Leijonasydän (2013) arvostelu – Natsiluuseri ja neekeriapina

leijonasydän julkka
Leijonasydän (2013)

Huh-huh, mietin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Dome Karukosken Leijonasydän-elokuvasta. Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen esittävät uusnatseja. Ja Pamela Tola, ja vielä Jussi Vatanen! Tiukka paketti, ei voi muuta sanoa, miltä lopputulos mahtaa näyttää? Elättelin puolivitsillä ajatusta raflaavasta elokuvasta, jossa käsitellään suomalaisten uusnatsien alakulttuuria ja ideologiaa tyyliin Sieg Heil Suomi (Suomi 1994). Nämä luulot osoittautuivat vääräksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin, kuinka korkea profiilin tuotanto on kyseessä. Kyse onkin melko perinteisestä draamaelokuvasta, jonka lavasteissa vilahtelee silloin tällöin jokunen pilottitakki ja klanipää.

Työtön Teppo (Peter Franzen) on köykäisen pilottitakkipoppoon pomo. Jengi juo viikonloppuyöt kaljaa ja remuaa kaupungilla. Välillä kajautetaan tunnushuuto ”Valkoisen suomen puolesta!” ja tuuletellaan kainaloa, ja kun tilanne menee oikein tiukaksi, mätetään jotakuta väärän väristä turpaan. Kun Teppo sitten tapaa Sarin (Laura Birn), unohtuu kaveriporukka ainakin vähäksi aikaa.

Ainoa ongelma Tepon ja Sarin suhteessa on se, että Sarilla on edellisestä suhteestaan tummaihoinen poika, Rhamadhani eli tuttujen kesken Ramu. Kuvio on klassinen: poika tapaa tytön, ja kun tytön tulee aika esitellä uusi poikaystävä perheelle, on edessä konflikteja. Näitä tarinoita on kerrottu maailman sivu, konfliktin osapuolet vain vaihtelevat – yleensä käsikähmään joutuvat vävykokelas ja appiukko, eivät isäpuoli ja poika. Teppo joutuu sulattelemaan uutista tovin, mutta hyväksyy asian ja yrittää omaksua Ramun isäpuolen roolin.  Niinpä mies muuttaa varsin nopealla aikataululla samaan osoitteeseen Sarin ja Rhamadanin kanssa.

LEIJONASYDÄN-bansku
Tepon ja Rhamadanin ensikohtaaminen ei mene ihan putkeen.

Epäonnisen sattuman seurauksena Teppo joutuu kuitenkin melkein heti ottamaan päävastuun Ramusta. Hän on luvannut Sarille pitää pojasta huolta, ja koska Tepon maailmankatsomus perustuu hänen omien sanojensa mukaan kunniaan, hän pitää minkä on luvannut. Rhamadani ei varsinaisesti yritä tehdä Tepon tilannetta helpommaksi, vaan provosoi ja kettuilee. Vielä hankalampi tilanteesta tulee, kun Rhamadhanin isä Salif (Jani Toivola) tulee katsomaan poikaansa – hän se vasta vittuilla osaa.

Vanhoille natsikavereille tilanteesta ei missään nimessä voi kertoa. Näin Teppo ajautuu elämään samankaltaista kaksoiselämää kuin nuori ortodoksijuutalainen uusnatsi oivallisessa The Believer -elokuvassa (Yhdysvallat 2001). Keskeinen ero The Believerin keskushenkilöön nähden on se, että Teppoa eivät tunnu vaivaavan niinkään maailmankatsomukselliset ongelmat, vaan se, että kotielämän ja kaveripiirin välillä vallitsee vakava ristiriita. Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Tepolle ”Valkoisen Suomen puolesta!” -slogan on vain kaveriporukan yhtenäisyyttä ja lojaalisuutta vahvistavaa liirumlaarumia, ei mikään vakavasti otettava ideologinen tunnuslause.

Harmi vaan, että vanhat kaverit ovat eri mieltä. Ongelmat nousevat pintaan, kun Tepon velipuoli Harri (Jasper Pääkkönen) pistäytyy veljensä luona. Harrille Tepon ratkaisu ryhtyä tummaihoisen pojan isäpuoleksi on aivan käsittämätön. Katsojalle käsittämätöntä taas on Tepon ratkaisu tarjota yösijaa Harrille – yritä siinä sitten saada tumma pikkupoika ja vakaumuksellinen keskikaljakommando nukkumaan rauhassa saman katon alla.

LEIJONASYDÄN-vittupää
Varsinainen vittupää, Tepon velipuoli Harri

Toisin kuin elokuvan markkinoinnin perusteella voisi luulla, Leijonasydän ei varsinaisesti kerro uusnatsismista tai rasismista. Se ei oikeastaan kerro myöskään erilaisuuden hyväksymisestä. Erilaisuus ei ole Tepolle mikään ongelma. Tepon todellinen haaste on se, pystyykö hän irtautumaan vanhasta kaveriporukasta vai ei, tai vaihtoehtoisesti sovittamaan kotitilanteen ja kaverisakin jonkinlaiseen harmoniaan. Poppoon johtaja ei voi noin vain jättää sakkiaan ja vaihtaa maisemaa. Asutaan pikkukaupungissa, jossa ei voi kävellä edes lähikauppaan ilman, että tuttuja tulee vastaan.

