[O]ne of the worst parts of dying in a violent fashion is that the focus of your entire life often becomes the sensationalistic manner in which you died – –.

– Scott Mendelson, Huffington Post

Heti alkuun vinkki sinulle, joka et ole nähnyt Dead Zachary -dokumenttia: älä googleta tietoja elokuvasta, sillä spoilerivaara on suuri. En suosittele edes tutkimaan dokumentin omia nettisivuja ainakaan etusivua pidemmälti. Mikäli omat havaintoni ovat yleistettävissä, elokuvasta on kirjoitettu kritiikeissä melko hienovaraisesti ja spoilereita karttaen. Huonolla tuurilla saatat kuitenkin törmätä juuri siihen tekstiin, jossa elokuvan kulku selostetaan alusta loppuun. Kerron tässä tekstissä elokuvan tarinasta niin vähän kuin mahdollista.

Törmäsin Dear Zachary -dokumenttiin ensi kertaa noin vuosi sitten Buzzfeedin 25 elokuvaa, jotka tuhoavat uskosi ihmisyyteen -listalla. (Off topic: olen tällä hetkellä nähnyt listan elokuvista 18 ja The Killing Fields odottelee sohvapöydällä. Myös Gummon katson luultavasti ihan lähiaikoina, sillä tajusin äskettäin, että sen soundtrackilla on käytetty Burzumia. Loput viisi elokuvaa saavat ehkä jäädäkin katsomatta.) ”Kiinnostavaa”, mietin. Jos perhesuhteisiin keskittyvä dokumentti voi ”tuhota uskoni ihmisyyteen”, täytyy dokumentin kuvaaman tarinan olla tutustumisen arvoinen.

Dear Zachary on kiinnostava esimerkki, jota vasten voi peilata sitä, kuinka dokumenttia kannattaa arvioida. Hyvän dokumentin perustekijöitä ovat mielenkiintoinen aihevalinta ja asiallinen aiherajaus. Kokeellisen dokumentin (tyyliin Koyaanisqatsi) voi saada aikaiseksi myös tylsästä aiheesta tai tarinasta, mutta puhutaan nyt mieluummin vain ”perinteisistä”, tarinavetoisista dokumenteista. Dear Zacharyn kohdalla dokumentissa kuvattu tarina on kiinnostava ja paikoin niin kutkuttava, että aivojen välittäjäaineet virtaavat ja verenpaine nousee yhtä vauhdikkaasti kuin hyvin kirjoitettua draamaelokuva katsoessa.

Tarina on kuitenkin vain yksi osanen dokumenttia ja oikeastaan juuri se elementti, jota katsoja epähuomiossa tyypillisesti ylikorostaa kokonaisuutta arvioidessaan. Dokumentin tekijä ei nimittäin ole vastuussa tarinasta eikä voi vaikuttaa sen hyvyyteen tai huonouteen. Se on olemassa sellaisena kuin on, tekijän ammattimaisuudesta tai tumpeloudesta riippumatta. (Poikkeuksia on, muun muassa sellaiset ”osallistuvan dokumentarismin” elokuvat kuten Morgan Spurlockin Super Size Me.) Olennaisempaa – minun mielestäni – on arvioida sitä, kuinka dokumentintekijä onnistuu tuon tarinan kertomaan.

Ja kuinka Dear Zacharyn ohjaaja Kurt Kuenne sitten onnistuu? No, hyvin, eihän sitä käy kieltäminen. Tämän dokumentin vaikuttavuuden kannalta ratkaisevaa on se, missä järjestyksessä asioita paljastetaan katsojalle – ja tätä Kuenne on harkinnut tarkasti ja päätynyt parhaaseen mahdolliseen ratkaisun. Katsojaa tavallaan narutetaan elokuvan alusta lähtien, mutta kuten elokuvissa yleensä, myös tässä tapauksessa huijaus johtaa suurempaan dramaturgiseen jännitteeseen ja on siksi helppo antaa anteeksi.

Perusasetelma on tämä: Kuennen ystävä Andrew Bagby on murhattu. Tämä on elokuvan lähtökohta, joka käy ilmi melkein elokuvan ensi minuuteilla. Elokuvan kiinnostavaa tarinallista materiaalia on sitten se, kuka Andrew’n murhasi ja mitä sen jälkeen tapahtui. Elokuva on eräänlainen viesti Bagbyn pojalle Zacharylle, joka on syntynyt isänsä kuoleman jälkeen. Kuenne toivoo pystyvänsä elokuvallaan antamaan Zacharylle tilaisuuden tutustua Andrewiin. Dear Zachary on siis paitsi kerronnallisesti kunnianhimoinen dokumentti, myös Kuennen (ja ehkä muutaman dokumenttiin haastatellunkin) oman surutyön väline.

