Silloin tällöin vastaan tulee sellaisia audiovisuaalisia kokonaisuuksia, joista olisi kaiken järjen mukaan pitänyt vähintään kuulla. Kaikkea ei voi kukaan tietää eikä tuntea, joten en ota paineita. Silti ihmetyttää, kuinka kuulin kotimaisesta televisiosarjasta nimeltä Painajainen ensi kertaa vasta viime jouluna, kun sain kyseisen sarjan DVD-tallenteen joululahjaksi (kiitos vaan, M.). Sarja oli tehnyt lahjan antajaan suuren vaikutuksen 90-luvun uusintaesityksen yhteydessä.
Tallenne on Finnkinon DVD-julkaisu, joka sisältää kokonaisuudessaan mainitun televisiosarjan sekä lyhytelokuvan Merkitty. Viimeksi mainittua en ole katsonut, siitä lisää joskus myöhemmin. Kansia käsissään pyörittelemälläkin huomaa, että näitä kahta kokonaisuutta yhdistävät ohjaaja-käsikirjoittaja Ismo Sajakorpi sekä tuotantoyhtiö MTV. Toisin sanoen molemmat on tehty esitettäväksi kaupallisella TV-kanavalla kotimaiselle yleisölle. Tämä lähtökohta näkyy selvästi ainakin Painajaisessa.
Painajainen osoittautui sen verran muhevaksi ja omaperäiseksi sarjaksi, että katsoin sen läpi kaksi kertaa melko lyhyen ajan sisään. Kyseessä on jännitysgenreen solahtava minisarja, jossa on myös jonkin verran kauhuelementtejä. Tarina alkaa sairaalasta, jossa taidemaalari Kai Merilä (Eero Melasniemi) herää monen kuukauden koomasta. Edellisen kesän tapahtumat ovat läpitunkemattoman sumun peitossa päähän saadun kolauksen vuoksi. Merilä pääsee pian sairaalasta ja suuntaa Varsinais-Suomen Sauvoon, josta on vuotta aiemmin ostanut huvilan. Pian Merilälle valkenee, että edelliskesänä Sauvossa on käynyt Laura Palmerit: kylän kaunein nuori neito Nina Sundell (Anna-Leena Härkönen) on jättänyt tulematta kotiin. Merilä alkaa saada kummallisia näkyjä, jotka tuntuvat liittyvän Ninan katoamiseen.
Sarjan yhtäläisyydet pari vuotta myöhemmin kuvattuun Twin Peaksiin (USA 1990–1991) ovat silmiinpistäviä. Näennäisesti rauhallisessa ja auvoisessa tuppukylässä elellään seesteistä arkea, mutta idylli rikkoutuu, kun hyvän perheen kaunis tyttö katoaa. Sitten kylään saapuu muukalainen (Painajaisen tapauksessa taiteilija Merilä, Twin Peaksissa agentti Dale Cooper), joka ryhtyy tutkimaan tytön katoamista paikallisten poliisiviranomaisten kanssa ja jolla tuntuu olevan jonkinlaisia psyykkisiä erityiskykyjä. Pian saapuu toinenkin muukalainen: KRP-mies Viilo eli agentti Rosenfield. Heidän tutkimuksissaan selviää erinäisiä ei-niin-mairittelevia seikkoja kadonneen tytön elämästä. Taustalla humisee varsinaissuomalaisen/pohjoisamerikkalaisen sysimetsän kesäinen yö. Voisin jatkaa yhtäläisyyksien luettelua, mutta jätän spoilerien välttämiseksi homman tähän.
Kerrankin suomalainen pikkubudjetin produktio on ollut jonkinlainen edelläkävijä: siinä vaiheessa kun Twin Peaksia esitettiin ensi kertaa, oli Painajainen jo menneen talven lumia. Ja tavallaan Painajainen on jopa onnistuneempi kokonaisuus paremmin kuin Twin Peaks, joskaan kahden tuotannollisesti näin erilaisilla hiekkalaatikoilla pyörivän sarjan asettaminen paremmuusjärjestykseen ei ehkä ole kovin mielekästä. Jatkan silti: ison budjetin Twin Peaks lipsahtaa löysäksi saippuaksi hyvin pian sen jälkeen, kun Laura Palmerin ruumis on jäähtynyt. Painajaisessa tunnelma sen sijaan muuttuu aina vain häiriintyneemmäksi ja painostavammaksi – ja siinä on vieläpä kunnollinen, naseva lopetus, joka Twin Peaksista puuttuu.