Erityiskiitoksen elokuvan tekijät ansaitsevat siitä, että Leijonasydämessä mitään ihmisjoukkoa ei demonisoida. Minkä tahansa ihmisryhmän kuvaaminen läpeensä negatiivisessa valossa on nähdäkseni aina vahingollista, oli kyse sitten tummaihoisista tai muslimeista, uusnatseista tai suomalaisista, naisista tai miehistä. Uusnatseja on todella vaikea kuvata ilman voimakkaan tuomitsevaa ja kauhistelevaa sävyä, mutta tässä elokuvassa tähän ei sorruta. Tämä ilmiö vaikuttaa myös elokuvan todellisuudessa: Tepon on vaikea irrottautua vanhasta jengistään myös siksi, että tatuoidun ja linnassakin istuneen hemmon on hankala päästä natsileimasta irti. On turvallisempaa pysytellä vanhoissa porukoissa, sillä uusia tuttuja ”natsiluuserin” voi olla vaikea löytää.

Leijonasydämen klanipääporukassa on toisaalta hyvät puolensa: he puolustavat Teppoa tiukassa paikassa. Erityisen kiinnostava on kohtaus, jossa känninen poppoo hilluu alikulkutunnelissa ja ryntää rollaattoreineen portaiden edessä seisovanvanhuksen luo. Katsojaa alkaa ensin pelottaa, että porukka taittelee eugenistiikan nimissä rollattoripapan sairaalakuntoon, mutta saakin yllättyä positiivisesti.

LEIJONASYDÄN-kultatuoli
Kiltit natsit. Huomatkaa Jussi Vatanen vasemmalla!

Lisäksi on upeaa, kuinka elokuvaan on ujutettu paljon huumoria, josta osa on luonteeltaan jopa hieman kyseenalaista. Otsikossakin mainitut natsiluuseri ja neekeriapina ovat pilkkanimiä, joilla Teppo ja Ramu kiusoittelevat toisiaan leikillään ja hyvässä hengessä. Tiukkaotsainen papatus ja patsastelu erottavat, huumori taas yhdistää ja avaa polkua ymmärrykselle ja sympatialle.

Vähän metapohdintaa: huomaan, että minun on hieman hankala kirjoittaa Leijonasydämestä. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että teemojen käsittely ja tarina on saatu käsikirjoituksessa punottua niin saumattomasti yhteen, että elokuvan anaysointi ja arvottaminen tuntuu kovin vaikealta ilman pitkällistä juonireferaattia – ja juonireferaatteihin en halua tämän blogin teksteissä sortua.

Leijonasydän on erittäin taitavasti ja vakaalla ammattitaidolla tehty elokuva. Tämä on tietekin laskettava elokuvalle kuin elokuvalle ansioksi, eikä ole ihme, että Leijonasydämen myötä Dome Karukoski nostettiin Varietyn kymmenen kiinnostavimman ohjaajan listalle. Silti kokonaisuus on lopulta jo niin siisti, sliipattu ja saumaton, etten henkilökohtaisesti saa koko elokuvasta oikein otetta. Se on kuin lasikupu, jonka upeaa muotovalioutta voi ihailla kauempaa, mutta josta ei löydy yhtäkään viiltoa tai rosoa, johon takertua ja ripustautua.

Kotimaiseksi mainstream-elokuvaksi suoritus on joka tapauksessa komea. Jos kirjoittaisin Leijonasydämestä kritiikkiä esimerkiksi sanomalehteen, irtoaisi tähtiä enemmän. Koska Taikalyhty on kuitenkin ennen kaikkea elokuvapäiväkirja, annan törkeän subjektiivisen mutun päättää tähtien lopullisesta määrästä.

*****

LEIJONASYDÄN-mies-ja-nainen
Lopuksi silmäkarkkia. Pamela Tola näyttää haisunäätäkampauksineen elokuvassa törkeän hyvältä, ja siksi onkin sääli, ettei hänen hahmoaan, kiukkuista natsityttö Tölliä nähdä elokuvassa kuin muutaman vilauksen verran. Tässä kuvassa patsastelevat Reko ja ihana Tölli.

 Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD / Blu-ray

2 kommenttia artikkeliin ”Leijonasydän (2013) arvostelu – Natsiluuseri ja neekeriapina

  1. Tämä elokuva oli itselläni viime vuoden pettymysten joukossa. Sinänsä vakavan aiheen vesittäminen jopa Kummelin sfääreihin nousevalla (tai alentuvalla) kevythuumorilla ei toiminut laisinkaan. Aina kun ehdin hetkeksi uppoutua Karukosken maailmaan sain kasvoilleni raa’an läpsäisyn ja heräsin todellisuuteen. Elokuvalla olisi ollut tilaisuus näyttää niin paljon enemmän yhteiskunnastamme, mutta nyt siitä jäätiin kauas. Lisäksi h-i-d-a-s-t-u-k-s-e-t pitäisi kieltää jokaisesta suomalaisesta elokuvasta.

    Hyvä blogi muuten, lisäsin tämän RSS-lukijani listoille.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Omat fiilikset elokuvasta ovat tavallaan päinvastaiset: olin melko varma, että elokuvassa jumituttaan tylsään ”hyi pahat natsit soo soo” -voivotteluun. Kun tämä ei muodostunutkaan ongelmaksi ja porukasta nousi esille monia eri puolia, olin todella positiivisesti yllättynyt.
      Mutta tottahan se on, että näistä lähtökohdista olisi voinut saada aikaiseksi paremmankin elokuvan. Ja ne hidastukset, huh, niistä olen aivan samaa mieltä.

      Kiitos kommentista & kehusta!

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Niko Heikkilä Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s