Kuenne pitää itsensä hienosti kasassa eikä lipsu yliemotionaalisiin vuodatuksiin. Silti hänen kerrontaotteensa on äärimmäisen subjektiivinen: hän rakentaa kuvaa ihanasta Andrew’sta, jota jäi ikävöimään valtava ihmisjoukko. Sen sijaan että itkeskelisi itse kameran edessä, Kuenne antaa suoranaisen haastateltujen armeijan puhua puolestaan. Tärkeimmät haastateltavat ovat Andrewin vanhemmat, mutta mukana on myös Kuennen opiskelutovereita, työtovereita, lapsuudenystäviä, sukulaisia ja valtava joukko muita ihmisiä, jotka haluavat kertoa kameralle, kuinka hyvä tyyppi Andrew oli. De mortuis nil nisi bonum. Etenkään nuorena kuolleista ei kukaan muista mitään pahaa.

Elokuvan tarinaan liittyy väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja oikeuskäsittelyjä. Pitkään keskitytään kuvaamaan Zacharyn isovanhempien taistelua Zacharyn, oman lapsenlapsensa, tapaamisoikeudesta. Tovi poikineen hujahtaa sen käsittelyyn, mikä virastotasolla meni pieleen. On ilmiselvää, että sitä, mitä Andrew Bagbyn lähipiirissä on tapahtunut, ei pitäisi käydä kenellekään.

Silti minua häiritsee elokuvassa sen sensationalistisuus. Tätä vasten kannattaa vilkaista Kuennen omaa kommenttia dokumentin nettisivuilta. Boldauksista olen vastuussa minä. (En suosittele lukemaan kommenttia sivuilta kokonaisuudessaan, sekin spoilaa. Alla olevassa sitaatissa spoilerivaaraa ei ole.)

Murders are not news items. They are not statistics. They are gut wrenching experiences that rip apart the fabric of lives and destroy reasons for living, creating a ripple effect that damages thousands of lives and leaves a chilling absence where there once was warmth and love. It is my hope that this film puts people right inside that experience and that no one will be able to come away from it unchanged. It is my goal to get this film seen all around the world, but in particular by the citizens of Canada. – – I will be making every effort to get this film seen by lawmakers in Canada and abroad, where applicable. As Andrew’s parents, Kate and David Bagby, have said repeatedly, ”The best we can get out of this is change in the future to prevent a recurrence. It’s too horrible to let it happen again.”

Kuenne on oikeassa – ja samalla niin väärässä. Ensin hän lietsoo lukijaa emotionaaliseen myrskyyn ja kiihkoon siitä, miten epäoikeudenmukainen ja HIRVEÄÄ VÄÄRIN JULMAA VOI SAATANA kuvattu tapahtuma oli. Sen jälkeen hän kehottaa lukijoita tarttumaan kynään ja lähettämään postia päättäjille, jotta lailla voitaisiin estää vastaavien tapahtumien ilmeneminen tulevaisuudessa. Kuennen tarkoitus on hyvä ja hänen tavoitteensa lienee oikea, mutta keinojen oikeellisuudesta en ole aivan varma. Murhat ovat tilastoja, ne muodostavat faktoja ja dataa. Lakeja säädetään faktojen pohjalta, ei yksittäisten ihmisten tunnepurkausten ja varta vasten lietsottujen moraalipaniikkien mukaan. Kornia kyllä, omalla dokumentillaan ja Kuenne tekee Andrew’n murhasta uutisotsikon (”news item”) ennennäkemättömällä tavalla.

Huomaan, että olen keskittynyt tässä tekstissä lähinnä niihin Dear Zacharyn piirteisiin, jotka minua ärsyttävät tai häiritsevät. Tämä johtuu kai siitä, että dokumenttia on ylistetty niin paljon muissa yhteyksissä, että koen tarvittavien kehujen tulleen jo annetuiksi. Lisäksi juuri dokumentin häiritsevät elementit jäivät jälkikäteen vaivaamaan mieltäni kaikkein eniten. Silti: dokumentti on ehdottomasti katsomisen väärti.

*****

Discshop