silvottuja ruumiita. On nainen, joka on viipaloitu ohuiksi siivuiksi kuin paahtoleipä Fazerin tehtaalla. On kaksi uhria, joiden karvoilla hehkuu Glasgow-hymy. On ihminen, jolta amputoidaan kaikki neljä raajaa, ja toinen, joka nähdään istumassa keittiön pöydällä suolet sylissään – tässä vain muutamia esimerkkejä sarjan graafisesta luonteesta. Tämän paketin etiketissä komeilee K16-leima.

Tiedän, että homma toimii nykyään vähän eri tavalla kuin Fight Clubin ensi-illan aikaan. Mikään viranomaiselin ei enää automaattisesti tarkista elokuvia tai tv-sarjoja. Kavi puuttuu asiaan ainoastaan, kun levittäjien antamista ikärajoista valitetaan. Levittäjien intresseissä on saada levittämilleen teoksille mahdollisimman laaja yleisö, joten ikärajat hilataan niin alas kuin kehdataan.

Mutta kääntyykö tämä alhaisten ikärajojen markkinointitekniikka jossain vaiheessa itseään vastaan? Kuluttajat ovat valmiita maksamaan luksustuotteista enemmän osittain juuri siksi, että hinta koetaan lupaukseksi laadusta. Myös ikärajat ovat lupauksia, jotka koskettavat paitsi lapsia, myös niitä aikuisia, jotka ovat alttiita ahdistumaan raisun elokuvailmaisun edessä. TL;DR: Hannibalille olisi mielestäni kuulunut K18-ikäraja.

Hannibal on yksi tämän vuosikymmenen parhaista televisiosarjoista. Se on parempi kuin Twin Peaks. Se on melkein yhtä hyvä kuin True Detectiven ensimmäinen kausi. Katsokaa. (Spoilerivaaran vuoksi en suosittele tsekkaamaan kakkoskauden traileria, ellei ykköskausi ole jo katsottu.)

Tsekkaa myös Hannibalin 3. tuotantokautta koskeva tekstini.

*****