Painajainen on ihastuttava yhdistelmä pienen budjetin sekä huolimattomuuden aiheuttamia säröjä ja toisaalta rohkeita, ilmaisullisesti kiinnostavia ratkaisuja. Käsikirjoitus on tehty hutiloiden: henkilöhahmoja on kovin suuri määrä näin lyhyeen sarjaan, ja tietyissä yksityiskohdissa on epäloogisuutta. Etenkin kronologian suhteen koukataan välillä metsän kautta. Dialogi rullaa yhtä sujuvasti kuin auton ajaminen umpihumalaiselta. (Näyttelijät kyllä yrittävät dialogin kanssa parhaansa, mutta minkäs sille voi: quod scripsi, scripsi, on käsikirjoittaja-ohjaaja kai miettinyt.) Tunnelmaa luodaan etenkin ensimmäisissä jaksoissa lapsekkailla ja puhkikuluneilla säikyttelyefekteillä. Tiettyjä musiikkiteemoja toistetaan niin usein, että ne alkavat tuntua koomisilta jo ensi jaksojen aikana.
Sarjassa on huima määrä paitsi henkilöhahmoja, myös kuvauslokaatioita. Sajakorpi tavallaan osoittaa vääräksi luuloksi sen, että kohteessa kuvaaminen (shooting on location, vastakohtana studiossa kuvaamiselle) tarkoittaisi automaattisesti tähtitieteellisiä lisäkustannuksia. Kyllä se halvallakin onnistuu, mutta jälki voi olla aivan hirveää – ja sitä se Painajaisessa paikoin on. Kuvausryhmällä ei ilmeisesti ole ollut käytössään toimivaa valaistuskalustoa, niin tuhnuisilta etenkin hämärän aikaan sisätiloissa kuvatut kohtaukset näyttävät. Ehkä ihan hyvä näin: Painajaisen hulluus ja piina tulevat oikeastaan tuotannon rosoisuuden ja huolittelemattomuuden vuoksi esiin raaempina.
Näyttelijäkaarti koostuu lähinnä kokeneista ja kotimaisessa mittakaavassa nimekkäistä tekijöistä: on Eero Melasniemi, Jyrki Kovaleff ja Johanna Raunio (joka lienee nykynuorille tutumpi Salattujen elämien Tanjana). Myös Anna-Leena Härkönen oli sarjan kuvausaikaan jo tunnettu hahmo. Pienissä sivurooleissa vilahtavat Eeva-Kaarina Volanen (joka oli suomalaisten näyttelijöiden ehdotonta kärkikastia), Tarja-Tuulikki Tarsala (joka muistetaan lähinnä Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -sarjan naispääosasta), Kristiina Halkola ja Sinikka Sokka.
Tekijöitä täytyy kiittää erityisesti 16-vuotiaan Nina Sundellin hahmon kuvauksesta. Ninaan kiteytyy upeasti tietty murrosikäisen nuoren naisen luonnetyyppi ja/tai kehitysvaihe – en ole varma, kummasta pitäisi puhua. Hänen on käytöksensä on liioitellun itsevarmaa ja puheensa pisteliästä, vaikka kuoren taa kätkeytyy pelokas ja arka tyttö. Hän ”rakastaa hauskanpitoa”, vaikka itse asiassa kyse on vain raivokkaasta ja kivuliaasta rajojen ja oman identiteetin etsimistä. Miehet ovat Ninalle eräänlaisia koe-eläimiä: hän haluaa tietää, kuinka mies reagoi pompotukseen ja vittuiluun. Nina ei varsinaisesti tarkoita kellekään mitään pahaa, mutta tulee käytöksellään aiheuttaneeksi paljon vahinkoa. Härkönen suoriutuu Ninan roolista mallikkaasti.
Painajainen edustaa sellaista sarjatyyppiä, jota katsoisin mielelläni enemmän. Tuotantoarvot eivät ole korkeat eikä budjetti suuri, mutta kun katsoja osaa suhtautua sarjaan oikein, tulee välttämättömyydestä hyve. Koska suuri yleisö ei jaksa juosta tallenteiden perässä, toivon, että sarja putkahtaisi joskus myös televisiosta. MTV ei kuitenkaan ole kunnostautunut pienen budjetin sarjojen nostalgiahakuiseen uusintaesittämiseen, eikä tämän toiveen toteutuminen kenties ole kovin todennäköistä.
*****
Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Löysin tämän blogisi nyt sattumalta googlaamalla, kun katsoin tämän kyseisen sarjan Youtubesta. Tämä oli ensimmäinen kerta sen jälkeen kun näin sarjan tv-ensiesityksensä jälkeen 30 vuotta sitten, ja tuolloin olin 9-vuotias. Äitini silloin kovasti varoitteli ”älä nyt katso ettet taas itse näe painajaisia”, mutta kukapa kloppi olisi äitiä tällaisessa asiassa(kaan) uskonut.
Ja niinhän siinä vaan tapahtui, etten tainnut kahteen viikkoon uskaltaa omassa huoneessani nukkua. Muistan että ensimmäisissä jaksoissa jo koin ne harhanäkyjen kuvaukset yhdistettynä painostavaan musiikkiin hyvin pelottavina, ja todellinen pommi oli tuo viimeinen, neljäs jakso. Muistan edelleen kuinka minulla sydän hakkasi siinä kohtaa kun Merilä tarrasi Ninan/äitinsä kurkkuun ja nitisti tämän kuoliaaksi. Ja monet muutkin kohtaukset huomasin muistavani vieläkin kutakuinkin ulkoa, vaikka en tätä sarjaa ole tosiaan nähnyt sitten vuoden 1988. Ja tuolloinkin vain yhden kerran, meillä ei kotona siihen aikaan ollut videonauhuriakaan, ja mistään nettistreami-hommeleistahan ei silloin nähty vielä painajaisiakaan.
Nyt aikuisena tätä sarjaa katsellessani en nyt ainakaan mitenkään pelosta tärise. Mutta toki tämä avautui nyt ihan toisella lailla, sarjahan sisältää paljon sellaista, mitä ei 9-vuotias käsittänyt (ainakaan vuonna 1988). Nyt kiinnitin huomioni erityisesti Melasniemen, Härkösen ja Raunion hienoihin näyttelijänsuorituksiin. Kuin myös käsikirjoitukseen, joka tietyistä epäloogisuuksistaan huolimatta sisälsi mitä loistavinta henkilöhahmojen kehittelyä. Kaiken kaikkiaan pidän tätä ansiokkaana teoksena, jonka soisi saavan enemmänkin huomiota osakseen, esim. uusintana tv:ssä.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Kannattaa lukea myös Tuomas Karemon kirjoitama teksti sarjasta Ylen nettisivuilta, ellei ole jo ennalta tuttu: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/04/suomalaisia-tv-aarteita-painajainen
Muutama vuosi sitten ilmestyneen DVD-julkaisun myöä Painajainen on kokenut eräänlaisen uuden tulemisen. Ehkä tämä on hieman liioitellusti sanottu, mutta totta se on, että uusi sukupolvi (johon minäkin kuulun) on päässyt nyt sarjaan käsiksi, ja sarjan lapsena nähneet ovat saaneet verestää muistojaan. Televisioesitystä ei tosin ole vielä 2000-luvun puolella nähty – toivotaan, että sellainenkin saadaan vielä joskus.
Kyllä tämä van on suomalaisen televisiohistorian parhaimmistoa.
TykkääTykkää
Tällaista sarjaa ei pidä katsoa liian kriittisesti. Sehän toimii myös nimittäin samalla erinomaisena aikakautensa kuvaajana! Eero Melasniemi esitää Kai Merilää rautaisella ammattitaidolla. Melasniemi oli kuvausten aikaan noin 45-vuotias eli itseni ikäinen nyt. Häneen on helppo samaistua. Tämän katsomisen jälkeen arvostan Melasniemeä vielä paljon entistä enemmän. Myös komisariota esittävä Tschokkinen on aivan loistava roolissaan. Johanna Raunion kömpelö näytteleminen ärsytti aikanaan, mutta nyt se näyttää söpöltä ja sympaattiselta. Niin se aika tekee temppunsa! Härkönen vittumaisena teininä on juuri sellainen ajaton, epävarma teinityttö, jollaisia on aina ollut ja tulee olemaan.
Myös aikakauden pienenä mutta tärkeänä tekijänä näen yhden pääosan esittäjän, nimittäin auton Lada 2105:n, joka tuolloin oli suosittu auto maassamme. Samaten ”aito” Saab 900i poliisiautona lämmittää nostalgisesti, kun tuli tuommoisella itsekin ajettua valtionhallinnon harjoittelijana.
Tämän sarjan tiivis tunnelma on jotain aivan ainutlaatuista. Sellaista ei ole oikein enää kukaan Suomessa yrittänyt tehdä tämän jälkeen. Ja vaikka tietty kömpelyys toisinaan hiukan vaivaa, täytyy silti tunnustaa, että tykästyin sarjaa jo aikoinaan vuonna 1988 ja se yhä tuntuu hyvältä! Ismo Sajakorvelle täytyy lähettää tässä kiitos erinomaisesta sarjasta. Pidän tästä kovasti! Painajaisesta on tullut itselleni samanlainen vakiosarja kuin brittiklassikosta ”Edge of Darkness” (1985, Suomessa kesällä -86, suosittelen!), jonka katson aina kerran vuodessa osa kerrallaan!
Kiitos tästä tosi hienosta sarjasta!
TykkääTykkää
Kiitos kommentista!
Itse pidin sarjassa ehkäpä kaikkein eniten Raunion ja Härkösen (kaikessa ärsyttävyydessään) roolisuorituksista. Huomiosi sarjan autoista on hyvä; itsekin muistan hyvin nuo Saab-poliisiautot lapsuudesta/nuoruudesta. En tosin muista panneeni merkille, että Painajaisessa olisi vilahtanut poliisi-Saab, mutta loogistahan tuo on sarjan luonteen ja filmausajankohdan huomioon ottaen: poliisi otti Saabit käyttöön vuonna 1987, siis samana vuonna kuin Painajainen ymmärtääkseni kuvattiin.
Edge of Darkness/Pimeyden ytimessä on minulle kokonaan uusi tuttavuus, kiitos vinkistä! Täytyy tutustua tähän. Onneksi kotipaikkakunnan kirjastosta näyttää löytyvän tästä DVD.
TykkääTykkää
Onko tämä Painajainen juuri se jossa on se ahdistava kaivokohtaus vai sekoitanko johonkin muuhun?
TykkääTykkää
Luultavasti et sekoita, kaivo nimittäin on Painajaisessa sangen keskeisessä osassa. Omaan mieleeni mikään kaivoaiheinen kohtaus ei ole jäänyt erityisen ahdistavana, mutta siitä ei kannata tehdä mitään johtopäätöksiä. Eli todennäköisesti muistelet nyt juuri tätä sarjaa.
TykkääTykkää
Jäin selailemaan tänne näitä vanhempia tekstejä. Tämä kyseinen sarja (+toinen Sajakorpi, oliko se nyt sit nimeltään Soittorasia, jotka on menneet päässäni tässä 25-vuoden mittaan sekaisin yhdeksi ja samaksi sarjaksi) traumatisoi minut ihan huolella 11-vuotiaana. Kesällä kolmen Sajakorven -boxin ilmestyessä se oli ostettava ja katsottava välittömästi. Toimi samoin, kuin pari vuotta vanhempi Hiidenvirta: nauratti ja itketti, että kaikki nämä vuodet oon pelännyt tämmöstä kökkelsöniä. :D Mut silti, sarja toimii ja tulee varmaan katsottua aina uusiksi vähintäänkin kesäisin.
TykkääTykkää
Hyvä kun nostit ton uuden Sajakorpi-boksin nyt esille, oon törmännyt siihen jossain aiemminkin mutta se on sitten vaipunut jonnekin unohduksiin. Mikä idea Finnkinolla on ollut pistää ensin ulos tuo Painajainen + Merkitty -paketti ja pari vuotta sen jälkeen Painajainen + Merkitty + Soittorasia? Kaipa ensimmäinen paketti myi hyvin loppuun ja uutta painosta valmisteltaessa saatiin sitten levitysoikeudet soittorasiaankin – tämä on ainoa (hyvä) selitys jonka keksin. Soittorasia kyllä kiinnostaisi, mutta en viitisis ostaa Painajaista ja Merkittyä uudelleen hyllyyn sen takia.
Tykkään hitosti Painajaisen ja Hiidenvirran perusfiiliksestä enkä yhtään ihmettele, että ne etenkin lapsia pelottaa. Tavallaan koen edelleen nämä paljon pelottavampina kuin vaikkapa jotkut American Horror Storyt, jotka on sinänsä ihan kiinnostavia mutta kuitenkin todella muovisia. Painajainen ja Hiidenvirta on eräänlaista tv-kauhun black metalia: välttämättömyydestä eli rupisista tuotanto-olosuhteista on tehty hyve ja saatu siten ihanan kaoottinen ja hallitsematon perusvire koko tuotantoon. Me likes!
Hyvä kun kommentoit tähän, muistin nimittäin nyt etten ole tota Merkittyä katsonut vieläkään. Sinänsä hassua on, että tämä teksti oli pitkään blogin luetuin teksti (nyt näköjään ”Kuolleista palanneet” on kirmannut ohi). Mistä lie johtuu?
TykkääTykkää